Tänään palasin äidin luota. Hänen koulunsa on naapurikylässä. Siellä olivat siirtolaisina Tuulikki-sisko, Aino, Heikki ja Irja. Samoin siellä oli Kyllikki-sisko, jonka koti oli lähellä Helsinkiä.
Nuorinta sisartani, Orvokkia, en paljon nähnyt. Hän on maanpuolustustehtävissä hänkin. Lokakuun alusta asti hän on uskollisesti suorittanut ilmavalvontaa kaukana kirkontornissa.
Hän oli kasvanut ja ryhdistynyt viime näkemästä. Samettinen pipolakki ruskeilla kiharoillaan, lämmin tuulitakki villapuseron yllä, hyvin istuvat "golffarit" jalassa hän on nuoruuden ja reippauden nykyaikaisena ruumiillistumana hiihtäen tai polkupyörällä ajaen yksin taivaltanut päivästä toiseen, yöstä toiseen vartiopaikalleen. Hän on vartioinut maata monta ylimääräistä, hämärtyvää iltapuhdetta järjestääkseen jollekulle toverilleen hiukan lomaa.
Viisi kuukautta hän on ollut yhtä mittaa menossa kotoa kirkolle ja kirkolta kotiin. Hän on innostunut työhönsä ja sanoo iloisesti koko hommaa hyvin "kivaksi pippurimyllyn pyörittämiseksi". Ihailen hänen voimiaan. Kauhistun, kun vain ajattelenkin hänen hiihtämäänsä kilometrimäärää! Hän onkin lapsesta saakka ollut urheilija, ja hänen vahva ruumiinrakenteensa suo loistavat edellytykset vaativillekin urheilusuorituksille.
Mennessäni pari päivää sitten äidin luo yhtä yllättäen kuin olin isän koululle ilmestynyt tapasin Tuulikki-siskon pihassa. Hän pudotti vesisangot käsistään, lensi ensi kerran elämässään - sellainen ei kuulu perheemme tapoihin - avattuun syliini ja loisti riemusta. Puolijuoksua hän kiidätti minut yläkertaan yhtä hämmästyneen ja yhtä ihastuneen perheen nähtäväksi. Ainon riemulla ei ollut rajoja, mutta Heikki selitti jurosti hyvin matalalla äänellä: "Mie en tunne sinnuu yhtään."
Ystävystyin kuitenkin pian hänenkin kanssaan, ja kun puseroni rintapielestä löytyi lystikäs, yksisilmäinen "sittipörriäinen", oli Heikki voitettu. Hän kipusi syliini tutkimaan omituista oliota lähemmin. Pikku "prinsessa", jonka olin nähnyt viimeksi neliviikkoisena, avuttomana käärönä, oli potkiva, huitova, jokelteleva ja hymyilevä ihmisen alku. Hän ansaitsi kiistämättä hyväilynimensä.
Siitä kun me kaikki neljä sisarusta olimme tavanneet toisemme yhtä aikaa, oli kulunut kuusi pitkää vuotta. Eipä ihme, jos meillä riitti keskustelunaiheita! Koetimme puhua yhteen ääneen saadaksemme pikemmin kaiken kyseltävän kysellyksi ja kerrottavan kerrotuksi.
Kyllikki-siskon olin tavannut vain kerran hänen naimisiin mentyään ja tunsin hyvin vähän hänen miestään. Kuuntelin erikoisella mielenkiinnolla hänen tarinoitaan.
Kaikkia sisariani samoin kuin äitiänikin oli ihmetyttänyt yhtäkkinen kihlauksen julkaiseminen keskellä pahinta sota-aikaa. Sain kertoa heille juurta jaksain meidän pienen romaanimme. Milloin ja missä tutustuimme, kuinka kauan seurustelimme, millainen sulhaseni oli luonteeltaan ja ulkonäöltään jne. loputtomiin. Vaikka olen aina ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa kotiväen kanssa, oli Väinön nimi jäänyt heille vain himmeäksi kuvaksi henkilöstä, jonka olin ohimennen tavannut. En itse tiennyt ollenkaan, millaisen yllätyksen kihlaukseni valmisti perheelle, kun se omasta mielestäni oli päivänselvä asia.
Se, että meidän piti hankkia koulusivistyksemme kotipaikkakunnan ulkopuolella asuen, on ollut monessa suhteessa hyvin ikävää. Meidän on raivattava itse tiemme ilman kodin suojelua. Perhesiteet höltyvät, ja tavatessamme huomaamme vieraantunemme toisistamme. Se on tuskallinen havainto.
On luonnollista, että sitä mukaa kuin lapset lentävät pesästä, menevät naimisiin tai saavat työpaikan kodin ulkopuolelta, he aloittavat oman elämänsä ja luovat uusia koteja ja perhepiirejä. Mutta kun ero kodista tapahtuu jo varhaisnuoruudessa, 12-13 vuoden iässä, ovat lapset vaarassa kehittyä luonteeltaan aivan toiseen suuntaan kuin kodin on tarkoitus heitä ohjata. Mutta ainakin heistä tulee itsenäisiä ja varhaiskypsiä. Isä ja äiti ovat menettäneet vaikutusvaltansa heihin. Niin tiesin itselleni käyneen.
