Junassa 28.12.1939

Rakas päiväkirja!
Kun eilen kävelimme kaikessa rauhassa pitkin katua keskustellen palaamisestani Kuusenmäelle, Väinö ohjasi minut varoituksetta kadun toisella puolella olevaan kultasepänliikkeeseen. Arvelin hänen aikovan valita sieltä minulle jonkin hurmaavan, pienen joululahjan, ja astelin ihastuneena sisälle. Hämmästyin valtavasti, kun Väinö vastasi kauppiaan "Mitä saisi olla"-kysymykseen:
- Haluaisimme valita kihlasormukset.
Kauppiaan kumartuessa vetämään esiin sormusvarastoaan kuiskasin hänelle hiljaa:
- Ethän ole edes kysynyt, haluanko mennä kanssasi kihloihin.
- Tietysti sinä haluat, hymyili Väinö takaisin ja painoi sormeeni uutuuttaan kimaltelevan, kultaisen renkaan. Se sopi kuin valettu ja koristaa parhaillaan vasemman käteni nimetöntä.

Vasta kultasepän luota palattuamme Väinö selitti kutsuneensa minut Pieksämäelle juuri tätä tarkoitusta varten. Hän kertoi pyytäneensä pienen toveriseuransa kahville juhlimaan kihlaustamme. Hänen oli kuitenkin mentävä kasarmille ja minun tehtäväkseni jäi käydä tilaamassa valokuvaajalta aika meille liikkeen sulkemisen jälkeen ja postittaa kihlakortit, jotka hän oli jo aikaisemmin hankkinut.

Saatoin hänet kasarmin postille ja palasin verkkaisin askelin matkustajakotiin. Mitä minulle oli tapahtunut? Olin nyt siis kihloissa Väinön kanssa. Mitä sanovat asiasta isäni ja äitini, mitä Väinön vanhemmat ja meidän molempien lähimmät sukulaiset ja ystävät? Tieto tulee yllättämään heidät aivan samalla lailla kuin se yllätti minutkin. Onnellinen hymy huulillani menin toimittamaan tehtäviäni.

Kun muutamaa tuntia myöhemmin tapasin Väinön, hän ei ollut lainkaan onnellisen sulhasen näköinen. Hän oli tavattoman väsynyt ja masentunut.
- Tule heti kanssani. Meillä ei ole sekuntiakaan tuhlattavana! Rykmentin komentaja on määrännyt tulemaan luokseen ottamaan vastaan hänen komennuksensa. Joukko-osastomme lähtee nähtävästi jonnekin ensi yönä. Kihlajaiskutsuista ei tule mitään ja valokuvauksemmekin jää.

Kurkkuani kuivasi. Pakottauduin hymyilemään.
- Älä ole pahoillasi. Juostaan kiireesti esikuntaan. Aikaa on vähän ja sinne on pari kilometriä matkaa. Kuka tietää, mikä se komennus on, jospa teidän ei tarvitsekaan lähteä ensi yönä, sanoin.

Kiirehdimme pitkin kuutamon valaisemaa, lumista katua, jota huurteiset koivut reunustivat. Pidin Väinöä kädestä, mutta emme puhuneet mitään. Kaikki sanat tuntuivat sillä hetkellä tyhjiltä. Meillä oli taas edessä ero. Mitä olisimme voineet puhua? Hänet saatettiin nyt viedä rintamalle ja minun oli palattava ensimmäisellä junalla työhöni. Eikö se sama kohtalo ollut tuhansien edessä näinä tuskaisina taistelun päiväinä, viikkoina ja kuukausina? Meillä ei ollut oikeutta valittaa ja antautua epätoivoon. Iloinen rohkeus, toivorikas luottamus tulevaisuuteen - siinä ohjelma, jota meidän tuli järkkymättä noudattaa!

Väinö meni sisälle pieneen, keltaiseen puutaloon puiden reunustamaa porraskäytävää myöten. Jäin kävelemään kadulle edestakaisin ja odottamaan hänen paluutaan. Hiljalleen poskelle vierähtänyt kyynel jäätyi kovaksi rakeeksi ja silmäripset peittyivät paksuun valkeaan huurteeseen.

Väinö ryntäsi ulos silmät loistaen. Hän oli paljain käsin ja paljain päin. Hän tarttui minua olkapäihin ja pyöritti kerran ympäri riemastuksissaan.
- Tyttö, tyttö, me saimme lomaa kaikki! Juokse valokuvaamoon, ennen kuin palellut jääpuikoksi! Minä tulen heti perässä.
Hän riensi takaisin sisälle ja minä tunsin oloni kevyeksi kuin joskus kesällä. Painavista talvivaatteista, päällyskengistä ja aivan kohmettuneista varpaistani huolimatta hyppelin tanssiaskelin hiljaista katua pitkin valokuvaamoon. Siellä oli lämmintä, ja tuoreen vehnäleivän tuoksussa katselin seinällä olevia mallikuvia etsien, olisiko niiden joukossa sattunut olemaan jotkut tututkin kasvot. Olihan siellä. Eräs seminaarimme miesopettaja oli joukossa upseerin asussa valokuvattuna. Missähän hän mahtoi olla nyt?

Väinö tuli. Hän oli nyt tyytyväinen, mutta väsynyt juoksenneltuaan kaiken päivää varusteita hankkimassa. Valokuvaja asetti meidät istumaan rinnakkain, kiersi Väinön käsivarren minun tuolini selkänojan ympäri ja katseli pää kallellaan vaikutelmaa.
- Hymyilkää nyt hiukan, herra sulhanen, kehotti valokuvaaja.
Minä nauroin aivan avoimesti. Kaikki oli jotenkin kevyen onnellista ja lisäksi hullunkurista.

Kutsumistamme kahvivieraista vain yksi pääsi tulemaan. Kaikki muut olivat loman saaneita onnellisia, jotka kokoilivat varusteitaan lähtökuntoon ja kiirehtivät asemalle ja linja-autoihin. Ainoa onnittelijamme oli siviilissä kreikkalaiskatolinen pappi, joka tunsi useita luokkatovereitamme. Seurustelimme rattoisasti junan normaaliin lähtöaikaan saakka, jolloin Väinö ja minä menimme asemakonttorista tiedustelemaan, paljonko se mahtoi olla myöhässä.
- Mitään varmaa ei voida sanoa, mutta sen pitäisi tulla heti puolenyön jälkeen.

Lähdimme jaloittelemaan asema-alueelle. Oli jo myöhä eikä meidän niin ollen ehkä tarvitsisi kovin kauan odottaa. Junan lähtöaika läheni, mutta emme nähneet merkkiäkään höyryhevosesta, johon meidän oli määrä nousta. Asemakonttorista sanottiin junan tulevan vasta joskus aamuyöllä. Menimme ravintolahuoneseen syömään lämmintä keittoa ja juomaan kahvia virkistykseksemme. Se suljettiin sitten, ja meidän oli pakko jäädä odottelemaan kymmenien työpalvelukseen menossa olevien miesten kanssa odotushuoneeseen.

Jokainen tuumanala oli varattu. Latialla, penkeillä, pöydillä, tuoleilla, joka paikassa nukkuivat miehet mitä omituisimmissa asennoissa. Huone oli tupakansavusta harmaa ja me niin väsyneitä, ettemme jaksaneet seurustellakaan. Silloin heräsi joku sotilas penkillä, nousi kiireesti, kokoili kaikki hajallaan olleet varusteensa ja hävisi pakkaseen. Minä istuin penkin nurkkaan ja Väinö kävi pitkäkseen ja laski päänsä syliini. Tuskin hän oli ojentanut jalkansa pitkin penkkiä, kun hän tyytyväisyydestä huokaisten nukahti.

Tasan kello 6.30 tuli asemakonttorin ovesta harmaahiuksinen virkailija, joka kovalla äänellä ilmoitti junan lähtevän pohjoiseen puolen tunnin kuluttua. Silmänräpäyksessä olivat kaikki valveilla. Suureksi hämmästykseksemme vain me kaksi olemme matkalla pohjoiseen. Minne mahtaa johtaa noiden väsyneiden miesten tie?


Pieksämäki, 26.12.1939, Tapaninpäivä

Laskeutuessani toissapäivänä Pieksämäen pilkkopimeälle asemalaiturille täpötäydestä junasta tupsahdin suoraan Väinön syliin. Jälleennäkemisen riemu oli rajaton! Kysymykset ja huudahdukset satelivat vuorotellen niin nopeasti, ettemme kumpikaan ennättäneet puoliinkaan vastata. Pyrskähdimme nauramaan ja sanoimme yhteen ääneen seuraavassa hengenvedossa:
- Ihanaa vain on, että sinä olet siinä! ja lähdimme käsi kädessä vaeltamaan kohti matkustajakotia.

Väinö saa lomaa vain päivän kerrallaan. Hänen majapaikkansa on jollakin koululla. Joukko-osasto on sijoitettu Pieksämäelle tilapäisesti eikä Väinö tiedä, kauanko täällä oltaisiin ja mikä on seuraava paikka, minne hänen joukko-osastonsa sijoitetaan. Palveluksesta vapauduttuaan hän tulee aina hakemaan minut, ja vietämme päivän kävellen kauppalassa tulipalopakkasessa tai istuskellen Väinön tovereitten kanssa ravintolassa aterialla tai kahvilla. Niinä kiitävien tuokioiden aikana, jolloin saamme olla yhdessä, unohdan sodan, ilmapommitukset ja muun. Olemme myöskin unohtaneet, että on joulu, mutta vaikka olisimme sen muistaneetkin, emme olisi voineet olla onnellisempia kuin jo olemme.

Junassa 24.12.1939, jouluaatto

Istun taas junassa. Nyt on ilta. Valaistus on kehno ja kirja hyppelee polvillani, mutta siitä huolimatta yritän kirjoittaa.

Nukahdin eilen kesken iltarukoukseni uneksiakseni Väinön ruskeista, lämpimistä käsistä, kesästä ja lintujen laulusta. Varhain aamulla heräsin koputukseen. Siirtoväki oli oven takana. He olivat kuulleet lahjavaatteiden tulosta ja halusivat heti päästä niistä osallisiksi. Olimme päässeet hyvään vauhtiin, yhä uusia siirtolaisia lappasi sisään ja kaukana oli meistä sunnuntain tai jouluaaton tunnelma.

Pieni poikaressukka astui keittiöön kantaen hellävaroen kainalossaan pienen pientä joulukuusta. Hän oli itse kiinnittänyt sen jalkaan  minua varten. Tuskin ehdin kiittää pienokaista, niin kiireissäni olin, mutta kesken kiireen hämmästelin itsekseni, mitä mahtaisin tehdä somalla pikku kuusella. Minulla ei ollut siihen varattuna ainoatakaan kynttilää eikä muuta koristetta. En ollut leiponut jouluksi enkä valmistanut mitään jouluruokia. Juhlasiivouskin oli jäänyt tekemättä eilisen Pyhäsalmen matkan vuoksi. Joulukuusella ei ollut sijaa pienessä pesässäni tänä ensimmäisenä yksinäisenä joulunani.

Mieltäni liikutti sanomattomasti se kiitollisuus, jolla suhteellisen vähäiset avustuksen vastaanotettiin. Eräskin vanha nainen puhkesi kyyneliin saadessaan talvitakin:
- Minulla ei ole koskaan ollut päällystakkia, uskooko opettaja? Kun en ole oppinut käyttämään housuja ja sukkanikin ovat aivan repaleina, olin kylmettyä tällä välillä naapurista tänne.
Vaimo sai sekä housut että sukkalangat ja hänen sydämeensä tuli joulu siitä huolimatta, että hänen miehensä oli viety mielisairaalaan ja hänen kolme poikaansa oli rintamalla, kaksi tytärtään "siellä jossakin" työpalveluksessa ja hän itse kahden nuorimpansa kanssa täällä tuntemattomilla taipaleilla.

Eilen illalla mielestäni paljolta näyttävä vaatekokoelmani hupeni arveluttavan nopeasti. Vain murto-osa siirtoväestä oli päässyt siitä osalliseksi. En voinut antaa tarvitsijoille kuin kullekin yhden tai pari niistä sopivista vaatekappaleista, joita he olisivat kipeästi tarvinneet. Sitä, että toisetkin tarvitsevat jotakin, eivät nuo ihmispoloiset tahtoneet myöntää. Kovat sanat sinkoilivat ympärilläni. Olin sydämetön ja häijy 
ihminen, joka ei rikkaudessaan tahtonut köyhää armahtaa, vaan annoin niille, joilla oli jo ennestään tarpeeksi.

Alakuloisena katselin niitä muutamia vaatekääröjä, jotka olivat jäljellä. Niiden piti riittää tyydyttämään vielä 150 viluisen ihmisen tarpeet. Ovet paukkuen poistuivat äskeiset, tyytymättömät ihmiset pitäen kovaa suukopua mennessään.

Tuskin olin ennättänyt hengähtää, kun taas joku tuli. Tällä kertaa se oli kaupan Urho-poika. Jähmetyin kauhusta. Jotakin oli varmasti tapahtunut! Hyvä Jumala, eihän vain Väinö---!
- Opettajalle soitettiin.
Arvasinhan sen. Puristin käteni nyrkkiin, etten olisi huutanut ääneen.
- Käskettiin heti matkustaa Pieksämäelle ja kysyä sieltä osasto M:aa.
Vaivoin sain ponnistetuksi kuivien huulieni yli:
- Kuka soitti?
Poika hymyili veitikkamaisesti ja sanoi:
- Eiköhän tuo ollut ihan opettaja itse.
Kasvoni sulivat aurinkoiseen hymyyn. Kaikki oli hyvin. Sydämessäni tanssi ja lauloi. Väinö eli, ja pian, vielä tänään, saisin tavata hänet.

Ensimmäinen juna sinne päin lähti tunnin kuluttua aikataulun mukaan ja asemalle oli nelisen kilometriä matkaa. Panin töpinäksi. Junat olivat nykyään onneksi kovin paljon myöhässä.

Keskeneräisen vaatejakelun jätin johtajaopettajattaren hoidettavaksi. Kokoilin matkatavarani, vaihdoin puvun, hankin lämmittäjän siksi ajaksi ja riensin asemalle. Kaikki kävi kuin leikki. Koko ajan lauloi rinnassani riemun pikkulintu:
Nyt on joulu taas, nyt on joulu taas.
Joulua kestää pääsiäiseen.

Harmillista oli odottaa tuntikausia kellarinomaisessa odotushuoneessa, joka oli täynnä tupakoivia miehiä, kun mielummin ratsastaisi salamalla päästäkseen nopeasti perille! Pakottauduin kuuntelemaan miesten keskustelua aikani kuluksi. Kaikki he olivat kotirintaman miehiä, joko liian vanhoja tai liian nuoria ollakseen mukana "siellä jossakin", mutta se ei estänyt keskustelua liikkumassa puheenaiheessa, joka meitä kaikkia kiinnosti. 

Yhdellä pojalla oli ryssän kypärästä siepattu punainen tähti, jonka hän oli saanut haavoittuneelta veljeltään käydessään tätä tervehtimässä sotilassairaalassa. Pieni esine kulki kädestä käteen ja pikkupoiien kateus sen onnellista omistajaa kohtaan oli ilmeinen.  Ilmavaaraa käsiteltiin ohimennen. Tunsimme olomme siinä suhteessa turvatuksi täällä, mutta joku matkamies, joka oli vastikään tullut etelästä, innostui kuvailemaan suuren risteysaseman pommitusta.

Ihmettelin hiukan itseäni ja meitä kaikkia. Miksi emme pelänneet? Olinhan minäkin juuri lähdössä tuonne kauheaan etelään, vilkkaisiin liikekeskuksiin, enkä tuntenut pelon varjoakaan. Oliko se tyhmänrohkeutta vai mitä? En ehtinyt tarkemmin pohtia asiaa, kun juna puuskutti pysäkille. Nousin siihen arvelematta ja lähdin luottavaisena kohti uusia vaiheita.
-----
Istuin äsken hetken kirjoittamatta ja heti tuli luokseni viereisestä vaunuosastosta nainen, nuori rouva, johon olin jo aiemmin kiinnittänyt huomioni. Hän näytti voivan kovin huonosti. Hän tuli istumaan aivan lähelle minua ja pelokkaasti ympärilleen vilkuillen alkoi supatella:
- Älkää pelätkö, en ole vakoilija, olen lotta, jos haluatte uskoa, mutta Oulussa...
Sitten sain kuulla tärisyttäviä juttuja kauheasta maankolkasta. En voinut mitään sille, että kesken kaiken purskahdin raikuvaan nauruun.
- Suokaa anteeksi. En tarkoittanut loukata teitä, mutta en milloinkaan voisi uskoa juttujenne todenperäisyyteen. Te olette hiukan hermostunut ja näette kummituksia keskellä päivää.
Välittämättä hänen loukkaantuneesta ilmeestään ryhdyin rauhallisesti tavallisella seurusteluäänellä keskustelemaan hänen kanssaan ruokatavaroiden hinnoista, säilönnästä, säästäväisyydestä, liinavaatteista, lapsista - sanalla sanoen kaikesta, mikä saattoi naisen mielenkiintoa herättää. Kun tuli hänen vuoronsa nousta junasta, hän oli täysin unohtanut pahoinvointinsa, vakoilijat ja muut kummitukset. Erosimme hyvinä ystävinä.

Päätepisteeni lähestyy. Selkäni on aivan puutunut, kättä ja silmiä pakottaa, mutta kirjoittamisen ansiosta tämä pitkäveteinen matka on sujunut aivan tyydyttävästi. Junamme on neljä tuntia myöhässä ennättäessämme Pieksämäelle. Minä olen taas tällä hetkellä ainoa naisihminen vaunussa, kenties koko junassakin. Muut matkustajat ovat poikkeuksetta sotilaspukuisia miehiä, joista suurin osa on kalpeita ja väsyneistä kasvoista, onnunnasta tai sideharsokääreistä päätellen menossa toipumislomalle. Toiset näyttävät olevan hilpeinä, reippaina ja terveinä palaamassa takaisin sotatoimiin.

Nyt on yksinäisenkin naisen turvallista matkustaa. Kukaan ei ole minua tarpeettomasti puhutellyt eikä tunkeilullaan vaivannut. Olen saanut istua rauhassa nurkassani kenenkään kiinnittämättä minuun huomiota. En ole koskaan pitänyt yksin matkustamisesta juuri siksi, että huonokäytöksiset miehet ovat häirinneet rauhaani. Aina heistä on ollut jotakin kiusaa.

Miten pelkäsinkin kerran! Tulin silloin yöllä Pieksämäelle kuten nytkin. Tuntematon mies oli pitkin matkaa Kuopiosta etelään päin vaivannut minua pyynnöillään seurata häntä matkustajakotiin. Hän oli itsepintainen röyhkeässä tunkeilevaisuudessaan, vaikka hyvin näki loukkaantuneesta ja pelokkaasta ilmeestäni, etten ollut "sellainen" tyttö. Sillä kertaa pelastuin pälkähästä tarvitsematta herättää turhaa huomiota, kun vastaanottajani oli tullut asemalle vastaan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.

Tällä matkalla on vain yksi mies puhutellut minua. Junailija nimittäin kysyi minulta hymyillen ilmoitettuaan junan saapuvan Pieksämäelle:
- Eikö pikku neitiä pelota matkustaa yksin sota-aikana vai menettekö sulhoa tapaamaan?
- Auttaisikohan se pelkoa vastaan? heitin huolettomasti enkä vastannut hänen kysymykseensä. Sotilaat nauroivat!

Kuusenmäki 23.12.1939

Olen ollut koko päivän pitäjämme keskuksessa, Pyhäsalmella, valitsemassa piirini siirtoväelle sopivia vaatekappaleita ja kenkiä Ruotsista tulleiden lahjavaatteiden varastosta. Varastonhoitajana on eräs itärajaltamme siirtokarjan mukana tänne tullut neiti. Hän on hyvin järjestelykykyinen ja reipas. Hän oli lajitellut huolellisesti kunkin vaatekappalelajin erikseen ja se helpotti tavattomasti meidän piirihuoltajien valintatyötä.

Vaikka ihania, lämpimiä vaatteita oli paljon, ne hupenivat nopeasti käsissämme. Niitä olisi saanut olla vielä paljon, paljon enemmän. Minun piirini yksistään olisi tarvinnut ja voinut käyttää kaiken sen vaatemäärän, joka meidän oli pakko jakaa kymmenien piirien kesken. Siirtoväkemme on surkean alastonta joukkoa. Heillä ei ole kotonakaan ollut paljon mitään, ja kun he joutuivat lähtemään sieltä kiireesti, jäi kaikki se vähäkin kotiin.

Yhdessä naisten talvitakin taskussa oli ruotsinkielinen kirje. Se kuului suomennettuna näin:
"Me, Ruotsin naiset, tunnemme syvää myötätuntoa ja lämmintä osanottoa teitä kohtaan, suomalaiset sisaremme. Toivomme, että nämä lämpimät vaatekappaleet osaltaan auttavat teitä vaikeassa kamppailussanne ylivoimaista vihollista vastaan. Sydämelliset ajatuksemme seuraavat teitä."

Lahjatavaroiden joukossa oli paljon leikkikaluja. Varastonhoitaja roikutti käsissään kippuraisesta kärsästä suurensuurta leikkinorsua ja kuulutti:
- Se piirihuoltaja, jonka piirissä on lapsirikkain perhe, saa viedä tämän riemusaatossa heille joululahjaksi.
Syntyi korviasärkevä meteli. Kun kaikki yhteen ääneen huutavat ja nauravat naiset vihdoin hetkeksi vaikenivat pääsemättä yksimielisyyteen norsun omistusoikeudesta, astuin esiin ja luettelin yhteen hengenvetoon:
- Minulla on varastossa yksi äiti, jolla on 10 lasta; vanhin 11-vuotias, kolmet peräkkäiset kaksoset vuosina -34, -36 ja -37. Nuorin lapsista on kahdeksan kuukauden ikäinen.¨

Olin voittanut kirkkaasti. Kukaan ei kyennyt kilpailemaan kanssani. Toisten piirien huoltajat luovuttivat ihastuttavan leikkikalun minulle ja joku nurisi:
- Ei tuo ole rehellistä peliä. Ei ole oikein, että ajaa edelle kaksosilla. Ansioituneempaa minusta on, jos lapset seuraavat toisiaan yksitellen matemaattisessa sarjassa.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Ylimääräisenä tuliaisena sain kaksosilleni vietäväksi piirihuoltajien puolesta suuren suklaalevyn. Lupasin toimittaa sen perille pyytäen jo etukäteen anteeksi, jos lapset luulevat sitä saveksi. Eiväthän he ole kuulleet puhuttavankaan suklaasta, saati sitten ennen maistaneet sellaista herkkua.

Ilomme nousti ylimmilleen, kun hoikin ja kaunein naisista veti pahvilaatikon uumenista esiin merkillisen näköisen vaatekappaleen, jonka hän heti puki ylleen. Se oli veli Tutankhamonin aikuinen naisten päällysnuttu. Näöltään se muistutti jonkin verran roomalaiskatolisen kardinaalin viittaa. Se oli paksua, hyvää mustaa miesten pukukangasta, kaulasta helmaan asti tiukkaan napitettu, kahdeksalla toinen toistaan kertaavammalla kepsillä koristettu, maata laahaava krinoliinimallinen pitkä vaippa. Kun piirihuoltajaneito asteli arvokkaasti se yllään täpötäydessä varastohuoneessa, olivat vallattomimmat tukehtua nauruun. Ongimme heidät esille vaatelaatikoista, joihin he olivat epäpedagogisesti vajonneet, ja kehotimme heitä rauhoittumaan. Pidin puolustuspuheen vanhan vaatekappaleen asioista:
- Kuvitelkaa mielessänne jalavain ja lehmusten kätkössä uinailevaa ruotsalaista herraskartanoa viime vuosisadalla. Kartanon puistokäytävällä, varisseitten syyslehtien kahistessa korkeakorkoisten kenkien askelissa, kävelee kartanon nuori neitsyt. Hänen ritarinsa pitää hellävaroen käsivarttaan hänen kainalossaan ja kuiskailee suloisia lemmen sanoja rakastettunsa punastuvaan korvaan. Neitsyen silmän loistavat ja posket hehkuvat. Hänen vaippansa helmus laahaa somasti kahisevilla lehdillä ja kepsit liehuvat virkeässä syystuulessa. - Vuosia vierii, herraskartano myydään. Ritari on kadonnut teille tietymättömille. Neitsyt muuttaa kaukaisten sukulaistensa luokse asumaan ja vanhenee arvokkaaksi, tiukkailmeiseksi tädiksi. Ainoana muistona nuoruutensa onnen päiviltä hän säilyttää naftaliinissa vanhaa vaippaa, joka hänellä oli yllään silloin kerran... Suomessa syttyy sota. Vanha täti on köyhtynyt, mutta auttamisen halu elää hänen kuihtuneessa rinnassaan. Hän antaa kalleimman, mitä omistaa, vanhan vaipan, toivoen sen lämmittävän jonkun poloisen suomalaisen äidin palelevia pienokaisia. - Ja katsokaa, hyvät neidit ja rouvat (Kävin kiinni vaippaan.) kangas on kuin uutta ja sitä on tuhlattu paljon tähän merkilliseen antiikkiseen tekeleeseen.
- Koska olette siihen noin ihastunut, niin pukekaan vaikka kaikki ne kymmenet kaksosenne tällä vaipalla!
Jalomielisesti se ojennettiin minulle.
- Kiitos! Sen teenkin. Ellen voikaan kymmentä kaksosparia tällä vaatettaa, niin ne kolme, jotka ovat piirissäni, tulevat tällä autetuiksi.

Kun ajelin kotiin johtajaopettajattaren miehen hevoskyydissä, katselin paukkuvassa pakkasessa taivaalla tuikkivia tähtiä ja tunsin kiitollisuutta siitä, että saan elää ja olla edes pieneksi avuksi ihmisille, joilta sota on vienyt niin paljon, ja kuulua jäsenenä Suomen urhoollisen kansaan.

Puristin harmaata norsua sylissäni ja juttelin hiljaiselle kyytimiehelleni kaikesta, mitä sielussani liikkui. Kotipihaan päästessämme pyysin häneltä anteeksi turhia lörpötyksiäni, joilla olin häntä tahtomattani matkalla kiusannut. Hän hymyili hiljaista hymyään ja sanoi suoraan silmiini katsoen:
- Ymmärrän hyvin, miltä opettajasta tuntuu. En itse osaa sanoa, mitä ajattelen, mutta minusta on hauska kuunnella, kun toiset puhuvat.
Hyvää joulua toivottaen hän puristi lämpimällä kädellään pakkasen kohmettamia sormiani.

"Hyvää joulua" soi vielä korvissani astuessani sisälle lämmittämättömiin huoneisiini. En ollut syönyt koko päivänä ja kello oli jo 18. Millaiseksi mahtoi muodostua tämä ensimmäinen jouluni omassa kodissani kaukana omaisten luota? Sotajoulu...

Ei kannattanut heittäytyä hentomieliseksi. Hyräilin hilpeästi "On Pohjolan hangissa meill' isänmaa", panin huoneitteni uuneihin tulet ja keitin lämmintä suuhunpantavaa. Olipa nyt edessä joulu tai juhannus, niin minulla oli paljon työtä. Ensimmäiseksi piti lajitella vaatetarpeet, jotka olin tuonut. Siirtolaiseni olivat lämmittäneet saunan, ja aterioituani menin virvoittamaan väsynyttä ruumistani kovalla löylyllä ja pehmeällä vastalla.

Miksi pitääkin minun tuntea olini niin äärettömän hyväksi, turvalliseksi ja onnelliseksi täällä kaukana Pohjolan äärellä yksinäisyydessä? Miksi en tällä hetkellä kaivannut kotoisen joulun lämpimään isän, äidin ja sisarusten pariin? Miksi en ikävöinyt edes häntä, joka kenties tällä hetkellä taisteli puolestani pakkasessa ja revontulten loisteessa? Miksi en tuntenut hätää koko sodan kourissa kamppailevan kansamme puolesta? En tiedä miksi, mutta maatessani lauteilla löylyn hivellessä paljasta ihoani tunsin olevani ihanasti irrallaan kaikista maailman suruista ja murheista. Joulurauha ympäröi sieluni ja ruumiini pehmeän pumpulin tavoin.

Halusin säilyttää onnellistuttavan lumouksen. Peseydyin nopeasti ja heti sisälle päästyäni paneuduin vuoteeseen tätä kirjoittamaan.

Kuusenmäki 22.12.1939

Pari huvittavaa tapausta:

Olin kaupassa postia hakemassa. Myyjänä toimi tällä kertaa sukkelasanainen kauppa-apulainen.
- "Mitä saisi olla", sanoi puotipoika ja pisti taas karamellin suuhunsa, hän sanoi asiakkaalle.
- Onko teillä nahkarukkasia?
- On ja hyviä.
- Ovatko ne suomalaista nahkaa?
- Kyllä niiden pitäisi olla. Eivät ole tainneet pojat vielä ehtiä ryssiä nylkeä ja nahkoja parkita.
-------
Istuimme uutisten jälkeen keskustelemassa ryssien väitteestä, että suomalaiset ovat käyttäneet kaasua hyökkäysaseenaan. Kauppa-apulainen siihen:
- Kyllä ovat mahtaneet ryssät erehtyä. Eivät tainneet tietää, että herneet on takavarikoitu ja viety armeijalle.

Kuusenmäki 19.12.1939

Rakas päiväkirja!
Emme päässeetkään aloittamaan koulua eilen niin kuin oli tarkoitus. Lapset tosin tulivat aamulla tänne, mutta meidän oli pakko lähettää heidät takaisin. Meille oli ilmoitettu, että uutta siirtoväkeä tulee heti puolenpäivän jälkeen.

Kiireesti ryhdyimme samanlaisiin valmisteluihin kuin aikaisemminkin ottaaksemme heidät vastaan. Päivä kului. Miehet olivat hevosineen pysäkillä, mutta junaa ei vain kuulunut. Tuli ilta ja yö. Lotat jäivät luokkaan nukkumaan ja odottelemaan. Miehet kävivät syömässä ja ruokkimassa hevosensa ja palasivat taas pysäkille.

Yöllä heräsin siihen, että ikkunani alla olevalla jäätiköllä lipesi reki, kulkuset helisivät ja kavioiden kapse kantautui sisälle. Nousin katsomaan tulijoita. Vedin aamutakin ylleni, pistin tohvelit jalkaan ja kurkistelin pihanpuoleisen huoneeni ikkunasta verhojen taakse ulos.

Sama tavaramyttyjen, vanhusten ja itkevien lasten paljous kuin edelliselläkin kerralla! Lotat riensivät auttamaan vanhimpia ja nuorimpia sisään. Tavan takaa joku pyllähti selälleen aamupimeässä iljanteisella pihamaalla. Kuinka hirveän paljon heitä oli! Minne saamme heidät kaikki sijoitetuiksi? Samassa kuulin ulkona huudettavan:
- Kaikkien täytyy lähteä hakemaan vielä kerran. Ei heitä sovi jättää pysäkille nälissään ja janoissaan.
"Kaikkien täytyy lähteä..."? Heitä tulisi siis vielä toinen mokoma ja me olimme ilmoittaneet voivamme sijoittaa korkeintaan 40 henkeä!

Kipusin takaisin vuoteeseen. Minusta ei olisi tuolla nyt mitään hyötyä kuitenkaan. Kuuntelin lämpimässä vuoteessani, miten kaikki koulun huoneet täyttyivät sydäntäsärkevästi itkevillä pienokaisilla ja heidän peräti uupuneilla äideillään. En ole elänyt surkeampaa aikaa! Miksi täytyikään heidän lähteä rauhallisista kodeistaan takaa-ajettuina kuin teuraseläimet tänne vieraitten ihmisten nurkkiin kuljeksimaan? Missä on omatuntonne, kansojen johtajat, joiden toimesta tämä kaikki tapahtuu? Ettekö tunne yhtään sääliä näitä heikkoja ja turvattomia kohtaan? Mitä iloa teille on tästä kaikesta?

Aamun valjettua pukeuduin ja lähdin katselemaan ympärilleni. Koulun pimeässä eteisessä seisoskeli joukko miehiä tupakoiden ja keskustellen. Avasin luokan oven. Silmäni kohtasivat merkillisen näyn. Koko lattia oli täynnänsä nukkuvia vaimoja ja lapsia. En voinut ottaa askeltakaan tallaamatta jotakuta. Huoneen toisella puolella istui lotta ruokkien parin vuoden ikäistä, keltakiharaista pienokaista kaurapuurolla. Hän antoi
minulle merkin poistua hiljaa. Katselin vähän aikaa paikoillani seisten noita ihmispoloisia.

Huoneessa oli tukahduttava likaisten ja märkien vaatteiden löyhkä. Aivan jaloissani makasi nuori äiti, tuskin minun ikäiseni. Hän nukkui, mutta hänen pienokaisensa oli valveilla ja imi ahnaasti rintaa. Lapsirukka oli yltä päältä niin maitoruven peitossa, että hänen koko ihonsa oli ruskeassa kaarnassa kuin kuusen kylki. Poskipäät vain olivat ruvesta vapaat, ja niistäkin se näytti vastikään kuoriutuneen verinahkaa myöten, koska iho oli siltä kohtaa kiiltävä ja punoittava.

Nurkassa vähän matkan päässä vaikeroi viimeisillään raskaana oleva vaimo. Hänen miehensä koetti nähtävästi helpottaa vaimonsa oloa kaikin tavoin.

Suljin hiljaa oven perässäni kun lähdin. Mitä hyödytti lähteä muihin huoneisiin? Tiesinhän muutenkin, että kaikki kolme luokkaa, kaksi lämmintä kamaria ja keittiö tarjoaisivat minulle tällä hetkellä aivan samanlaisen näyn.

Olin juuri saanut yksinäisen aamiaiseni korjattua pois, kun majoitustoimikunnan pää tuli hakemaan minua kirjuriksi. Siirtoväki oli levännyt ja ulkona odottivat hevoset viedäkseen perheet heitä odottaviin sijoitustaloihin. Meidän käsiemme kautta kulki kahden muun koulupiirin alueelle sijoitettava väki. Kun kaikki olivat paikoillaan monen tunnin aprikoimisen ja suunnittelun jälkeen, jäi minun piirini alueelle siirtoväkeä 32 taloon yhteensä 250 henkeä. Koululle jäi 42, asumattomaan naapuriin 30, nuorisoseuran talolle kahdeksan ja hyvin moniin taloihin 10-15 henkeä. Tuntuu mahdottomalta selviytyä kunnialla tästä sekamelskasta.

Sijoitellessamme perheitä kylään tuli eräs pieni, pyöreä mummo luokseni. Hänen kielensä kävi sellaisella vauhdilla, etten tahtonut kyetä lainkaan seuraamaan hänen puhetulvaansa. Pulleita käsiään, jotka touhukkaasti heiluivat paksujen, lyhyitten käsivarsien päässä, hän löi yhteen tuon tuostakin, levitteli niitä hassunkurisesti tai tarttui rukoilevasti minuun. Hän selitti ja toimitti haluavansa jäädä perheineen koulun käsityöluokkaan asumaan ja toivoi minun auttavan ajatuksen toteuttamisessa.
- Ukkikin sanoo, että siellä on hyvä ja lämmin, kun se on yläkerrassa - niin - ja miniän lapset ovat kovasti heikkoja - niin - ne tarvitsevat lämpimän huoneen - niin - ja ne vanhat, Antti ja Lyyti, mitkä kuuluvat meidän joukkoon, tietäähän opettaja - ukki sanoo, kun ne on kerran otettu matkaan, ettei niitä minnekään pois lähetetä - niin - niistä huoli kanssa pidetään - niin - eikö me saada asua tuolla ylhäällä, opettaja, eikö?
"Ukki", kuten mummo puhutteli miestään, keinutteli itseään somasti kantapäittensä varassa ja myhähteli meille. Kun mummo kuuli, että he saavat jäädä haluamaansa paikkaan, hän tuli kimmoisaksi kuin kumipallo, juoksi ja touhusi innoissaan käyden aina väliin supattamassa korvaani, miten hauskaa on, kun ihmiset ovat niin kovin hyviä ja "kyllä varmasti pian sota loppuu ja päästään takaisin kotiin -  niin - ja hätäkös täällä on ollessa, kun on ruokaa ja lämmintä - niin -."

Tulin takaisin omiin huoneisiini vasta myöhään iltapäivällä. Alakoulunopettaja, jonka kanssa olen asunut, on matkustanut päiväjunassa kotipaikkakunnalleen. Koko huoneusto oli autio ja tyhjä. Pelotti vähän jäädä yksin kaikkien uusien asioiden keskelle. Tähän saakka tosin kaikki on sujunut hyvin. Naapurit antavat auliisti apuaan, milloin olen sitä tarvinnut. Pahinta on vain se, että siirtoväen huoltotyö on täysin järjestämätöntä. Kukaan ei tiedä, miten sitä olisi tehtävä, eikä kukaan tiedä, keneltä voisi kysyä jotakin neuvoa siinä asiassa. Kun saan jonkin määrätyn kaavan mukaisen tilaston valmiiksi ja olen lähettänyt sen, tulee seuraavassa postissa uusi kaavake, jonka mukaan tarvitaan aivan erilaiset tiedot. Mikäpä silloin muu neuvoksi kuin lähteä taas kyselemään...!

Kuusenmäki 15.12.1939

Rakas päiväkirja!
Siirtoväen huolto on täyttänyt kaikki ajatukseni viime päivien kuluessa. Nyt alkaa säännöllinen elämä palata. Olemme suunnitelleet koulun aloittamista uudelleen maanantaina.

Käsityönopettajammekin lähtee "sinne jonnekin". Tapasin hänet kylän ompeluseurassa. Meillä on tehty ahkerasti armeijan varusteita. Kahtena iltana viikossa kokoontuu työseura minun luokassani. Näky on hupaisa. Kaikki viisi korkeata ikkunaa on peitetty koulun seinäkartoilla, joiden kuvapuoli on sisälle päin. Nuoret pojat, joita kertyy runsaasti ompeluiltoihin, huvittelevat siellä etsimällä kartoista mitä oudoimpia paikkoja ja kiusoittelevat sitten toisiaan näiden maantieteellisten tietojen niukkuudella. Joka perjantai istuu vakava ja valistunut naapurin poika avatun kirjastokaapin edessä ja hämästyttävän kehittyneesti arvostellen kaunokirjallisuutta tarjoaa sitä lainaajapiirilleen luettavaksi. 

Kahvipöytä höyryävine kuppeineen ja tuoksuvine vehnäleipineen houkuttelee jokaisen vuorollaan vierailemaan sen ääressä. Työn touhu säestää huvituksia. Rukit hyrisevät kodikkaasti, sukkapuikot helisevät ja virkkuukoukut kimaltelevat näppärissä sormissa. 45 kiloa villoja on lahjoitettu pienelle työseurallemme karstattavaksi, kehrättäväksi ja neulottavaksi armeijan varusteiksi. Kolmisormiset ampujan sormikkaat, kypärän- tai kaulansuojukset ja sukat muotoutuvat nopeasti ahkerissa käsissä. Flanellisia alusvaatekerrastoja on ommeltu kymmenittäin. Annamme pojille varusteet mukaan aina, kun heistä joku joutuu lähtemään. Osa on toimitettu perille myös Sk-piirin välityksellä.

Tämäniltaisessa ompeluseurassa sain valmiiksi yhden varustekerran. Käsityönopettajamme takavarikoi sen luvaten viedä sen muassaan "tuntemattomalle sotilaalle". Lähtönsä kunniaksi hän tarjosi meille "neljän kansankynttilän" kahvit. Aika hyvä pila! Meitä opettajia oli paikalla todellakin neljä, mutta vain yksi meistä oli pätevä ja oikeutettu kantamaan sitä titteliä. Se oli johtajatar. Minä olin seminaarilainen, alakoulun opettaja oli vain kiertokoulunopettaja ja hän itse maatalousneuvoja. Heikoissa kantimissa on tässä suuressa kylässä kansanvalistus!

Pienen seurueen tunnelma alkoi painua hyvin murheelliseksi, mutta se piristyi huomattavasti kysyttyäni:
- Joko nämä ovat ne teidän sankarihautajaiskahvinne vai juommeko ne vasta palattuanne?

Ei koskaan pitäisi leikillään puhua tuollaisia. Varmasti pelkään hiljaa hengessäni koko ajan hänen rintamalla ollessaan hänen mahdollista sankarihautaustaan...

Ompeluillassa arvottiin matala, tulenkestävä vuoka. Ensi kerran elämässäni voitin arpajaisista jotakin. Huokaisin tyytyväisenä:
- Jopa minulle nyt ihmeellinen onni sattui täällä Kuusenmäellä.
Joku vastasi hyvin merkitsevästi:
- Ei sitä tiijä, mikä onni teille vielä täällä koittaakaan!
- Ei kannata vihjailla. Kellä on hyvä pelionni, sillä on huono naimaonni.

Kuusenmäki 12.12.1939

He ovat turvassa, Jumalan kiitos! Tuulikki ja hänen lapsensa nimittäin. Sain tänään seuraavan sisältöisen kortin:
"Lapset ja minä olemme turvassa täällä äidin luona. Saavuimme perille 9.12. Vesa oli saattamassa portaille asti. Sinne jäi koti. Eläköön isänmaa! Jumalan haltuun! Tuulikki"

Samassa postissa sain tervehdyksen entiseltä seminaaritoveriltani. Hänen kenttäpostikirjeensä oli viipynyt ties missä. Hän oli jo "tilanteen" aikana kirjoittanut sen, vaikka se nyt vasta ehti käsiini. Hän kirjoittaa: 
"Haluaisit kaiketi tietää, millaista on elämä rajalla, siellä missä siviiliväestö karjoineen kaikkineen on evakuoitu.

Ei rajan läheisyys tunnu sanottavasti vaikuttavan elämäämme. Juuri silloin kun olemattoman hermosodan pitäisi olettamuksieni mukaan riehua kiivaimmillaan, tunnen vartiossa ollessani itseni eräässä mielessä onnelliseksi. - Kuvittele syksy-yönä seisovasi yksin maatiellä kuunnellen, miten tuuli humisee metsikössä ja puhelinlangat yläpuolellasi soivat hiljaa valittaen. Edessäsi on viettävä peltoaukea, sen takana notkossa synkkä kuusikko - ja Kannaksen raja. Pimeydestä rajan takaa tuikkaa muutamia valoja. Ylös avaruuteen sinkoaa useita valokiiloja, jotka liikkuvat rauhattomina, sammuvat hetkeksi syttyäkseen tuossa tuokiossa uudelleen. Toppahousut - ryssien lempinimi - etsivät lentokoneitamme. Hymyilyttää tuota näkyä katsellessa.---

Tuuli on hajottanut pilvet ja niiden takaa paljastuu kirkas tähtitaivas. Lapsuudestani saakka olen sitä ihaillut tuntien samalla kaipausta ylöspäin...
Mutta kun käännän katseeni pohjoista kohti, näen näyn, joka sykähdyttää mieltäni vielä enemmän. Siellä ovat meidän valonheittäjämme, revontulet! Näen selvästi monivärisen kaaren ja siitä Pohjantähteä kohti pyrkivät valokiilat. Se on oikea vastaus noille rajantakaisille tulille. Koko tuo ihmeellinen maailma yläpuolellani antaa minulle, pienen kansamme heikolle yksilölle, varmuuden siitä, että Korkein, joka tuota kaikkea ohjaa, pitää huolen meistäkin antaen sen tuen, jonka vähäväkinen tarvitsee taistellakseen oikeuksiensa ja vapautensa puolesta.---"

Mikäpä hätä meillä, kun puolustajinamme ovat hänen kaltaisensa miehet! "Pelkääväisiään ei hylkää Herra."

Kuusenmäki 8.12.1939

Rakas päiväkirja!
Olen ollut kaiken aikaa kovin huolissani Tuulikin ja hänen lastensa puolesta. En ole kuullut heistä mitään sodan puhkeamisen jälkeen. En voisi kestää ajatusta, että heille olisi tapahtunut jotakin siellä rajan ääressä sodan jaloissa. Miksi en sittenkin pakottanut heitä lähtemään mukaani tai jäänyt sinne heidän turvakseen? Olen kirjoittanut heille vastikään ja pyytänyt heitä lähtemään pakkosiirtoa odottamatta turvallisemmalle seudulle. Jos heille jotakin tapahtuu, jos säälimättömän vihollisen pommisade tuhoaa heidät, suloiset lapset ja heidän avuttoman äitinsä, en koskaan tule antamaan itselleni anteeksi, että sillä tavoin jätin heidät.

Setää ja tätiä, Väinön vanhempia, olen pyytänyt viipymättä tulemaan tänne pois turvattomasta pikku kaupungista, mutta he eivät tahdo. He kehottavat minua vain rauhallisesti tekemään omaa työtäni paremman ajan toivossa ja unohtamaan heidät.

Kuusenmäki 6.12.1939, itsenäisyyspäivä

Ei ole vielä koittanut vapautemme viimeinen juhlapäivä! Turhaan valmistelit, herra Molotov, marssia valkean pääkaupunkimme kaduille tänä talvisena päivänä! Paraatisotilaasi lepäävät kylmenneinä äärettömissä metsissämme.

Mutta sinä saat paljon murhetta, hävitystä ja kärsimystä aikaan. Millä ne sovittanet sitten, kun sovituksen päivä koittaa?

Tänään olen käsityönopettajan nuoren vaimon kanssa hiihdellyt kaikissa niissä viidessätoista talossa, joihin siirtoväki on majoitettu. Sain tehtäväkseni heidän huoltamisensa. Olen niin vieras paikkakunnalla, että tarvitsin oppaan lähtiessäni tutustumaan heidän olosuhteisiinsa. Minun on ainakin aluksi vaikea ottaa huolehtiakseni kymmenistä ihmisistä, jotka lisäksi melkein kaikki ovat minua vanhempia. En tiedä yhteiskunnallisista asioista paljon mitään, olen tähän asti huolehtinut vain itsestäni, olen vieras paikkakunnalla ja niin nuori. Mutta ei kai ollut valinnanvaraa. Oli ilman muuta selvää, että joku opettajista oli tehtävään sopivin, sillä koulutyö on päättynyt mutta palkka juoksee jatkuvasti ja sen edestä on koetettava jotakin tehdäkin. Johtajaopettajattaremme on liian vanha juoksutettavaksi ympäri kylää. Hän on lisäksi suuren talon emäntä, jonka katon alle on sijoitettu kaikkiaan 15 siirtolaista. Hänellä on siis yllin kyllin työtä. Alakoulunopettaja sanoi lähtevänsä lomalle. Joten kenet he sitten olisivat valinneet?

Kun tänään puhuttelin siirtolaisia, ihailin heidän rauhallista suhtautumistaan tilanteeseen. Kaikilla heilä on vahva usko ja luja luottamus pikaiseen paluuseen kotitanhuville.

- Minä en olisi lähtenyt minnekään kotoani. Leivoin parhaillaan ja paistinuunissa oli tuli, kun lotat tulivat käskemään maantielle. Sanoin heti, että en lähde minnekään, mutta toinen lotta heitti sangollisen vettä uuniin, toinen kävi päästämässä navetasta lehmät eikä minun auttanut muuta kuin panna paremmat vaatteet ylleni ja juosta, minkä huonoilla jaloillani pääsin, maantielle ja autoon, toimitti sitkeän näköinen, vanha mummo, jonka viisi poikaa ovat rintamalla maatamme puolustamassa.

Piiriini on sattunut myös erään seminaaritoverini äiti. Hän muisteli kyynelsilmin nuorimpansa viimeisiä sanoja hänen lähtiessään kotoa "sinne jonnekin". Liikuttuneena hän kyseli minulta, muistinko mitään siitä puheesta, jonka hänen poikansa oli pitänyt seminaarin joulujuhlassa vuosi sitten.

Surkeinta on se, että melkein kaikki lapset sairastavat. Meillä on täällä eräs äiti, jolla on kymmenen lasta. Vanhin niistä on vasta 11 vuoden ikäinen. Lapsisarjassa on kolmet peräkkäiset kaksoset, ja nyt on koko joukko sairaana. Lapsiraukat ovat niin resuisia ja alastomia, että hirvittää, ja äiti itse näyttää niin voipuneelta, ettemme voi mitenkään toivoa hänen kykenevän huolehtimaan lapsistaan.

Kun tänään menin heitä katsomaan, he istuivat kehässä lattialla perunankeittokupin ympärillä. Pari huonoimmassa kunnossa olevaa makasi kaikkineen vaatteineen vuoteessa peitteen päällä. Aterioitsijat löivät toisiaan vuoroon lusikalla, vuoroon luupalalla, huutelivat kirosanoja toisilleen ja puhuttelivat toisiaan mitä siivottomimmilla nimityksillä. Mieltä ylentävä seurustelu tapahtui pääasiassa lapsenkielellä! Äiti keskusteli kanssani kaikessa rauhassa eikä näyttänyt huomaavaan mitään erikoista lasten käytöksessä.

Minua värisytti. Mistä lienevät kuulleet pikku raukat noin hirveitä sanoja ja asioita? Eikö kukaan sano heille, miten rumaa se on? Kyllä meidän maassamme kaikesta ja opista ja sivistyksestä huolimatta on vielä pimeitä ja alkeellisia paikkoja! Vain vähäinen osa siirtoväkeeni kuuluvista henkilöistä osaa lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa. He tulevat seudulta, missä lähimpään kansakouluun on ollut nelisenkymmentä kilometriä. Vasta aivan viime vuosina sinne on valmistunut uusia kouluja, jotka nekin nyt tietysti sota hävittää!


Kuusenmäki 5.12.1939

Olimme aamulla ryhtyneet tavalliseen tapaan koulutyöhön, kun meille tuotiin sana: "Evakuoidut tulevat iltapäivällä. Pankaa koulu siihen kuntoon, että heidät voidaan ottaa vastaan."

Mahdollisimman nopeasti järjestelimme koulutarvikkeet kaappeihin ja aittaan. Varustin näppärimmät lapsoset valkoisilla käsivarsinauhoilla ja määräsin heidät apuaisiksi, oppaiksi ja muihin tehtäviin, missä heitä kulloinkin tarvittaisiin. Lotat tulivat keittämään saunan muuripadassa kaurapuuroa. Leipää, voita, silakoita ja maitoa hankittiin ruokapöytään. Lyhyen talvipäivän hämärtyessä illaksi tulivat vieraamme. Joka talosta oli lähetetty hevonen ja mies Komun pysäkille heitä vastaanottamaan.

Katselin kamarini ikkunasta, kun kuormia purettiin. Vaatemyttyjä, lihasäkkejä, pahvilaatikoita... Kymmenien perheiden kaikki palastettu irtaimisto oli pinottuna sohjoiselle, räntäsateiselle pihamaallemme. Hämärässä saatoin erottaa kumaraisia vanhuksia, nuoria äitejä parkuvine pienokaisineen ja lapsia, kaiken ikäisiä ja kokoisia. Sydämeni puristui kokoon säälistä noita kovaosaisia kohtaan ja mietin, mahtoiko Tuulikki-sisko lapsineen olla jossakin muualla Suomessa samanlaisen kulkueen mukana...

En ehtinyt jatkaa ajatustani pitemmälle, kun poikien käsityönopettaja tuli hakemaan minut kirjuriksi. Menimme yhdessä minun luokkaani. Siellä olivat nälkäiset ja väsyneet matkalaiset. Lotat pitivät heistä huolta parhaansa mukaan. Aterioituaan itsensä kylläisiksi siirtolaiset kävivät antamassa minulle nimensä ja perheenjäsentensä nimet luettelooni. Parhaan kykymme mukaan koetimme sijoitella heidät kylän taloihin. Perhe perheeltä lastattiiin siirtolaiset samoihin rekiin, joilla he olivat vähän aikaisemmin tulleet asemalta koululle. Niin heidät kiidätettiin vastaanottajaperheiden kotien lämpöön. Vain yksi ainoa perhe jäi koululle toistaiseksi. Heidät sijoitettiin johtajaopettajan asunnon tyhjään huoneeseen (Berta on naapuritalon emäntä ja vain hänen apulaisensa asuu hänen asunnossaan koululla).

Siirtolaisperheemme käsittää vanhan ukon, hänen vaimonsa sekä poikansa vaimon Lindan ja näiden kaksi lasta. Ukko tuntui olevan hyvin puhelias ja jutteli auliisti minulle vieraalla Kainuun murteella meille, innokkaille kuulijoillensa heidän paostaa vainolaisen jaloista. He olivat olleet jo yösijoillaan, kun heille oli tuotu sana, että tunnin kuluttua oli oltava tiellä. Linja-auto oli valmiina odottamassa. Sanantuoja, naapurin tytär, riensi eteenpäin, ja perhe oli jäänyt kokoilemaan vähiä vaatevarojaan ja evästarpeitaan nyytteihin.
- Eihän siinä kiireessä ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt ottaa, mitä jättää. Huonoimmat vaatteet jäivät ylle ja parhaimmat pesuun. Kenkänahat, palvatut ja suolatut paistit, kaikki jäivät sinne. Olisi siellä ollut eloa, että talven yli olisimme omillamme päässeet, voi tok' olis ollut! huokaili ukko piipunnysäänsä imien. - Tänne piti lähteä toisten vaivoiksi ja valtion elätettäviksi.
Hän jatkoi kuitenkin kertomustaan. He olivat päässeet mitenkuten unisten lasten kanssa autojen luon. Ensin heidät oli sijoitettu kuorma-auton lavalle, mutta myöhemmin heidät lasten vuoksi siirrettiin umpinaiseen pikkuautoon, ja sille tielle jäivät heidän vähät tavaransa. Ne olivat jääneet kuorma-autoon ja sotapoliisit vakuuttivat niiden tulevan varmasti perässä. Koko matkalla he eivät kuitenkaan olleet nähneet niistä jälkeäkään ja nyt heillä ei ollut mitään muuta mukana kuin ne vaatteet, mitä itse kullakin oli yllään.

Mummo puuttui puheeseen:
- Ja voi kun siellä olisi ollut kolme kiloa kahvia ja viisi kiloa sokeriakin, kun olisi saatu ne sieltä!

Lupasimme tiedustella kaikkialta heidän tavaroitaan ja siihen mennessä, kunnes ne tulevat, huolehtia heistä parhaamme mukaan. Jo tänä iltana naapurin emäntä juoksutti heille lasten vaatteita, että lapsille edes voitiin vaihtaa kuivaa ja puhdasta ylle.

Jätimme heidät lepäämään viikon kestäneen matkansa rasituksista ja järkytyksistä. Erityisesti Linda oli kärsinyt matkasta. Hän oli säikähtänyt ammunnan jyskettä ja oli huolissaan miehestään, joka oli jäänyt "sinne jonnekin" puolustamaan kotia reserviläisten riveissä. Hän ei tiennyt miehensä osoitetta eikä mies hänen. He olivat tavanneet toisensa usein miehen ollessa sijoitettuna aivan kodin lähistölle, ja kun lähtö oli tullut niin yhtäkkiä, he eivät olleet saaneet tilaisuutta tavata toisiaan ja kirjoittaa osoitteita muistiin.

Kuusenmäki 2.12.1939

Rakas päiväkirja! Täytän tänään 21 vuotta. Olen nyt täysi-ikäinen.

Olemme tänään viettäneet koulussa vapaapäivää. Aamulla yritimme mennä käsityönopettajan taloon kuuntelemaan adventtijuhlaa radiosta, mutta lähetystä ei ollutkaan. Palasimme koululle tyhjin toimin. Ruokatunnin jälkeen kehotin oppilaita kirjoittamaan Väinölle kirjeen ja lupasin lähettää ne kaikki.

Sain pari päivää sitten Väinön vanhempien lähettämät tavarani Sortavalasta ja pääsin sisustamaan nämä kaksi huonetta, jotka ovat käytössäni. Täällä on oikein kodikasta ja viihtyisää kun on liinoja pöydillä ja matot lattialla.

Me aiomme täällä pitää itsenäisyyspäiväjuhlan kaikesta huolimatta. Sitä varten olen saanut tehtäväkseni opettaa nuorisolle Sillanpään Marssilaulun ja Lottalaulun. Olemme kahtena ompeluseurailtana käyneet yläluokassa laulamassa puolen tunnin ajan. Viime kerralla ehdotin, että laulaisimme yhdessä jonkin virren. Kaikki halusivat laulettavaksi "Jumala ompi linnamme". Se luvattiin veisata juhlassakin. 

Minun piti valmistaa yläluokan tyttöjen kanssa joulujuhlaan leikkejä ja harjoituttaa näytelmäkappale "Metsäpirtin joulu", mutta sitten päätimmekin johtajaopettajattaren kanssa, että nyt vietetään hiljainen ja vakava joulujuhla. Tuntuisi pahalta hyppiä ja tanssia, kun isät ja veljet ovat taistelemassa henkensä uhraten.

Tänään koulutuntien päätyttyä tarjosin syntymäpäiväkahvit koulun väelle - alakoulunopettaja Anna N:lle, vanhalle Riitulle ja johtajaopettajattarelle. Hän esitti itsensä sinuksi, joten saan puhutella häntä tästä lähtien Bertaksi. Kaikki he ihmettelivät, kun olin osannut leipoa pullaa, pikkuleipiä ja kakun. Jospa he tietäisivät, kuinka nuoresta asti minun on pitänyt tehdä taloustöitä! Tuollaiset tavalliset leipomiset eivät tuota mitään vaikeutta. 

Anni, meidän vahtimestarimme, jäi koululle yöksi, kun hän oli naapurin emännän hautajaisia valmistelemassa eräässä isossa talossa. Kun hän tuli koululle myöhään, kutsuin hänetkin juhlimaan syntymäpäiviäni. Bertta ja Riittu olivat menneet, Anna, joka nukkui viereisessä huoneessa, kuulee huonosti eikä tiennyt meistä mitään. Vietimme yhdessä rauhallisen tarinaillan. Annin kaksi veljeä on sodassa ja Annin koko kotiväki on heistä huolissaan.

Kuusenmäki 1.12.1939

No niin. Nyt se on alkanut! Sota nimittäin. En voi sanoa juuri hämmästyneeni kuullessani Helsinkiä eilen pommitetun. Ratkaisua puoleen tai toiseen olemme odottaneet lokakuun alusta lähtien. Helpotukselta tuntui, kun nyt vihdoinkin tuli; olkoonpa, että se on meille mahdollisimman epäedullinen.

Me pelkäämme puolestanne, te nuoret sotilaat! Teitä on vähän, rajamme ovat pitkät ja vainolaisen ylivoima monikymmenkertainen!

Kuusenmäki 23.11.1939

Koulutyö on nyt hyvällä alulla. Ensimmäinen jälki-istunto oli tänään. Oikeastaan sen olisi pitänyt olla jo eilen, mutta pienet rikolliset karkasivat ja saivat tänään kovennetun rangaistuksen vaivojensa palkaksi. Olin määrännyt heidät jäämään jälkeenpäin kirjoittamaan laulun sanoja, mutta he, kuten sanottu, livistivät tiehensä. Tänään otin viimeiselle tunnille mennessäni ison nipun paperia mukaani ja pidettyäni tunnin käskin pahaa-aavistamattomien poikien seurata itseäni yläkertaan johtajaopettajan tyhjään luokkaan. Siellä he saivat tehtäväkseen kirjoittaa kymmenen kertaa peräkkäin vaaditun laulun kaikki kolme säkeistöä.

Epätoivoisen näköisinä tarttuivat pikku miehet kynään. Kirjoittaminen on pahinta, mitä he tietävät. Nuhaisen niiskutuksen säestäminä pojat työskentelivät tunnin verran hiki hatussa. Toinen kuiskasi kuuluvasti:
- En minä ennee kehtoo. Eikö viis kertoo piisoo?
En ollut kuulevinanikaan. Hetkisen kuluttua kuului hiljaisuudesta uusi kuiskaus:
- Viittoo vaan, kyllä se luppoo.
Katsoin kirjastani luokan perällä kyhjöttäviin pienokaisiin. Toinen viittasi kovasti.
- No, mitä sinulla on asiaa?
- Saako käyvä hyyssissä?
En ensin ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti, mutta nyökkäsin sitten myöntävästi ja lisäsin:
- Älähän viivy kauan.

Minusta on hauskaa tämä opettajan leikkiminen vaihteeksi. Rakastan noita pienokaisia. He ovat aivan kurittomia, myönnän sen, mutta siitä huolimatta täyttää sanomaton hellyys sydämeni heitä katselessani. Vilhon lumoavat silmät, Kallen ulkonevat korvat ja Pekan kerubimaiset kasvot täyttävät mieleni alituisella ihastuksella. Kun Olli ihmeellisesti hymyillen seisoo silmät alas luotuina puhutellessani häntä kahden kesken, saan aivan pidättää kättäni, etten silittäisi hänen tummaa päätään. Jussin ilme on avoin ja miellyttävä hänen kovin pörröisestä päästään ja alituisista niiskutuksistaan huolimatta. Paavo, vaikka tänään istuikin rangaistusta kärsimässä, on aivan ihana. Olenkohan koskaan nähnyt valloittavampaa hymyä kuin hänen on? En voi olla antamatta anteeksi hänelle kerran toisensa jälkeen hänen kolttosiaan. Toivon puolestaan vähitellen valloittavani noiden pienten miehenalkujen sydämet ja ennen kaikkea heidän luottamuksensa.
"Toivoton yritys", sanoisi Väinö. Samaa mieltä olisi luultavasti hänen viransijaisensakin, mutta minä uhmaan heitä molempia vakuuttamalla onnistuvani ennen pitkää. Mikään lapsen sydän ei voi vastustaa rakkauden paistetta!

Tytöt eivät herätä mielenkiintoani yhtä suuressa määrin kuin pojat. Vain älykkäimpiin olen kiinnittänyt huomioni toistaiseksi. Nähtävästi tytöt ovat tässä koulussa syypäitä siihen, että pojat ovat joutuneet opettajien käsissä "jyrän alle". Minä alan siitä, että sukupuoleen katsomatta tulevat parhaat oppilaat saamaan tunnustusta ja heikot rohkaisua. Jätän kokonaan huomiotta opettajan kiusaksi tehdyt järjestysrikkomukset, elleivät ne pyri suoranaisesti horjuttamaan opettajan arvovaltaa. Luulen, että lapset kyllästyvät tuloksettomaan kiusantekoon ja härnäämiseen.

En tiedä, mitä kasvatusopin suuret nimet olisivat menettelystäni eikä se minua liikutakaan. Tulokseni aikanaan osoittavat, olenko ollut oikeassa vai väärässä.

Kuusenmäki 19.11.1939

Ensimmäinen sunnuntai uudella maaperällä! Samani vaikutelmat ovat vielä kovin hajanaisia mutta yhtä ja toista muistiin merkittävää on jäänyt mieleeni.

Matkani Iisalmesta eteenpäin oli suoraan sanoen kurjaa. Vaunussa, joka oli liitetty matelevan tavarajunan perään, olivat lämmitys- ja valaistuslaitteet joutuneet epäkuntoon. Pimeässä värjöttelin nurkassani ja kuuntelin puolijuopuneiden miesten  kovaäänistä keskustelua. Se oli niin törkeyksillä höystettyä, että vain vaivoin kykenin istumaan hiljaa paikoillani.

Yhtäkkiä saimme valoa ja havaitsin istuvani metsämiehen asuun pukeutunutta miestä vastapäätä. Hän kysyi heti minulta, olinko opettaja J:n tytär. Kyllä, se olin, mutta kuinka hän saattoi tuntea minut?
- Olette aivan isänne näköinen. Ja sitä paitsi olen nähnyt teidät muutama vuosi sitten äidinisänne 80-vuotispäivillä Orivedellä. Tehän lausuitte siellä runon, eikö totta?
Keskustelimme vilkkaasti havaittuamme olevamme sukulaisia ja joutuvamme toistemme melko läheisiksi naapureiksi kuka tietää miten pitkäksi aikaa. Hän auttoi minut ystävällisesti alas vaunusta Komun pysäkillä, jota en kenties olisi tuntenutkaan pimeässä, kun nimikilpeä ei voinut erottaa eikä junailija kulkenut vaunussamme. Hän tunsi vastaanottajani ja toimitti minut tämän rattaille vaadittuaan minulta lupauksen tulla käymään kotonaan Pyhäsalmella ensimmäisen sopivan tilaisuuden koittaessa. Helpottavaa tietää, että lähellä on ihmisiä, joihin voi hädän tullen turvautua!

Kyytimieheni oli A:n isäntä koulun lähimmästä naapurista. Yksitotisesti ja verkkaisesti löntysteli vanha Sohvi-hevonen ylämäkeä koululle päin. Jouheasti kulki isännän juttu hänen hiljaisella äänellään tarinoidessaan omia mietteitään maailman politiikasta yleensä ja pienen isänmaamme tukalasta tilanteesta tällä hetkellä. Viihtyisän rauhallista kaikki täällä maalla! Herttainen kuukin pilkisteli pilvien lomasta valaisten outoja maisemia himmeällä hohteellaan. Ensi pakkanen kohmetti maata. Oli todellakin kuin olisin päässyt uuteen maahan, puhtaampaan ja parempaan kuin se, mistä lähdin.

Minut jätettiin kauppias S:n rouvan majoitettavaksi täksi ensimmäiseksi yöksi. Koulu oli lähimpänä naapurina parin sadan metrin päässä. Halusin heti käydä katsomassa tulevaa työpaikkaani. Menin sisään ensimmäisestä avonaisesta ovesta, joka osoittautui johtavan luokkaan. Siellä oli parhaillaan ompeluseura koolla, ja huolimatta äärimmäisestä väsymyksestäni kykenin kuitenkin tajuamaan kymmenien ihmisten uteliaitten silmäparien minuun kohdistuvat tuijotuksen. Kysyin Väinön viransijaista ja minut johdatettiin ystävällisesti opettajan asuntoon.

Vastusteluistani välittämättä - olinhan puolikuollut pitkän matkan aiheuttamista vaivoista, nälästä ja uupumuksesta - sijaisopettaja määräsi minut aloittamaan koulutyön seuraavana aamuna, lauanaina kello 9. Pyysin, että olisin saanut kuunnella hänen opetustaan sen päivän ja tutustua kouluun sekä luokan oppilaisiin, mutta hän sanoi miehensä tulevan hakemaan hänet kotiin Pyhäjärvelle. Hän halusi muutenkin päästä mahdollisimman pian pois työstä, joka ei häntä lainkaan miellyttänyt.

En saanut unta koko yönä. Pohjois-Amerikan kartta, apostolien teot ja Kolumbuksen löytöretkien vuosiluvut vaivasivat väsyneitä aivojani kaiken aikaa kieriskellessäni valveilla pehmeällä ja mukavalla vuoteella kauppiaan lämpimässä salissa.

Kuuliaisena lähdin aamulla koululle. Sain sentään taivutettua sijaisopettajan pitämään aamurukoukset vielä tämän kerran. Sormeni vapisivat niin, että olisin varmaan pilannut koko aamuhartauden, jos olisin mennyt soittamaan.

Palasimme omaan luokkaamme alakertaan johtajaopettajattaren luokasta, missä rukoukset pidettiin. Lähtevä opettaja hyvästeli oppilaansa muutamin sanoin ja jätti käsiini kolmikymmenpäisen lauman vallattomia pienokaisia, joita hän ei ollut kyennyt hallitsemaan. Viiden pojan nimi oli hänen minulle jättämässään istumajärjestyksessä alleviivattu punakynällä. He siis olivat syntipukkeja!

Ihminen ei varmasti milloinkaan voi tuntea itseään tyhmemmäksi, pienemmäksi, heikommaksi ja avuttomammaksi kuinminä tunsin itseni tuona tärkeänä hetkenä, jona jäin Väinön viransijaisena opettajan pöydän ääreen.

Näennäisen rauhallisena aloitin opettajan työn. Koulussa syntyneenä ja kasvaneena alitajuisessa muistissani oli tieto siitä, miten kaiken tuli sujua. Tietoisesti matkin seminaarin uskonnon lehtorin metodia opettaessani oppilailleni kertomusta Mooseksen kuolemasta kaikkinen "ulkovarusteineen ja sisäisine liikevoimineen".

Unohtunut oli maailman poliittinen kriisi, sisareni muuttotouhu ja kaikki muu, mikä vielä hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt ajatukseni Tällä hetkellä oli olemassa vain 30 aivan vierasta silmäparia minua vastapäätä ja hirveä epävarmuuden tunne sisimmässäni. En vieläkään ymmärrä, miten selvisin siitä. Yksityiskohdat ovat häipyneet muististani. Sen vain tiedän, että kun lopetin koulupäivän "Herran siunauksella", olin aivan lopussa. 

Junassa matkalla kohti pohjoista 17.11.1939

Rakas päiväkirja!
Kyllä nämä viimeiset päivät ovat olleet sellaista hullunmyllyä, että vieläkin hengästyttää kun muistelen sitä kaikkea.

Juuri kun minun piti lähteä torstaina ja ottaa Tuulikki ja hänen lapsensa mukaani, tuli Vesalle lähtömääräys. Hän määräsi silloin puolestaan, että ennen hänen ja koko muun perheen lähtöä oli huonekalut ym. omaisuus siirrettävä halvempaan huoneistoon Läskelän asutuskeskuksen toiseen laitaan. Oli päivänselvää, että minua olisi kipeästi tarvittu muuttopuuhassa, mutta en mitenkään voinut siirtää matkaani, kun kerran olin jo ilmoittanut koululle tulostani. Pakkasimme siis tavaroita minkä kerkisimme ja haimme naapurista apua.

Tuulikki oli hädissään ja huolissaan omasta tulevasta kohtalostaan ja kaikesta häntä ympäröivästä kiireestä hermostunut Lapsia tuntui kahden juoksevan asemesta olevan viisi. He olivat joka paikassa vastuksina.

Minua vaivasi huono omatunto seistessäni pimeällä tiellä autoa odotellen. Olin mielestäni aika hirviö jättäessäni suojattini turvattomiksi pahimmalla hetkellä. Kuuntelin jännittyneenä ääniä, jotka kaikuivat tuskastuttavassa pimeässä pienen talon pihamaalta. Parvekkeen kautta laskettiin alas suurimpia huonekaluja, jotka eivät mahtuneet mutkikkaan käytävän kapeista oviaukoista. Tuulikin kiihtynyt ääni saneli ylhäältä ohjeita ja miesten matalat ähkäisyt alhaalla todistivat heidän koettavan parhaansa mukaan ottaa vastaan raskaita esineitä ja suojella niitä kolhiintumiselta.

Tuon tuostakin pysähtyi kaupungista tuleva SA-merkkinen henkilö- tai kuorma-auto kohdalleni tarjoten kyytiä itään päin, mutta ei vahingossakaan ollut menossa minun matkani suuntaan. Vihdoin tuli se, mitä odotin. Siniset lyhdyt kuumottivat aavemaisina valaen himmeää hohdettaan liejuiselle tielle. Uhkaavan näköisenä tulla jyrräsi täyteen ahdettu linja-auto mustana ja synkkänä minua kohti... jyrräsi, kiljui ja pysähtyi.

Tällä kertaa ei henkilöllisyystodistukseni tuottanut mitään hankaluuksia. Se täytti kaikki annetut vaatimukset, vaikka sen ulkoasu olikin poikkeuksellinen. Asiatiedot oli lyöty koneella postikortin kokoisen valokuvani taakse. Läskelän poliisilla ei ollut virallisia kaavakkeita, mutta leimasin toki oli ja omakätinen allekirjoitus!

Emme nytkään päässeet kommelluksitta kaupunkiin. Sivuutettuamme kaupungin hautausmaan aavemaisen valkeina hohtavat ristit ja päästyämme aivan Puikkolan esikaupugin laitaan loppui polttoaine ja automme pysähtyi. Kuski meni läheiseen puhelinkioskiin soittamaan ja pyytämään tuomaan lisää bensiiniä. Istuimme siinä sitten rauhallisina odotellen matkamme jatkumista. Tunnin kesti, ennen kuin toinen auto tuli apuu ja pääsimme perille linja-autoasemalle.

Kävin vielä ennen junan lähtöä lupaukseni mukaisesti tervehtimässä Väinön isää ja äitiä. He pitivät lähtöäni hullun yrityksenä ja vannottivat minut palaamaan seminaariin olojen rauhoituttua ja koulutyön päästyä jälleen vauhtiin. Täti ei päästänyt minua yksin kulkemaan pitkää, pimeää taivalta rautatieasemalle vaan lähti saattamaan keskellä yötä.

Kuljimme hiljalleen tuttua kuusikujaa alas kaupunkiin. Miten toisenlaiselta se näyttikään nyt! Kaikki oli niin synkkää ja kuollutta kuin hautausmaalla. Ei pienintäkään valon pilkahdusta koko kaupungissa, jonka valomainokset tavallisesti elävöittävät kerrassaan sadunomaisen kirkkaaksi ja värikylläiseksi! Pitkä silta, jonka sähkölamppujen muodostamia valokeiloja välkkyvän lahden tummassa pinnassa olin aina ihastellut, oli hävinnyt näköpiiristä. Se hukkui yleiseen pimeyteen, enkä olisi kyennyt tarkkaan määrittelemään sen paikkaa. Kaikki tavallisen yövalaistuksen kauniit yksityiskohdat olivat saavuttamattomissa - ne oli kaikkialle tunkeva pimeys niellyt ahnaaseen kitaansa! Ja aina satoi... Sama lohduton lotina päivästä toiseen. Kuulaan kirkkaista, hallaisista syysaamuista ei ollut näkynyt jälkeäkään. En muista ennen tällaista syksyä eläneeni.

Kuljimme Yleisen sairaalan puiston ohitse ja melkein parahdin silmieni osuessa ainoaan valopilkkuun, jonka matkallamme kohtasimme: Suomen Punaisen Ristin lyhtyyn. Se oli ripustettu sairaalan portin pieleen. Lyhdyn valopiirissä hyvästelimme. Jäin yksin raivaamaan tietäni tuntemattomaan tulevaisuuteen. Olin ensi kerran aivan yksin. Tulisi olemaan helpottavaa päästä maalle, missä ei ole katulyhtyjä olemassakaan ja missä ihmiset eivät tiedä minusta mitään tätä ennen.

Olen tällä hetkellä jossakin Kuopion ja Iisalmen välillä. Matkani on sujunut varsin hyvin. Ainoa tukaluus oli Elisenvarassa, missä me matkustajat törmäilumme pimeässä toisiimme junaa vaihtaessamme. Oli yö, ja junat lähtivät aivan eri raiteilta kuin tavallisesti. Kiitos ystävällisten rautatievirkailijoiden, selviydyimme kukin paikoillemme sen suuremmitta vaikeuksitta.

On ihanaa, ettei säteilevää aurinkoa, joka pitkän harmauden ja sateitten jälkeen taas näyttää meille hymyilevät kasvonsa, voida pimentää! En ymmärrä, miksi juuri pimennykset käyvät erikoisesti hermoilleni. En voi sietää paksuja kierrekaihtimia tai pahveja, joilla meidän on pakko peittää ikkunat. Haluaisin repiä kappaleiksi ja talloa jalkoihini kaikki siniset paperit ja kankaat, joilla sähkövalojamme himmennetään. Rakastan intohimoisesti valoa ja tahdon saada sitä ympärilleni niin paljon kuin suinkin mahdollista, kun saamme siitä taas vapaasti nauttia!

Mitä lähemmäs matkani määränpäätä pääsen, sitä jännittyneemmäksi tunnen itseni. Miten tulen toimeen aivan outona tuntemattomalla paikkakunnalla? Enemmän kuitenkin askarruttaa mieltäni ajatus, miten Tuulikki mahtaa selviytyä kaikesta ja teinkö hirveän väärin jättäessäni hänet yksin. Ainut lohdutukseni on, että en kuitenkaan voi ikuisesti olla hänen apunaan. Hänen perheensä on joka tapauksessa selviydttävä omin voimin. Voin jatkuvasi auttaa heitä perin vähän. Heidän olisi sittenkin pitänyt lähteä kanssani. Olisin vienyt heidät vanhempiemmen luokse ja matkustanut Ähtärin kautta tänne uuteen työpaikkaani.
- Iisalmi, kuulutti junailija. Olemmepa kauaksi ennättäneet huomaamattani!

Läskelä 14.11.1939

Rakas päiväkirja! Nyt on taas kerran lyhyen ajan sisällä pieni maailmani kiepsahtanut ympäri. Ihmeellisten sattumien varaan näyttää rakentuvan vaellukseni täällä murheen laaksossa. Tuskittelinko viime viikolla kaiken yksitoikkoisuutta? Pyydän anteeksi, en tee niin enää - olen saanut vaihtelua aivan tarpeeksi.

Lauantaina olin pesemässä Vesan työhuoneen lattiaa, kun Väinö soitti. Hän oli saanut lomaa ja oli nyt kotona kaupungissa. Hän pyysi minua tulemaan sinne häntä tapaamaan.

Linja-autoliikenne on viime aikoina ollut kovin epävarmaa. Sain odottaa kolme tuntia, ennen kuin pääsin lähtemään. Autossa piti näyttää henkilöllisyystodistus. Ojensin Lotta Svärd -yhdistyksen jäsenkortin maantiepoliisin nähtäväksi, muuta ei minulla ollut. Se kelpasi ja myöhään illalla pääsin kaupunkiin.

Muistiini jääneestä kaupunkikuvasta ei näkynyt jälkeäkään. Sama tukahduttava pimeys, sumu ja kurjuus vallitsi sielläkin. Hapuillessani pilkkopimeässä tutun talon pihamaalle törmäsin siellä navetan nurkalla johonkin outoon esineeseen. Tunnusteltuani sitä tarkemmin havaitsin siinä olevan kymmenittäin sian ruhoja teurastuslavoilla. Minua puistatti. Kompuroin kiireesti eteenpäin ja vasta sisällä valoon ja lämpimään päästyäni tunsin oloni turvalliseksi.

Olin iloinen tavatessani sedän, tädin ja Väinön. Olisin halunnut kysellä heiltä kaikkea ja kaikesta, mutten oikein osannut. Eivät hekään kyselleet minulta muuta kuin Tuulikin perheen vointia ja pieniä puuhiamme heidän luonaan. Mitä olisikaan kyseleminen ja kertominen hyödyttänyt? Ratas oli pantu pyörimään ja me kaikki kuulimme sen hyrinän yllämme ja ympärillämme. Olimme varmoja siitä, että jokainen meistä oli täyttävä ne vaatimukset, jotka aika eteemme asettaisi.

Väinö oli saanut loman virka-asioittensa järjestämistä varten. Hänen sijaisensa oli sanoutunut irti valittaen oppilaitten kurittomuutta, ja Väinö pyysi minua lähtemään hänen paikalleen. Lupasin empimättä. Jos kerran Väinö arveli minun tulevan toimeen vallattomien oppilaittensa kanssa niin olin valmis yrittämään. Halusin pois jonnekin. Tahdoin saada työtä, joka sitoisi aikani ja ajatukseni niin, etten ehtisi kuvitella kaikkia kauheita mahdollisuuksia, joita tulevaisuutemme saattaisi sisältää. Kun Väinö nyt oli päässyt sairaalasta, oli hänenkin komennuksensa "sinne jonnekin" tullut ajankohtaiseksi.

Päätimme, että lähtisin matkaan jo torstaina ja koettaisin saada Tuulikin perheen taivutetuksi tulemaan kanssani turvallisempaan paikkaan. 

Väinö ja minä saimme ainakin vielä tämän kerran tavata toisemme elävänä ja terveenä. Olimme kiitollisia siitä ja minä tunsin vielä paremmin kuin koskaan ennen, miten äärettömästi olin kiintynyt häneen ja miten läheisiksi olimme tulleet toisillemme.

Kun Väinön oli lähdettävä maanantain vastaisena yönä, en voinut lähteä häntä saattamaan. Matka oli pitkä ja tie asemalle sysipimeässä yössä vaarallinen yksinäiselle naiselle. Satoi kaiken lisäksi. Istuin pahoilla mielin olohuoneen leposohvalla ja katselin Väinön lähtövalmisteluja. Silloin hän tuli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitti minua kaikin tavoin.
- En minä kuole, tiedän sen aivan varmasti. Tapaamme vielä monta kertaa ja joskus vielä sinusta tulee pikku vaimoni. Ryhdy vain luottavaisin mielin työhösi omassa kodissamme. Muista rukoilla, niin näet miten se helpottaa.
Nojasin päätäni hänen turvalliseen olkapäähänsä ja olisin antanut koko elämäni, jos olisin saanut seurata häntä pimeyteen, yöhön, kuolemaan...

Seisoin tummassa oviaukossa ja kuuntelin hänen reippaita askeliaan, jotka nopeasti loittonivat sateiseen, säkkipimeään yöhön.
- Hyvää yötä, olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Kuulisin kauan niiden hellän, rauhoittavan kaiun korvissani.

Aamulla kokosin kaikki tavarani valmiiksi lähetettäviksi Väinön koululle. Lupasin poiketa vielä viikon lopulla ennen kuin matkustaisin pohjoiseen, ja lähdin taas kerran autolla itää kohti.

Seitsemän kilometriä ennen Läskelää oli henkilöllisyyspapereiden tarkastus. Lottakorttini ei enää kelvannutkaan. Tällä välin oli vartioketjun läpi pujahtanut juuri niiden turvin vakoilijoita, ja määräyksiä oli tiukennettu. Mikä nyt neuvoksi? Seisoin räntäsateessa kuraisella, autiolla tiellä. Yhtään linjuria ei ollut pitkään aikaan menossa kumpaankaan suuntaan. Päätin ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin matkani jatkamiseksi. Silloin sattui vahdinvaihto. Uusissa poliiseissa oli eräs hyvä, monivuotinen perhetuttavamme. Menin hänen luokseen, esitin asiani ja hänen takuullaan sain lähteä kävellä tallustamaan kohti Läskelää. Ilo oli suuri paluuni johdosta. Perhe oli ollut kovin huolissaan odottamattoman viipymiseni johdosta.

Läskelä 7.11.1939

Tunnen työni tehdyksi ja olisin valmis lähtemään sinne jonnekin, missä muutkin ovat. Suurin osa tovereistani on parhaillaan mukana kaikessa siinä, mitä maailmassa tapahtuu. Minun osani on ollut tulla sysätyksi syrjään. Tuulikki tulisi jo mainiosti toimeen ilman minua, mutta hän ei tahdo päästää minua lähtemään. Hän ei myöskään suostu muuttamaan täältä turvalliseen paikkaan.

Sortavalassa on minulle jo paikka varattuna ravintolassa, jossa lotat tarjoilevat. Voisin myös esittää radiossa maanpuolustusohjelmaa, jota lähetetään joka päivä.

Lapsia pestä ja pukea, vauvalle riepuja vaihtaa, lihapullia pyöritellä ja kaurapuuroa keittää osaa kuka vaan. Palan halusta päästä tekemään jotakin sellaista, mikä on yhteydessä vakavan tilanteen kanssa. 
- Onhan lasten kasvattaminen ja kotien ylläpitäminen mitä tehokkainta maanpuolustustyötä, sanoo Tuulikki.
Myönnän sen, mutta se kuuluu lähinnä lasten äideille tällaisena aikana, jolloin maa tarvitsee kaiken saatavissa olevan työvoiman.

Läskelä 4.11.1939

Pienessä perheessämme on ollut huisketta ja hulinaa kuin paremmanpuoleisessa hotellissa. Vesa tuli iltapäivällä kotiin mukanaan neljä reserviläistä, jotka halusivat kylpeä meillä.

Vieraat olivat parhaillaan kuuntelemassa radiota päivällisen jälkeen, kun lähdin Ainon ja Heikin kanssa saunaan. Vauva jäi surkeasti parkumaan yläkertaan ja kuulin saunaan asti hänen sydäntäsärkevän itkunsa. Hänkin odotti kylpyä ja ateriaa.

En olisi mitenkään jaksanut huolehtia lapsista. Vesi oli niin hirveän kaukana ja kun kylpijöitä oli tavallista enemmän, olin uuvuksiin asti kantaa retuuttanut sitä kahdella sangolla. Voimani olivat aivan lopussa, kun tulin yläkertaan lasten kanssa ja varsinainen työpäiväni vasta alkoi. Päivällisastiat olivat pesemättöminä keittiössä ja saunavieraiden teekestit vielä suunnittelemattakin. Vauvan kylvetystä seuraisi välttämätön riepupyykki.

Vähitellen alkoi kaaoksesta muotoutua normaali asiaintila. Vierasten iloinen rupattelu hallissa todisti heidän nauttineen kylvystä ja teeillallisestaan. Vauva ja Heikki nukkuivat, Aino puuhaili keittiössä leikkikaluineen. Yhtäkkiä, ilman mitään varoitusta, alkoi nenästäni vuotaa hirveästi verta. Aino hätäili:
- Mie juoksen sanomaan isille, että siusta lähtee ihan punaista vettä.
Huuhdoin näet nenääni kylmällä vedellä. Pyysin Ainoa rauhoittumaan, ei ollut mitään hätää. Hän haki pesurätin ja pyyhki veripisarat lattialta, vaihtoi likaantuneen veden puhtaaseen, viileään ja kysyi huolestuneena:
- Kuules kummitäti, miks sie kaivoit nokkaas että siitä rupesi tulemaan vera? Isi sanoo, että se on tuhmaa.
Kävin pitkälleni keittiön penkille ja painoin nenäliinalla yhä vuotavaa nenääni. Aino kietoi pehmeät, lyhyet käsivartensa kaulalleni, painoi viileän poskensa poskeani vasten ja kysyi hellästi:
- Olenko mie nyt siun pieni apusi, kummitäti?
Sydämeni oli pakahtua rajattomasta rakkaudesta pientä kullanmurua kohtaan!

Läskelä 2.11.1939

Helmi on sanoutunut irti toimestaan ja me annoimme hänen mennä. Lähtönsä hän selitti yksinkertaisesti:
- Neiti tulee paremmin tässä toimeen yksinään, kun minä menen pois.
Olin hänen kanssaan samaa mieltä, vaikken kehdannut sitä hänelle myöntää.

Minä siis olen siis sonnustautunut kotiapulaisen asuun ja antautunut kaikin voimin huolehtimaan keittiökoneiston moitteettomasta toiminnasta.

Läskelä 1.11.1939

Rakas päiväkirja!
Tilanne kärjistyy yhä. Me emme siitä paljon tiedä, mutta huomiotamme kiinnittää jonkin verran käynnissä oleva, vilkas varustelu. Tänä aamuna katselin ikkunastame maantiellä itää kohti kiemurtavaa kuormastokolonnaa. Miehet olivat viluissaan aamuviileässä unettoman yön jälkeen vetäneet lakit korvilleen ja takinkaulukset pystyyn. Alakuloisen näköisinä kuin varikset sateessa he kyyhöttivät kuormiensa päällä. Lohduton kulkue! Meidän voimamme ovat niin vähäiset, niin vähäiset!

Lapset riemuitsivat hevosia nähdessään. Aino halusi välttämättä avata ikkunan nähdäkseen paremmin. Hän kurkotteli siitä kauas ulos ja huusi miehille:
- Minne sie määt, setä, sen hevosen kanssa?
Miehet piristyivät lapsen heleän äänen kuullessaan pyörien ratinasta huolimatta. Monet silmäparit kohdistuivat meihin ja monien huulille hiipi hymy. Ihmeekseni tunsin miehen, jolle Aino oli kohdistanut sanansa. Hän vastasi reippaasti kättään heilauttaen:
- Sinnehän mie mään sinne jonnekin.

Eilen tulin kaivolta puolisen kilometrin päästä kantaen kahta vesisankoa. Tie oli liejuinen ja minun täytyi hypätä sankoineni ojan yli varoakseni autokolonnaa roiskuttamasta niitä kuraa täyteen. Autot olivat Punaisen Ristin palvelukseen otettuja linjureita, joissa kussakin oli miehistöä. Reippaat, asetakkiset pojat huiskuttelivat minulle iloisesti ohi ajaessaan. Jotkut huutelivat iloisia tervehdyksiä, toiset aloittivat laulunpätkän. Kun kymmenet suuret autot jyristivät ohitseni, tunsin sydämeni puristuvan kokoon. Millä mielellä palannette, reippaat kirkassilmäiset nuorukaiset, jos tulee sota ja saatte lastiksenne verisiä, silvottuja ruumiita, voihkivia haavoittuneita, tuskien ja kärsimysten mykistämiä ihmisraunioita?

Jossakin tuollaisessa autossa matkalla itään olet sinäkin, Aune, joka halusit minua syleillä, ja sinä Sirkka, jonka muistan vallattomana, kiharapäisenä moottoripyörähulluna. Boi te rakkaat, reippaat toverini, olisiko minulla ollut rohkeutta seurata teitä?

Sillä jossakin myös hän, jota rakastan, täällä tämä pieni koti, jota onnettomuus uhkaa. Täällä on joka puolella ympärilläni pienen pieni mutta niin sanomattoman rakas isänmaa, jonka jokaista tuumaa tahdomme puolustaa, niin epätoivoiselta kuin asemamme saattaa tuntuakin. Kaikki rohkeuteni ja tulevaisuudenuskoni oli kadonnut, kun laahustin sankojen kanssa asuntoamme kohti.

Illalla meillä oli hiljaiset ristiäiset. Vieraina olivat vain ne kaksi kummia, jotka on pyydetty tältä paikkakunnalta. Tuulikki piteli itse lasta ja Vesa suoritti kastetoimituksen. Katselin heitä pidellen käsistä vanhempia lapsia puolihämärässä huoneessa, jota valaisi vain kolmen kynttilän elävä liekki.

Ajatteli ylpeänä oman sukuni, heimoni, kansani sitkeyttä. Juhlallisina ja rauhallisina seisoivat nuorimpansa äärellä aviopuolisot sydän toivoa ja kiitosta tulvillaan huolimatta siitä, että Damokleen miekka on ripustettuna meidän kaikkien pään päällä. Millä hetkellä hyvänsä se saattaa pudota ja murskata silmänräpäyksessä kaiken, minkä vuosien vaiva ja aherrus on pystyttänyt. Katajainen kansani! Sinun henkisessä voimassasi on se musertamaton mahti, joka pitää sinut pystyssä kaikissa kohtaloissa.

Seurue, joka kokoontui teepöydän ääreen prinsessan uutta nimeä juhlimaan, oli hilpeä kuin ei kahvi- ja sokeripulaa, upotussotaa, neuvotteluja, ylimääräisiä kertausharjoituksia, pimennyksiä ja evakuointeja olisi olemassakaan.