Palasin kävellen isän koululle. Nautin täysin siemauksin loistavasta kevätpäivästä ja kuuntelin kulkiessani asiasta sen enempää välittämättä ilmahälytyslaitteiden ulvontaa niin hyvin edessäni kuin takananikin olevilla tehdasalueilla. Jatkoin rauhallisesti kulkuani tuntien oloni täysin turvalliseksi. Ulvonnan vaiettua hyräilin hiljaa vanhaa tuttua "Laula matkalainen korpimaan". Sitä minä toistakymmentä vuotta sitten äidin kanssa lauleskelin samaa taivalta kulkiessamme.
Hilpeästi kului matkani, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin tutulla portilla. Pihassa tapasin pienen, vieraan pojan, joka oli aivan pikku-Ainon näköinen.
- Kuka olet, pieni mies? kysyin häneltä. Poika otti juhlallisen asennon ja vastasi kuin pyssyn suusta:
- Olen Pentti Ilmari Jussinpoika Säveä, evakuoitu K:n pitäjän K:n kylästä numerolta 6.
- Lepo! Oletpa sinä merkillinen kapistus. Ellen erehdy, olet pikku-Ainon serkku.
Kiiruhdin sisään saamaan lisävalaistusta asiaan. Aivan oikein. Vesan sisar oli kahden lapsensa kanssa joutunut lähtemään kodistaan hänkin. Me olimme tiettävästi hänen ainoat sukulaisensa vaaravyöhykkeen länsipuolella. Hän oli ottanut suoran suunnan veljensä vaimon kotiin saatuaan lähtökäskyn.
Viime päivien taisteluissa yhä pohjoisemmaksi siirtynyt rintamalinja Kannaksella sekä yhä voimakkaampi painostus Suomenlahden koillisrantaa vastaan oli pakottanut evakuoimaan heidänkin pitäjänsä.
Isä ei voinut valitettavasti häntä majoittaa meille, sillä osa isän huoneustosta oli jo kuukausia ollut siirtoväen hallussa ja kouluhuoneet oli varattu armeijan tarkoituksiin. Isäni huoltopiirissä oli yksi ainoa talo, johon he saattoivat päästä. Siitä oli juuri muuttanut siirtolaisperhe vastaperustetun tehtaan luo toiseen kylään. - Ilomielin rouva Säveä majoittui sinne. Talo oli ihanalla paikalla suuren järven rannalla koivikossa. Se oli hiljattain valmistunut, hyvin sisustettu pieni koti, jossa Pentti Ilmarilla ja hänen sisarellaan tulisi varmasti olemaan hyvin hauskaa talon omien, samanikäisten lasten leikkitovereina.
Rouva Säveä oli iloinen ja reipas. Ei hän surrut sitä, että oli ollut lähdettävä, eikä murehtinut kauas taakseen jättämäänsä kotiaan tai omaisuuttaan. Rohkeana ja luottavaisena hän jätti tulevaisuutensa Jumalan huomaan ja ryhtyi toimeliaana huolhtimaan perheensä hyvinvoinnista täällä maanpakolaisuudessa.
Mutta hän suri vilpittömästi rakkaan, nuoremman veljensä sankarikuolemaa. Hän ei voinut estää kyyneleitään virtaamasta poskilleen kertoessaan minulle muistelmia heidän yhteisiltä, riemukkailta ja onnentäyteisiltä purjehdusmatkoiltaan. Heidän isänsä oli laivuri ja lapset olivat jo vuosia, isän vanhentuessa, huolehtineet purjehdusmatkoista.
- Sellainen veli on harvinaisuus, hän vakuutti minulle. - Me rakastimme toisiamme eikä hän hävennyt näyttää sitä. Hän ei koskaan kohdellut minua tylysti. Aina hänellä oli jokin sydämellinen sana varattuna toiselle ja hänen hilpeytensä oli meille kaikille ainaisena virkistyksenä. En voi milloinkaan unohtaa ja lakata kaipaamasta häntä.
Ajattelin niitä satoja, tuhansia parhaita poikiamme, joita kuolema niittää taistelukentillä. Otin sydämestäni osaa omaisten raskaaseen suruun, mutta samalla olin ylpeä siitä, että he olivat taistelleen rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta. Se tulee varmasti lohduttamaan kaipaavia omaisiakin, kun surun katkeruus on voitettu.
"Rakas Isänmaa, älä laske kuolleittesi lukumäärää. Mikään uhri ei ole sinulle liian kallis." Niin kirjoitti omaisilleen se sankarivainaja, jonka kaatuminen on minua lähinnä. Niin kauan kuin Suomi on olemassa, saamme olla heille kiitollisia heidän antamastaan kalleimmasta uhrista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti