On taas iltamyöhäinen. Tulin juuri pysäkiltä ja istuuduin kokoamaan tämän päivän tapahtumia.
Meillä on tänään ollut jumalanpalvelus. Korholan emännän ja kahden muun siirtolaisperheen pienokaiset piti samalla kastettaman. Olimme kokoontuneet ennen jumalanpalvelusta hartaina seuraamaan kastetoimitusta. Seisoin täpötäyden yläluokan oven suussa, kun joku nykäisi minua hihasta. Se oli naapurin renkipoika, joka kuiskasi:
- Sinun Väinösi on tullut.
Hiivittäydyin toimitusta häiritsemättä ulos juhlahuoneesta. Näin ulko-oven edessä Väinön ja hänen takanaan seisoi Eino. Huudahdin iloisesti hämmästyneenä heille yhteen hengenvetoon:
- Tervetuloa pojat! Voi miten kiva on nähdä sinutkin, missä Martta ja Unto?
Vein heidät riemusaatossa sisälle, ja koska heillä kummallakin oli sudennälkä, ryhdyin ruoanlaittoon.
Eino oli jättänyt perheensä tilapäiseen sijoituspaikkaan aivan uuden rajan läheisyyteen ja hän itse oli lähtenyt etsimään työmaata itselleen ja kotia heille kaikille. Tiesimme tässä naapurustossa yhden myytävän talon. Kehotimme häntä kysymään sitä ostaakseen. Hän lähti iltapäivällä muutaman kilometrin päähän tapaamaan tilan omistajaa ja samalla me lähdimme hänen mukaansa. Sieltä Väinö palasti takaisin Kuopioon.
Inhottavaa on, että hänen täytyy aina lähteä ja aikaisemmin piti minun! Milloin koittanee päivä, jolloin meillä ei ole huolta alituisesta lähtemisestä johonkin määrättyyn paikkaan määrätyllä kellonlyömällä? Ja jos saisimmekin kulkea yhdessä, niin mitäpä siitä sitten, mutta tällä tavalla - uh! Kun tätä on kestänyt jo neljä vuotta, niin se alkaa käydä hermoille. Jos Väinö syksyllä vapautuukin, tilanne ei paljon korjaannu, olemmehan vasta kihloissa ja minun on mahdollisesti mentävä seminaariin.
Siirtoväkeni lähti. Niin pian kuin nimismies saattoi antaa lähtöluvan, joukko hupeni perhe perheeltä. Ne, jotka ensiksi tulivat, lähtivät viimeisinä. Kaikkein kauimmin saimme nauttia yhteisten ystäviemme, Heikkisen ukon ja hänen uskollisen riitakumppaninsa Hannusen emännän, miellyttävästä seurasta. Viimeinen yhteenottoni Heikkisen ukon kanssa sattui, kun hänen piti perheineen muuttaa koululta naapuriin, jotta voimme aloittaa koulutyön.
Sotatalveni on tätä myöten päättynyt.
Kuusenmäki 22.3.1940
Viime tiistain vastaisena yönä heräsin hiljaiseen koputukseen. Riensin ikkunan luokse ja kohotin kierrekaihdinta. Väinö oli tullut, mutta yksin. Hänen ei ollut voinut mitään toimittaa Sortavalassa. Hän ei ollut löytänyt Einoa siinä kauheassa kaaoksessa eikä päässyt kotiinsa. Erään tuntemansa tytön hän oli tavannut, ja heille oli annettu määräys panna palamaan vasta valmistunut, kaunis kerrostalo, jossa tytöllä oli ollut koti. He menivät sinne, mutta nähtyään kauniin kodin hyvine kalusteineen, suurine kirjahyllyineen ja kalliine koriste-esineineen heillä ei ollut sisua sytyttää sitä kaikkea - ja talon muita samanlaisia asuntoja - palamaan. Vanhemmistaan Väinöllä ei ollut mitään tietoa. Hän toivoi vain, että he hakeutuisivat tänne.
Ja missä sitten oli Eino ja hänen perheensä?
Aamu oli valjennut keskustellessamme. Väinö ei halunnut käydä enää nukkumaan. Tahtomatta herättää Annaa hiivin hiljaa hänen huoneensa läpi keittiöön valmistamaan kahvia. Itsekkäästi iloitsin siitä, että Väinö oli taas luonani. Koko muu maailma sai huolehtia itsestään minun puolestani.
Haimme Riittu-mummon kahville, kun näimme hänen liikuskelevan aamuhämyisellä pihamaalla. Riittu oli alushameisillaan eikä mitenkään tahtonut noudattaa kutsuani. Vakuutin, ettei Väinö hänen tummaa, flanellista alushamettaan päällyshameesta erottaisi, ja niin sain hänet houkutelluksi sisälle. Me vietimme hauskan pienen rupatteluhetken höyryävien kahvikuppien ääressä.
Nämä päivät Väinö ja minä vietimme muistellen mennyttä, onnellista aikaa Sortavalassa ja odottelimme omia siirtolaisiamme tuleviksi. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, ja vasta ollessani saattamassa Väinöä pysäkille sain hänen äidiltään kortin. Siinä täti kertoi, että koko perhe oli pelastunut onnellisesti, tosin tyhjin käsin, ja sanoi heidän olevan matkalla vanhimman tyttärensä luo Luhankaan. Olimme hiukan pettyneitä. Olisimme hartaasti suoneet heidän tulevan tänne. He kuitenkin arvelivat voivansa paremmin mennä Lilli-tyttärensä luokse, jolla oli vakiintunut koti, kaksi virassa olevaa opettajaa, lapsia, maata ja karjaa.
Oli miten oli, reippaana täti kirjoitti "Terveisiä Ryssänmaalta". Siinä ovat ihmiset, jotka eivät helposti masennu tämän elämän vastoinkäymisissä.
Lähiaikoina saan kuitenkin tädin kortista päätellen odottaa tänne Einoa perheineen.
Ja missä sitten oli Eino ja hänen perheensä?
Aamu oli valjennut keskustellessamme. Väinö ei halunnut käydä enää nukkumaan. Tahtomatta herättää Annaa hiivin hiljaa hänen huoneensa läpi keittiöön valmistamaan kahvia. Itsekkäästi iloitsin siitä, että Väinö oli taas luonani. Koko muu maailma sai huolehtia itsestään minun puolestani.
Haimme Riittu-mummon kahville, kun näimme hänen liikuskelevan aamuhämyisellä pihamaalla. Riittu oli alushameisillaan eikä mitenkään tahtonut noudattaa kutsuani. Vakuutin, ettei Väinö hänen tummaa, flanellista alushamettaan päällyshameesta erottaisi, ja niin sain hänet houkutelluksi sisälle. Me vietimme hauskan pienen rupatteluhetken höyryävien kahvikuppien ääressä.
Nämä päivät Väinö ja minä vietimme muistellen mennyttä, onnellista aikaa Sortavalassa ja odottelimme omia siirtolaisiamme tuleviksi. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, ja vasta ollessani saattamassa Väinöä pysäkille sain hänen äidiltään kortin. Siinä täti kertoi, että koko perhe oli pelastunut onnellisesti, tosin tyhjin käsin, ja sanoi heidän olevan matkalla vanhimman tyttärensä luo Luhankaan. Olimme hiukan pettyneitä. Olisimme hartaasti suoneet heidän tulevan tänne. He kuitenkin arvelivat voivansa paremmin mennä Lilli-tyttärensä luokse, jolla oli vakiintunut koti, kaksi virassa olevaa opettajaa, lapsia, maata ja karjaa.
Oli miten oli, reippaana täti kirjoitti "Terveisiä Ryssänmaalta". Siinä ovat ihmiset, jotka eivät helposti masennu tämän elämän vastoinkäymisissä.
Lähiaikoina saan kuitenkin tädin kortista päätellen odottaa tänne Einoa perheineen.
Kuusenmäki 16.3.1940
Ei ole kulunut vielä viikkoakaan siitä, kun viimeksi kirjoitin, mutta tänä lyhyenä aikana on koko maailma ennättänyt muuttaa muotoaan silmissäni. Ainakin meidän suomalaisten maailma tuntuu kiepsahtaneen hetkeksi pois raiteiltaan. Minulla olisi nyt niin paljon kirjoittamista, etten tiedä, mistä päästä alkaa! Lennä, kynä!
Olin lähdössä isän luota. Huolimatta siitä, että Väinö oli pyytänyt minua matkustamaan Kuopion kautta, aioin matkustaa rantarataa omalle maalleni. Suureksi ihmeekseni isä ei suostunut siihen.
- Mutta ajattelehan, isä. Joudun kulkemaan Jyväskylän, Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ja Haapamäen sekä Pieksämäen suurten risteysasemien läpi. Kaikki ne ovat ainaisen pommitusuhan alaisia. Jos menen suorinta tieä, on koko matkallani vain yksi sellainen paikka, jota tähän mennessä on pommituetu. Eikö minun pitäisi turvallisuuteni vuoksi matkustaa sen kautta?
- Eihän sinulla, nuorella yksinäisellä ihmisellä ole hätää, jos pommitus tulee. Lisäksi joudut yöllä kulkemaan Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen ohi. Sinä menet nyt Kuopioon ja sillä hyvä! Mitä se nyt olisi, että menisit toista tietä, kun tiedät Väinön odottavan tuloasi? Ettehän te ole tavanneet toisianne kertaakaan kihlauksen julkaisemisen jälkeen.
Menin postiautolla asemalle. Isä toivotteli minulle hyvää kevättä, varoitteli ikävöimästä ja kehotti minua täysin voimin tekemään työtä siirtoväkeni hyväksi. Liikuttuneena jätin kotini, jonka näkisin seuraavan kerran ties milloin.
Junan piti tulla kello 9.30. Se hetki oli aikoja sitten sivuutettu. Aseman odotushuone oli aivan täynnä siirtoväkeä. Suurin osa heistä oli lähdössä kotipaikkakunnalleen kielloista huolimatta hakemaan tavaroitaan tai palatakseen sinne asumaan. Vilkkaat karjalaiset liikehtivät ja hälisivät hyvin kodikkaasti. He näyttivät kaikki olevan hyviä tuttuja keskenään.
Istuimia oli vähän. Seisoin hiljaa ulko-oven pielessä ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Silloin astui konttorihuoneen ovesta asemapäällikön rouva. Hän oli kiihtynyt, ja kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän yritti saada jotakin sanotuksi:
- Nyt se on tullut. Rauha on tehty. Ulkoministeri Tanneri pitää puhe äsken just. Hän itse sanoo se.
Jännittynyt hiljaisuus. Rauha! Mutta miksi sitten asemapäällikön rouvan ääni vapisee ja hän puhuu entistäkin huonommin suomea? Miksi hänen silmänsä ovat kyynelissä? Odotamme jatkoa. Seisomme hänen lähellään kaikki, ettei yhtäkään sanaa menisi hukkaan.
- Rauha on tehnyt Suomi kovilla ehdoilla. Ryssä saa Viipuri, saa Sortavala, saa Käkisalmi.
Rouva menee odotushuoneen seinällä olevaa karttaa kohti ja piirtää kädellään rajalinjaa suunnilleen sen tulevalle paikalle.
- Ryssä saa kaikki tuo kaunis Karjala.
Kukaan ei puhu mitään. Seisomme kuin salaman satuttamina.
- Perkele! sanoo ensimmäiseksi lomalla oleva sotilas.
- Jumalan kiitos, että se teurastus loppui! huokaa vanha mummo hänen vieressään.
Mutta siirtolaiset eivät sano sanaakaan. He katselevat toisiaan hätääntynein silmin. "Ryssä saa kaikki, kaikki kaunis Karjala", soivat äskeiset sanat, kohtalokkaat sanat heidän korvissaan. Vähitellen heidän tietoisuuteensa tunkeutuu sanoman koko julma todellisuus: He kaikki ovat menettäneet kotinsa, kalleimman omaisuutensa maan päällä.
Menen ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Rauha! Odotimme tuota sanomaa innokkaasti joka päivä. Olimme varmoja siitä, että se takaisi meile uuden, entistä ehomman vapauden siinä maassa, jota koko kansamme niin urheasti puolusti. Ja nyt! Kun rauha vihdoinkin on palannut, se työntää meidät kokoon, puristaa yhä tiukemmin toisiamme vasten ja vie mukanaan kunniakkaitten taistelujemme kuolematonta muistoa kantavat tantereet.
Raateleva tuska kouristi sydäntäni. Tajusin epäselvästi, että toisetkin tulivat vähitellen ulos odotushuoneesta. Edessäni seisoi kaksi naista, jotka keskustelivat uudesta rauhasta. He eivät päässeetkään hakemaan tavaroitaan. Heiltä oli iäksi mennyt toivo saada rauhan tultua palata rakkaisiin koteihinsa. Sen toivon varassa he olivat jaksaneet päivästä toiseen tilapäisillä asuinsijoillaan. Nyt he tunsivat itsensä juurettomiksi. Kaikki toivo oli mennyt.
- Sellainen on aina Karjalan kansan kohtalo, sanoi joku katkerana
- Ehkäpä siksi juuri Karjalan, että muut eivät tällaisia iskuja kestäisikään. Karjalaa on aina isketty ja aina se on noussut.
- On se sentään hyvä, että tulee kesä pian. Talvea vasten olisi ollut vielä vaikeampi jäädä kodittomaksi, sanoi joku.
Kesä! Saattoiko kesäkin vielä joskus tulla tähän ankeuteen? Näin loistavan kevätauringon hellittävän taivaalla täydellä terällään. Vesipisarat tipahtelivat räystäältä. Tumman takkini selkää poltti auringon lämpö. Tunsin, että kaiken tämän surkeuden keskellä oli jotakin iloista ja hyvääkin. - Meille jäi vapaus. Jäi maa, jolle voivat uuden kotinsa rakentaa nekin, jotka nyt olivat jääneet kodittomiksi. Taistelijoitemme antama uhri ei ollut turha.
Junani tulosta ei ollut tietoa. Riensin puhelimeen.
- Isä, joko sinä olet kuullut?
- Kyllä. Äsken juuri kuulin. Olen pahoillani, kun sinunkin kaunis koulukaupunkisi menetettiin. En tahdo uskoa todeksi näin kovia rauhanehtoja. Eikö vihollisille olisi riittänyt se, minkä kykenivät valloittamaan kolme kuukautta kestäneissä, raivokkaissa taisteluissa?
- Matkustanko nyt ollenkaan vai palaanko kotiin? Nyt on varmaan hirveä tungos rautateillä.
- Velvollisuus ensin, tyttö. Nyt sinua tarvitaan työpaikallasi ja sinun on kiirehdittävä sinne niin pian kuin suinkin. Tungos kehittyy pahimmilleen vasta huomenna. Tänään ei vielä mikään evakuointi pääse vauhtiin.
- Menen siis. Ehkä junani tulee pian. Hyvästi, isä!
- Näkemiin, ole rohkea ja iloinen! Kyllä tämä tästä selviää, onhan nyt sentään rauha.
Pääsin vihdoin junaan. Vaunuosastossa, johon jouduin, nukkuivat sotilaat pitkillä penkeillä kaikessa rauhassa. Istuin parhaillani katselemassa hullunkurisen näköistä, nokista, likaista ja repaleista sotamiestä, jonka rintataskusta pilkisti vielä asetakkiin kiinnittämätön kunniamerkki, kun vaunumme ovi avautui rajusti paukahtaen. Sisään syöksyi kaksi kiihtynyttä alikersanttia. He huusivat heti ovella:
- Herätkää pojat, peijakkaat, rauha on tehty, saakeli soikoon!
- Mitä pirua te pojat valehtelette?
Minun äsken tarkastelemani sotilas tuijotti sanantuojia epäuskoisin silmin ja haukotteli hiukset lystikkäästi harallaan.
- Se ei ole, pojat, vale, vaan se on totisinta totta, yhtä totta kuin se, että minun nimeni on Sulo Pyry, alikersantti Suomen tasavallan valkoisessa armeijassa.
- Mikä on totta? kysyivät yhdestä suusta kaikki sotilaat, jotka olivat heränneet penkeillään.
- Nyt on Suomessa rauha. Se on totta ja se on vasta pirunmoinen rauha. Koko Karjala jää ryssille ja puoli Sallaa.
- Älä helskutissa, mistä sinä kuulit? kysyi eräs vänrikki.
- Tuolta äskeiseltä asemalta nousi junaan joku rouva, joka sen tiesi.
- Akkojen valeita, pärskähti vänrikki halveksivasti. - Moskovan Tiltun räpätyksiä! Kaikkea kehtaat, miehinen mies, uskoa, hitto soikoon!
Sekaannuin keskusteluun:
- Valitettavasti kaikki kuulemanne on totta. Äsken juuri ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti rauhansopimuksen allekirjoitetuksi ja astuvan voimaan tänä päivänä kello yksitoista. Rauhanehdoissa luovutettiin Neuvostoliitolle Karjala, muun muassa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Hanko ympäristöineen. Jokin osa Sallaa luovutettiin myös.
Puhettani kuunneltiin äänettömyyden vallitessa. Tuskin olin lopettanut, kun äskeinen sotamies hyppäsi seisomaan. Minun on mahdoton toistaa sitä kirosanojen tulvaa, joka virtasi hänen huuliltaan. Hän manasi hartaasti sitä, että meidän pojat olivat suotta saaneet koko talven tapella pakkasen kourissa läpiväsyneenä koko ajan hyökkäävää, ylivoimaista vihollista vastaan ja torjuttuaan urhoollisesti kaikki hyökkäykset kärsivät rauhanteossa ensimmäisen tappionsa.
Häntä vastapäätä istunut upseeri veti turistinsa välistä kartan ja pyysi minua näyttämään, miten raja suunnilleen kulki. Kun kaikki pojat sen näkivät, he synkkenivät ja heidän silmissään liekehti. Vetäydyin pitkälleni ja pojat jäivät matalalla äänellä keskustelemaan kohtalokkaasta rauhasta, jonka julma ja samalla rauhallinen sanoma oli heidät yllättänyt.
Tulimme Haapamäelle. Jäin odottamaan itään päin lähtevää junaa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka minun piti aikataulun mukaan olla ennen puoltapäivää Jyväskylässä asti. Istuin erään pöydän ääressä ravintolahuoneessa ja odotin tungoksen selviämistä tarjoilupöydän luona. Silloin havaitsin ravintolahuoneen keskiosassa erään opettajani. Hän huomasi myös minut ja pujottelihe kahvikuppeineen luokseni.
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, hyvää nyt kun tekin olette säilynyt hengissä!
Lehtorin tuttu nauru oli hivelevää musiikkia korvilleni.
- Onko totta, että nyt on rauha?
- Kyllä, se on aivan totta. Teidänkin kotinne jäi luovutetulle alueelle.
- Minä en usko, että Sortavala kuuluu siihen.
- Olen pahoillani, mutta sitä ei voi auttaa. Se on karvas totuus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ulkoministeri ei ole voinut valehdella koko Suomen kansalle Yleisradiossa sellaista asiaa.
- Minä en usko vielä, ennen kuin itse kuulen radiosta. Ehkäpä se on vain huhu. Mutta kesken kaiken, tehän olette mennyt kihloihin. Saanko onnitella?
- Kiitos, julkaisimme jo joulun aikaan.
Keskustelimme itsestämme ja toisistamme aivan kuin olisimme olleet maailman parhaita ystäviä ja tovereita. Yhdessä surimme seminaarimme sankarivainajia ja muistelimme menneitä, onnellisia päiviä pienessä, kauniissa kaupungissa Karjalan laulumailla. Vielä etelän junan lähtiessä lehtori vakuuti sen portailla seistessään:
- Ei voi olla totta, että Sortavalakin on menetetty. Näkemiin! Tapaamme siellä syksyllä, kun koulu alkaa!
Poriin, Helsinkiin, Tornioon, vaikka minne muualle lähti juna toisensa jälkeen, mutta Jyväskylään ei ainoatakaan. Yö joutui. Ravintolahuone oli edelleen tupaten täynnä matkustajia. Istuimme uneliaina pöytiemme ääressä ja murehdimme kukin omia murheitamme. En yhdenkään ihmisen kasvoilla nähnyt iloa sen johdosta, että rauha, kauan kaivattu rauha, oli palannut.
Viereisen huoneen ovi avattiin. Puhujan ääni kuului radion kovaäänisestä. Ponnahdimme seisomaan ja riensimme lähemmäs. Ulkoa tuli lisää väkeä. Hievahtamatta kuuntelimme, kun pääministerimme, vahvistaen rauhansanoman, kehotti meitä nurkumatta kohtaloomme alistuen ryhtymään jälleenrakennustyöhön.
Puhe päättyi. Palasimme paikoillemme. Kansamme kohtalon hetki oli lyönyt. Rauhanehdot olivat peruuttamattomina sellaiset, jollaisina olimme ne kuulleet. Edessämme oli väistämätön velvollisuus: työ ja taaskin työ.
---
Johonkin aikaan yöllä pääsin jatkamaan matkaa. Alituisten pysähtelemisten ja seisomisten perästä juna saapui Pieksämäelle. Vasta kun itse näin poltetun asemaravintolan seinien olevan nousemassa jälleen, muistin isän kertoneen sen kohtalosta. Suuntasin askeleeni Hotelli Hansaan päin.
Voi surkeata! Illmanpaine vai mikä lie iskenyt sen toisen kerroksen omituisesti kallelleen. Yhteen nurkkaan näytti isku osuneen kuin jättiläisen nyrkki. Se huone, jossa olin asunut, oli rakennuksen vahingoittumattomalla etusivulla. Katselin tieltä sen ikkunaan ja toivoin saavani jotakin lämmintä sisääni hotellin ravintolahuoneessa. Kurkistin sen ovelta sisään. Ei yrittämistäkään! Miehiä, miehiä, miehiä niin kauas kuin silmä kantoi. Minulle ruvettiin raivaamaan tietä joukon keskitse. Muistin isäni sanat: "Kyllä olisin ruokaa saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla oli yllään kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä."
Oikeuttiko se minut käyttämään hyväkseni miesten ritarillisuutta, että olin nainen? Ei. En halunnut sen etuoikeuden turvin riistää keneltäkään paikkaa lohduttoman pitkässä jonossa. Hymyilin kiitokseksi ystävällisille miehille.
- Kiitos kohteliaisuudestanne! Arvaan teidän paremmin tarvitsevan ne murut, jotka saatte jonotuksenne palkaksi. Minulla on vielä jäljellä omia eväitäni, joiden avulla tulen toimeen.
Nyökkäsin iloisesti ja lähdin. Miehet kääntyivät tyytyväisinä kurottelemaan annoksiaan.
Astelin tulipalopakkasessa pitkin asemalaituria. Ensimmäiselle raiteelle pysähtyi pitkä sairasjuna. Katselin sitä ohi kulkiessani ja olin vähällä törmätä junailijaan, joka astui alas viimeisestä vaunusta. Hän pysähtyi ystävällisesti hymyillen:
- Eikö pikku neidillä ole kylmä tällaisessa pakkasessa?
(Harmillinen tapa tuntemattomilla puhutella minua, arvokasta opettajaa, piirihuoltajaa ja kihloissa olevaa täysi-ikäistä naista pikku neidiksi!)
- Kyllä. Olen jäässä nenänpäästä varpaisiin, mutta olen matkustanut jo pitkästi toista vuorokautta ja voin niin huonosti kaikesta hengittämästäni tupakansavusta ja huonosta ilmasta, etten voi mennä sisälle mihinkään. Tässä maailmassa ei ole yhtään kolkkaa, missä ei tupakoitaisi.
- Voi sentään. Siinä asiassa en voi teitä auttaa. Onko teillä vielä pitkä matka jäljellä?
- Ei onneksi enää. Yritän päästä Kuopioon vielä tänään, mutta juna on tavattomasti myöhässä.
- Toivotaan sen nyt tulevan, ennen kuin teistä tulee pieni jääpuikko!
- Lupaan vielä kuusi tuntia pysyä sulana, mutta enemmästä en mene takuuseen.
Kävelin, käveli ja kävelin. Huomasin haavoittuneen sotilaan kompuroivan sairasjunan rappusia alas kainalosauvojen turvin. Hänellä oli kirjeitä käsissä. Riensin hänen luokseen.
- Voinko auttaa teitä jotenkin? Jos haluatte saada nuo kirjeet postiin, niin vien ne mielelläni. Tiedän, missä laatikko on.
Haavoittunut ojensi minulle ison nipun kirjeitä ja kiitti avuliaisuudestani. Vein ne heti laatikkoon ja palasin takaisin kävelemään entistä reittiäni. Sama mies tuli vaunun sillalle. Tällä kertaa hän viittasi minut luokseen. Hän pyysi anteeksi, kun oli "pakotettu jälleen minua vaivaamaan", ja antoi äskeistä vielä enemmän postia toimitettavaksi laatikkoon.
Hymyillen kehotin häntä kysymään vaunusta, vieläkö tulee lisää kirjeitä, ja lupasin ilomielin toimittaa ne kaikki laatikkoon. Hän teki partioretken vaunuun ja palasi kuin palasikin hetken kuluttua liehuttaen riemastuneena melkoista kirje- ja korttimäärää käsissään. Nauroimme molemmat poikien kirjoitusinnolle ottaessani häneltä postin, joka varmasti täytti koko laatikon niin, ettei sinne tämän jälkeen muuta mahtunut.
Tulihan se juna vihdoin, tuli ennen kuin kuusi tuntia oli kulunut. Jonkin ajan kuluttua astuin Kuopion asemalaiturille, missä oli niin paljon ihmisiä, että alikäytävää kohti soljuva virta vei vastustamattomasti mukanaan. Alhaalla asemahuoneessa riensi Väinö minua vastaan. Olin juuri tuntenut itseni niin pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, että halusin lakata olemasta. Väinön rakkaat kasvot nähtyäni ja tunnettuani hänen lämpimän kädenpuristuksensa unohdin kaikki matkan vaivat ja vastukset. Keveästi nousi jalkani astellessamme Väinön tuttavan sedän kotiin, jonne hän oli majoittunut.
Seuraavana päivänä Väinö sanoi:
- Minun täytyy päästä Sortavalaan jollakin tavalla. Eino on siellä varmaan evakuointityössä mukana autoineen. Jos tapaisin hänet, voisin auttaa häntä kenties paljonkin. Tahdon lähteä vanhempiemme tavaroita pelastamaan. He eivät itse enää jaksa, eikä siellä ole ketään, joka voisi heitä auttaa.
Koetin hillitä itseni. Sanoin Väinölle:
- Tule, meidän on lähdettävä! Jos mielit ehtiä autokolonnan mukaan, meidän täytyy pitää kiirettä.
Noustessaan autoon Väinö pahoitteli, kun hänen oli jätettävä minut huolehtimaan itsestäni.
- ... mutta minusta tuntuu, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin käyttämättä tämän tilaisuuden auttaa vanhempiani, jos se suinkin on mahdollista. Mene sinä Kuusenmäelle valmistelemaan vanhempieni vastaanottoa. Tuon heidät luultavasti sinne.
Vajaan tunnin kuluttua hänen lähdettyään pääsin pohjoisen junaan. Haihduttaakseni pettymystäni ja ikävääni kuuntelin kanssamatkustajieni juttuja. Sain kuulla monta jännittävää tarinaa Kollaanjoen rintamalohkon taisteluista.
Vilkas reservinkersantti ja hänen neljä sotamiestoveriaan niitä juttelivat. Olin taas kerran ainoa nainen koko vaunussa eikä läsnäoloani huomattu. Välistä oli keskustelu niin "sakeata", että koetin keskittää ajatukseni johonkin muuhun asiaan voidakseni olla kuulematta kaikkea tuota, mitä ei minun korvilleni ollut tarkoitettukaan. Hilpeä kerstantti puheli mm. näin:
- Eukkoni kuuluu olevan evakkona K:n pitäjässä. Yritän hiivittäytyä sinne ensi yöksi. Ja jos en eukkoa löydä, niin minun täytyy ottaa ensimmäinen nainen, jonka näen. Joo-o, niin se on pojat! hän vakuutti nauraville tovereilleen.
Samassa hän huomasi minut. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hymyilin hänelle avoimesti. Olipa hän ollut sodassa miten urhoollinen tahansa, oli hän sitä tyyppiä, joka ei ikinä rohkenisi "ottaa ensimmäistä naista, joka kävelee vastaan". Varmaan hän etsisi uskollisesti niin kauan, kunnes löytäisi oman vaimonsa, johon hän varmaankin oli koko sydämestään kiintynyt.
Huomattuaan minut hän muutti kokonaan esitystapaansa. Hän tarinoi edelleen tovereilleen, mutta nyt olivat poissa kaikki raakuudet, joilla hän oli aikaisemmin juttujaan höystänyt. Ja minä vakuutan, että samalla kun olin siitä kiitollinen, totesin myös, etteivät hänen pakinansa siitä hiukkaakaan kärsineet. Niissä oli hupaisia käänteitä, yllättäviä tilanteita, uhkarohkeutta ja jännitystä sekä seikkailuhenkeä yllin kyllin ilman tarpeettomia mausteitakin.
Matkan jatkuessa aloin taas tuntea itseni huonovointiseksi. Lähdin vaunujen välikköön saadakseni raitista ilmaa. Sielläkin oli jo viisi miestä. Heistä ei kukaan tupakoinut. Heti oven suljettuani kaksi nuorukaista nousi välikössä olevilta istuimilta ja tarjosi minulle paikkaansa. Kiitin tarjouksesta mutta halusin seistä.
Eräälle asemalle jäi suuri joukko miehiä, jotka näyttivät kuuluvan nostoväkeen. Samalle asemalle jäi paljon muitakin matkustajia. Kun vaunuun tuli tilaa, siirtyi sinne minun lisäkseni kaksi nuorukaista. Silloin näin, että he olivat molemmat epätavallisen kalpeita. Toinen avasi vaunun ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Kysyin heiltä, olivatko he haavoittuneet.
- Olemme, ja olemme matkalla toipumislomalle.
Halusin kuulla tarkemmin. Toinen kertoi:
- Minä olin Sallassa. Menin sinne vapaaehtoisena heti kun sota syttyi. Siviilissä olen abiturientti. Tammikuun lopulla haavoituin. Konekiväärisuihku sattui oikeaan kylkeeni ja käsivarteeni. Minulta poistettiin sataviisitoista senttiä suolta ja värttinäluuhun pantiin metallia.
- Voitteko liikuttaa kättänne?
- Kyllä, sormet jo liikkuvat. Kyynär- ja rannenivelet ovat vielä kankeat, mutta nekin alkavat taipua päivä päivältä paremmin.
- Voitteko syödä kaikkia ruokia, kun suolistoanne sillä tavoin lyhennettiin?
- Minulla on nyt ruokavalio, mutta kun totutan itseni vähitellen vaikeammin sulavien ruokien käyttöön, olen jonkin ajan kuluttua taasen kaikkiruokainen.
- Miten te olette noin tavattoman kalpea?
Poika hymähti:
- Verenhukka oli niin suuri. En tuntenut lainkaan haavoittuneeni vatsaan. Sidoin vain käsivarttani ja apu tuli myöhään. Minuun on kaksi kertaa siirretty verta sairaanhoitajalotasta. Jäähän sitä vähän kalpeaksi muutenkin, kun makaa sisällä toisten paahtuessa aurinkoisilla keväthangilla.
Käännyin toisen pojan puoleen. Hän näytti kovin väsyneeltä.
- Suokaa minulle anteeksi, kun pumppaan teitä kuin sanomalehtimies. Haluaisin kovin mielelläni kuulla teidänkin tarinanne.
- Siinä ei ole paljon kertomista. Se on muuten ulkonaisilta puitteiltaan samanlainen kuin kaverinkin. Eroa on vain haavoittumisen laadussa. Olen ollut välillä jo kotonakin ja tulen juuri kuulemasta kuolemantuomiotani. Kestän korkeintaan kaksi vuotta lääkärin arvion mukaan, enkä enemmästä välitäkään. Olisi vain parempi, mitä pikemmin tämä kituminen loppuisi.
Poika painoi väsyneet silmäluomensa umpeen, käänsi kasvonsa poispäin ja vaikeni. Hiljaa olimme mekin. En löytänyt yhtään sanaa, jolla olisin voinut ottaa osaa pojan kohtaloon. Odottamatta hän kääntyi vielä puoleeni ja sanoi:
- Sanoitte olevanne seminaarilainen. Jos olette Sortavalasta, niin varmaan tunsitte Kosti T:n. Hän kaatui viereeni.
Parahdin. Kosti kaatunut! Hyvä Jumala! Keitähän lienee enää elossa? En voinut kysellä mitään matkatoveriltani. Hän oli palannut äskeiseen asentoonsa. Nielin muutaman keran tyhjää ja koetin keskustella toisen pojan kanssa. Olimme hajamielisiä kumpikin, ja keskustelumme nukahti välillä hätkähtääkseen hetkiseksi valveille ja nukahtaakseen uudelleen.
Juna porhalsi pysäkille, jolla minun oli jäätävä. Hyvästelin matkatoverini ja astuin junasta pilkkopimeälle asemalle yli kolmenkymmenen asteen pakkaseen.
Silmäni tottuivat pian pimeyteen, ja jonkin matkaa käveltyäni rupesivat räiskyvät revontulet valaisemaan tietäni. Matkalaukkuni oli painava, ja raahatessani sitä Kuusenmäelle ahkerasti vaihtaen kädestä toiseen olin pakkasesta huolimatta kuumissani, kun pääsin perille.
Minun huoneeni ikkunaverhon raosta pilkotti valoa. Kuka siellä valvoi tähän aikaan? Vuorokauden kolmas tunti oli kulumassa. Kierrekaihtimen raosta näin vuoteessani makaavan jonkun. Vuoteen vieressä tuolilla oli vaatekori. Pienellä pöydällä paloi yksinäinen kynttilä.
- Hyvänen aika, ajattelin. - Korholan emännän pienokainen on varmaan syntynyt. Eikä emäntä olekaan mennyt synnytystupaan, vaikka hän niin kauniisti lupasi ja lääkäri käski häntä niin tekemään. No, kaikki näyttää olevan onnellisesti ohi, tuumiskelin samalla kun tunsin piirihuoltajan tehtävän kaikkine edesvastuineen palaavan hoidettavakseni.
Koputin Anna N:n ikkunaan. Ei vastausta. Koputin kovempaa. Kuulin Korholan emännän huutavan viereisestä huoneesta:
- Neiti, neiti, herätkää! Joku koputtaa!
Anna nukkui kaikessa rauhassa. Koputin yhä kovemmin, kunnes kuulin hänen kääntyvän vuoteessaan ja huutavan unisena:
- Sisään!
- Tulen heti, kunhan ensin avaat oven. En välitä särkeä ikkunaa! huusin nauraen vastaukseksi.
Täällä minua oli odottamassa joukko kirjeitä, jotka heti revin innokkaasti auki, ja ahmin niiden sisällön ensi töikseni. Arvo eli ja oli terveenä, Jumalan kiitos, vielä 11.3. kaikista ilkeistä huhuista huolimatta, joiden mukaan hän oli milloin haavoittunut, milloin menettänyt toisen, milloin molemmat kätensä tai jalkansa. Aira-Mirjami kertoi olleensa Hilkan haudalla. Mikä liikuttava surujuhla se mahtoi ollakaan! Morsiameksi puettuna hänet laskettiin maan poveen, ja pian siellä tallukkajalat polkevat hänenkin kalliin kumpunsa maan tasalle. Se on katkeraa!
Rauhoitin Korholan emäntää, joka hätäili kovin valloitettuaan huoneeni ja vuoteeni. Aivan tyytyväisenä paneuduin Annan huoneen lattialle nurkkaan. Pehmusteeksi löysin huovan, pääni alle pakan pyyhkeitä ja peitteeksi toisen huovan. Olin niin väsynyt matkan vaivoista, että nukuin tuutimatta ja heräsin aamulla aivan virkistyneenä.
Siirtoväkeni ilo paluuni johdosta näytti ihan vilpittömältä.
- Tulipa se rauha, ennen kuin opettaja palasi. Joko vedämme lipun salkoon?
- Voi ei, rakkaat ystävät! Iloitsen kyllä teidän kanssanne, joille jäi kodit, mutta Karjalan heimon murheen vuoksi me emme hyppele intiaanitanssia. Liian paljon on menetetty. Jos haluatte liputtaa, pannaan lippu puolitankoon.
- Sielläkö opettajan koti oli?
- Ei toki. Kotoanihan nyt juuri tulen Länsi-Suomesta. Mutta sulhaseni koti, hänen vanhimman veljensä ja minun vanhimman sisareni ja lukemattomien sukulaistemme, ystäviemme, koulutovereittemme ja tuttaviemme kodit jäivät sinne.
Surkuttelimme kaikin niiden lähes puolen miljoonan suomalaisen kohtaloa. Tämä siirtoväki, joka talven yli on viereksinyt siirtolaisena luonamme, ymmärtää varsin hyvin heidän kohtalonsa.
Korholan emäntä pyysi, että hänet siirrettäisiin takaisin luokkaan, joten erotimme luokan yhdestä nurkkauksesta väliseinän avulla hänelle rauhallisen sopen. Pyysin luokassa asuvia hillitsemään itseään ja lasten melua, että väsynyt äiti saisi levätä. Hän oli nyt onnellinen ja tyytyväinen. Hänen miehensä, jota hän oli koko talven ikävöinyt, oli päässyt jo hänen luokseen. On tässä maailmassa sentään vielä iloa ja onneakin kaikkien murheitten ja kärsimysten keskellä!
Minä odotan nyt Väinöä vanhempineen tänne. Keuhkotautipotilas tuosta kamaristani muutti perheensä luoksen vanhan Riitun puolelle. Hän selitti:
- Meillä on enää niin vähän aikaa täällä oltavaa, että minä muutan tuonne pakkaamaan tavaroita ja laittamaan paikkoja lähtökuntoon.
Hän oli koko ajan ikävöinyt päästä perheensä pariin. Annoin hänen mennä. Tänään hän muutti ja huomenna saan kunnostaa huoneen itseäni varten. Tämä yksi huone olisikin ollut liian vähän, jos Väinön vanhemmat tulevat.
Olin lähdössä isän luota. Huolimatta siitä, että Väinö oli pyytänyt minua matkustamaan Kuopion kautta, aioin matkustaa rantarataa omalle maalleni. Suureksi ihmeekseni isä ei suostunut siihen.
- Mutta ajattelehan, isä. Joudun kulkemaan Jyväskylän, Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ja Haapamäen sekä Pieksämäen suurten risteysasemien läpi. Kaikki ne ovat ainaisen pommitusuhan alaisia. Jos menen suorinta tieä, on koko matkallani vain yksi sellainen paikka, jota tähän mennessä on pommituetu. Eikö minun pitäisi turvallisuuteni vuoksi matkustaa sen kautta?
- Eihän sinulla, nuorella yksinäisellä ihmisellä ole hätää, jos pommitus tulee. Lisäksi joudut yöllä kulkemaan Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen ohi. Sinä menet nyt Kuopioon ja sillä hyvä! Mitä se nyt olisi, että menisit toista tietä, kun tiedät Väinön odottavan tuloasi? Ettehän te ole tavanneet toisianne kertaakaan kihlauksen julkaisemisen jälkeen.
Menin postiautolla asemalle. Isä toivotteli minulle hyvää kevättä, varoitteli ikävöimästä ja kehotti minua täysin voimin tekemään työtä siirtoväkeni hyväksi. Liikuttuneena jätin kotini, jonka näkisin seuraavan kerran ties milloin.
Junan piti tulla kello 9.30. Se hetki oli aikoja sitten sivuutettu. Aseman odotushuone oli aivan täynnä siirtoväkeä. Suurin osa heistä oli lähdössä kotipaikkakunnalleen kielloista huolimatta hakemaan tavaroitaan tai palatakseen sinne asumaan. Vilkkaat karjalaiset liikehtivät ja hälisivät hyvin kodikkaasti. He näyttivät kaikki olevan hyviä tuttuja keskenään.
Istuimia oli vähän. Seisoin hiljaa ulko-oven pielessä ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Silloin astui konttorihuoneen ovesta asemapäällikön rouva. Hän oli kiihtynyt, ja kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän yritti saada jotakin sanotuksi:
- Nyt se on tullut. Rauha on tehty. Ulkoministeri Tanneri pitää puhe äsken just. Hän itse sanoo se.
Jännittynyt hiljaisuus. Rauha! Mutta miksi sitten asemapäällikön rouvan ääni vapisee ja hän puhuu entistäkin huonommin suomea? Miksi hänen silmänsä ovat kyynelissä? Odotamme jatkoa. Seisomme hänen lähellään kaikki, ettei yhtäkään sanaa menisi hukkaan.
- Rauha on tehnyt Suomi kovilla ehdoilla. Ryssä saa Viipuri, saa Sortavala, saa Käkisalmi.
Rouva menee odotushuoneen seinällä olevaa karttaa kohti ja piirtää kädellään rajalinjaa suunnilleen sen tulevalle paikalle.
- Ryssä saa kaikki tuo kaunis Karjala.
Kukaan ei puhu mitään. Seisomme kuin salaman satuttamina.
- Perkele! sanoo ensimmäiseksi lomalla oleva sotilas.
- Jumalan kiitos, että se teurastus loppui! huokaa vanha mummo hänen vieressään.
Mutta siirtolaiset eivät sano sanaakaan. He katselevat toisiaan hätääntynein silmin. "Ryssä saa kaikki, kaikki kaunis Karjala", soivat äskeiset sanat, kohtalokkaat sanat heidän korvissaan. Vähitellen heidän tietoisuuteensa tunkeutuu sanoman koko julma todellisuus: He kaikki ovat menettäneet kotinsa, kalleimman omaisuutensa maan päällä.
Menen ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Rauha! Odotimme tuota sanomaa innokkaasti joka päivä. Olimme varmoja siitä, että se takaisi meile uuden, entistä ehomman vapauden siinä maassa, jota koko kansamme niin urheasti puolusti. Ja nyt! Kun rauha vihdoinkin on palannut, se työntää meidät kokoon, puristaa yhä tiukemmin toisiamme vasten ja vie mukanaan kunniakkaitten taistelujemme kuolematonta muistoa kantavat tantereet.
Raateleva tuska kouristi sydäntäni. Tajusin epäselvästi, että toisetkin tulivat vähitellen ulos odotushuoneesta. Edessäni seisoi kaksi naista, jotka keskustelivat uudesta rauhasta. He eivät päässeetkään hakemaan tavaroitaan. Heiltä oli iäksi mennyt toivo saada rauhan tultua palata rakkaisiin koteihinsa. Sen toivon varassa he olivat jaksaneet päivästä toiseen tilapäisillä asuinsijoillaan. Nyt he tunsivat itsensä juurettomiksi. Kaikki toivo oli mennyt.
- Sellainen on aina Karjalan kansan kohtalo, sanoi joku katkerana
- Ehkäpä siksi juuri Karjalan, että muut eivät tällaisia iskuja kestäisikään. Karjalaa on aina isketty ja aina se on noussut.
- On se sentään hyvä, että tulee kesä pian. Talvea vasten olisi ollut vielä vaikeampi jäädä kodittomaksi, sanoi joku.
Kesä! Saattoiko kesäkin vielä joskus tulla tähän ankeuteen? Näin loistavan kevätauringon hellittävän taivaalla täydellä terällään. Vesipisarat tipahtelivat räystäältä. Tumman takkini selkää poltti auringon lämpö. Tunsin, että kaiken tämän surkeuden keskellä oli jotakin iloista ja hyvääkin. - Meille jäi vapaus. Jäi maa, jolle voivat uuden kotinsa rakentaa nekin, jotka nyt olivat jääneet kodittomiksi. Taistelijoitemme antama uhri ei ollut turha.
Junani tulosta ei ollut tietoa. Riensin puhelimeen.
- Isä, joko sinä olet kuullut?
- Kyllä. Äsken juuri kuulin. Olen pahoillani, kun sinunkin kaunis koulukaupunkisi menetettiin. En tahdo uskoa todeksi näin kovia rauhanehtoja. Eikö vihollisille olisi riittänyt se, minkä kykenivät valloittamaan kolme kuukautta kestäneissä, raivokkaissa taisteluissa?
- Matkustanko nyt ollenkaan vai palaanko kotiin? Nyt on varmaan hirveä tungos rautateillä.
- Velvollisuus ensin, tyttö. Nyt sinua tarvitaan työpaikallasi ja sinun on kiirehdittävä sinne niin pian kuin suinkin. Tungos kehittyy pahimmilleen vasta huomenna. Tänään ei vielä mikään evakuointi pääse vauhtiin.
- Menen siis. Ehkä junani tulee pian. Hyvästi, isä!
- Näkemiin, ole rohkea ja iloinen! Kyllä tämä tästä selviää, onhan nyt sentään rauha.
Pääsin vihdoin junaan. Vaunuosastossa, johon jouduin, nukkuivat sotilaat pitkillä penkeillä kaikessa rauhassa. Istuin parhaillani katselemassa hullunkurisen näköistä, nokista, likaista ja repaleista sotamiestä, jonka rintataskusta pilkisti vielä asetakkiin kiinnittämätön kunniamerkki, kun vaunumme ovi avautui rajusti paukahtaen. Sisään syöksyi kaksi kiihtynyttä alikersanttia. He huusivat heti ovella:
- Herätkää pojat, peijakkaat, rauha on tehty, saakeli soikoon!
- Mitä pirua te pojat valehtelette?
Minun äsken tarkastelemani sotilas tuijotti sanantuojia epäuskoisin silmin ja haukotteli hiukset lystikkäästi harallaan.
- Se ei ole, pojat, vale, vaan se on totisinta totta, yhtä totta kuin se, että minun nimeni on Sulo Pyry, alikersantti Suomen tasavallan valkoisessa armeijassa.
- Mikä on totta? kysyivät yhdestä suusta kaikki sotilaat, jotka olivat heränneet penkeillään.
- Nyt on Suomessa rauha. Se on totta ja se on vasta pirunmoinen rauha. Koko Karjala jää ryssille ja puoli Sallaa.
- Älä helskutissa, mistä sinä kuulit? kysyi eräs vänrikki.
- Tuolta äskeiseltä asemalta nousi junaan joku rouva, joka sen tiesi.
- Akkojen valeita, pärskähti vänrikki halveksivasti. - Moskovan Tiltun räpätyksiä! Kaikkea kehtaat, miehinen mies, uskoa, hitto soikoon!
Sekaannuin keskusteluun:
- Valitettavasti kaikki kuulemanne on totta. Äsken juuri ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti rauhansopimuksen allekirjoitetuksi ja astuvan voimaan tänä päivänä kello yksitoista. Rauhanehdoissa luovutettiin Neuvostoliitolle Karjala, muun muassa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Hanko ympäristöineen. Jokin osa Sallaa luovutettiin myös.
Puhettani kuunneltiin äänettömyyden vallitessa. Tuskin olin lopettanut, kun äskeinen sotamies hyppäsi seisomaan. Minun on mahdoton toistaa sitä kirosanojen tulvaa, joka virtasi hänen huuliltaan. Hän manasi hartaasti sitä, että meidän pojat olivat suotta saaneet koko talven tapella pakkasen kourissa läpiväsyneenä koko ajan hyökkäävää, ylivoimaista vihollista vastaan ja torjuttuaan urhoollisesti kaikki hyökkäykset kärsivät rauhanteossa ensimmäisen tappionsa.
Häntä vastapäätä istunut upseeri veti turistinsa välistä kartan ja pyysi minua näyttämään, miten raja suunnilleen kulki. Kun kaikki pojat sen näkivät, he synkkenivät ja heidän silmissään liekehti. Vetäydyin pitkälleni ja pojat jäivät matalalla äänellä keskustelemaan kohtalokkaasta rauhasta, jonka julma ja samalla rauhallinen sanoma oli heidät yllättänyt.
Tulimme Haapamäelle. Jäin odottamaan itään päin lähtevää junaa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka minun piti aikataulun mukaan olla ennen puoltapäivää Jyväskylässä asti. Istuin erään pöydän ääressä ravintolahuoneessa ja odotin tungoksen selviämistä tarjoilupöydän luona. Silloin havaitsin ravintolahuoneen keskiosassa erään opettajani. Hän huomasi myös minut ja pujottelihe kahvikuppeineen luokseni.
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, hyvää nyt kun tekin olette säilynyt hengissä!
Lehtorin tuttu nauru oli hivelevää musiikkia korvilleni.
- Onko totta, että nyt on rauha?
- Kyllä, se on aivan totta. Teidänkin kotinne jäi luovutetulle alueelle.
- Minä en usko, että Sortavala kuuluu siihen.
- Olen pahoillani, mutta sitä ei voi auttaa. Se on karvas totuus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ulkoministeri ei ole voinut valehdella koko Suomen kansalle Yleisradiossa sellaista asiaa.
- Minä en usko vielä, ennen kuin itse kuulen radiosta. Ehkäpä se on vain huhu. Mutta kesken kaiken, tehän olette mennyt kihloihin. Saanko onnitella?
- Kiitos, julkaisimme jo joulun aikaan.
Keskustelimme itsestämme ja toisistamme aivan kuin olisimme olleet maailman parhaita ystäviä ja tovereita. Yhdessä surimme seminaarimme sankarivainajia ja muistelimme menneitä, onnellisia päiviä pienessä, kauniissa kaupungissa Karjalan laulumailla. Vielä etelän junan lähtiessä lehtori vakuuti sen portailla seistessään:
- Ei voi olla totta, että Sortavalakin on menetetty. Näkemiin! Tapaamme siellä syksyllä, kun koulu alkaa!
Poriin, Helsinkiin, Tornioon, vaikka minne muualle lähti juna toisensa jälkeen, mutta Jyväskylään ei ainoatakaan. Yö joutui. Ravintolahuone oli edelleen tupaten täynnä matkustajia. Istuimme uneliaina pöytiemme ääressä ja murehdimme kukin omia murheitamme. En yhdenkään ihmisen kasvoilla nähnyt iloa sen johdosta, että rauha, kauan kaivattu rauha, oli palannut.
Viereisen huoneen ovi avattiin. Puhujan ääni kuului radion kovaäänisestä. Ponnahdimme seisomaan ja riensimme lähemmäs. Ulkoa tuli lisää väkeä. Hievahtamatta kuuntelimme, kun pääministerimme, vahvistaen rauhansanoman, kehotti meitä nurkumatta kohtaloomme alistuen ryhtymään jälleenrakennustyöhön.
Puhe päättyi. Palasimme paikoillemme. Kansamme kohtalon hetki oli lyönyt. Rauhanehdot olivat peruuttamattomina sellaiset, jollaisina olimme ne kuulleet. Edessämme oli väistämätön velvollisuus: työ ja taaskin työ.
---
Johonkin aikaan yöllä pääsin jatkamaan matkaa. Alituisten pysähtelemisten ja seisomisten perästä juna saapui Pieksämäelle. Vasta kun itse näin poltetun asemaravintolan seinien olevan nousemassa jälleen, muistin isän kertoneen sen kohtalosta. Suuntasin askeleeni Hotelli Hansaan päin.
Voi surkeata! Illmanpaine vai mikä lie iskenyt sen toisen kerroksen omituisesti kallelleen. Yhteen nurkkaan näytti isku osuneen kuin jättiläisen nyrkki. Se huone, jossa olin asunut, oli rakennuksen vahingoittumattomalla etusivulla. Katselin tieltä sen ikkunaan ja toivoin saavani jotakin lämmintä sisääni hotellin ravintolahuoneessa. Kurkistin sen ovelta sisään. Ei yrittämistäkään! Miehiä, miehiä, miehiä niin kauas kuin silmä kantoi. Minulle ruvettiin raivaamaan tietä joukon keskitse. Muistin isäni sanat: "Kyllä olisin ruokaa saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla oli yllään kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä."
Oikeuttiko se minut käyttämään hyväkseni miesten ritarillisuutta, että olin nainen? Ei. En halunnut sen etuoikeuden turvin riistää keneltäkään paikkaa lohduttoman pitkässä jonossa. Hymyilin kiitokseksi ystävällisille miehille.
- Kiitos kohteliaisuudestanne! Arvaan teidän paremmin tarvitsevan ne murut, jotka saatte jonotuksenne palkaksi. Minulla on vielä jäljellä omia eväitäni, joiden avulla tulen toimeen.
Nyökkäsin iloisesti ja lähdin. Miehet kääntyivät tyytyväisinä kurottelemaan annoksiaan.
Astelin tulipalopakkasessa pitkin asemalaituria. Ensimmäiselle raiteelle pysähtyi pitkä sairasjuna. Katselin sitä ohi kulkiessani ja olin vähällä törmätä junailijaan, joka astui alas viimeisestä vaunusta. Hän pysähtyi ystävällisesti hymyillen:
- Eikö pikku neidillä ole kylmä tällaisessa pakkasessa?
(Harmillinen tapa tuntemattomilla puhutella minua, arvokasta opettajaa, piirihuoltajaa ja kihloissa olevaa täysi-ikäistä naista pikku neidiksi!)
- Kyllä. Olen jäässä nenänpäästä varpaisiin, mutta olen matkustanut jo pitkästi toista vuorokautta ja voin niin huonosti kaikesta hengittämästäni tupakansavusta ja huonosta ilmasta, etten voi mennä sisälle mihinkään. Tässä maailmassa ei ole yhtään kolkkaa, missä ei tupakoitaisi.
- Voi sentään. Siinä asiassa en voi teitä auttaa. Onko teillä vielä pitkä matka jäljellä?
- Ei onneksi enää. Yritän päästä Kuopioon vielä tänään, mutta juna on tavattomasti myöhässä.
- Toivotaan sen nyt tulevan, ennen kuin teistä tulee pieni jääpuikko!
- Lupaan vielä kuusi tuntia pysyä sulana, mutta enemmästä en mene takuuseen.
Kävelin, käveli ja kävelin. Huomasin haavoittuneen sotilaan kompuroivan sairasjunan rappusia alas kainalosauvojen turvin. Hänellä oli kirjeitä käsissä. Riensin hänen luokseen.
- Voinko auttaa teitä jotenkin? Jos haluatte saada nuo kirjeet postiin, niin vien ne mielelläni. Tiedän, missä laatikko on.
Haavoittunut ojensi minulle ison nipun kirjeitä ja kiitti avuliaisuudestani. Vein ne heti laatikkoon ja palasin takaisin kävelemään entistä reittiäni. Sama mies tuli vaunun sillalle. Tällä kertaa hän viittasi minut luokseen. Hän pyysi anteeksi, kun oli "pakotettu jälleen minua vaivaamaan", ja antoi äskeistä vielä enemmän postia toimitettavaksi laatikkoon.
Hymyillen kehotin häntä kysymään vaunusta, vieläkö tulee lisää kirjeitä, ja lupasin ilomielin toimittaa ne kaikki laatikkoon. Hän teki partioretken vaunuun ja palasi kuin palasikin hetken kuluttua liehuttaen riemastuneena melkoista kirje- ja korttimäärää käsissään. Nauroimme molemmat poikien kirjoitusinnolle ottaessani häneltä postin, joka varmasti täytti koko laatikon niin, ettei sinne tämän jälkeen muuta mahtunut.
Tulihan se juna vihdoin, tuli ennen kuin kuusi tuntia oli kulunut. Jonkin ajan kuluttua astuin Kuopion asemalaiturille, missä oli niin paljon ihmisiä, että alikäytävää kohti soljuva virta vei vastustamattomasti mukanaan. Alhaalla asemahuoneessa riensi Väinö minua vastaan. Olin juuri tuntenut itseni niin pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, että halusin lakata olemasta. Väinön rakkaat kasvot nähtyäni ja tunnettuani hänen lämpimän kädenpuristuksensa unohdin kaikki matkan vaivat ja vastukset. Keveästi nousi jalkani astellessamme Väinön tuttavan sedän kotiin, jonne hän oli majoittunut.
Seuraavana päivänä Väinö sanoi:
- Minun täytyy päästä Sortavalaan jollakin tavalla. Eino on siellä varmaan evakuointityössä mukana autoineen. Jos tapaisin hänet, voisin auttaa häntä kenties paljonkin. Tahdon lähteä vanhempiemme tavaroita pelastamaan. He eivät itse enää jaksa, eikä siellä ole ketään, joka voisi heitä auttaa.
Koetin hillitä itseni. Sanoin Väinölle:
- Tule, meidän on lähdettävä! Jos mielit ehtiä autokolonnan mukaan, meidän täytyy pitää kiirettä.
Noustessaan autoon Väinö pahoitteli, kun hänen oli jätettävä minut huolehtimaan itsestäni.
- ... mutta minusta tuntuu, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin käyttämättä tämän tilaisuuden auttaa vanhempiani, jos se suinkin on mahdollista. Mene sinä Kuusenmäelle valmistelemaan vanhempieni vastaanottoa. Tuon heidät luultavasti sinne.
Vajaan tunnin kuluttua hänen lähdettyään pääsin pohjoisen junaan. Haihduttaakseni pettymystäni ja ikävääni kuuntelin kanssamatkustajieni juttuja. Sain kuulla monta jännittävää tarinaa Kollaanjoen rintamalohkon taisteluista.
Vilkas reservinkersantti ja hänen neljä sotamiestoveriaan niitä juttelivat. Olin taas kerran ainoa nainen koko vaunussa eikä läsnäoloani huomattu. Välistä oli keskustelu niin "sakeata", että koetin keskittää ajatukseni johonkin muuhun asiaan voidakseni olla kuulematta kaikkea tuota, mitä ei minun korvilleni ollut tarkoitettukaan. Hilpeä kerstantti puheli mm. näin:
- Eukkoni kuuluu olevan evakkona K:n pitäjässä. Yritän hiivittäytyä sinne ensi yöksi. Ja jos en eukkoa löydä, niin minun täytyy ottaa ensimmäinen nainen, jonka näen. Joo-o, niin se on pojat! hän vakuutti nauraville tovereilleen.
Samassa hän huomasi minut. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hymyilin hänelle avoimesti. Olipa hän ollut sodassa miten urhoollinen tahansa, oli hän sitä tyyppiä, joka ei ikinä rohkenisi "ottaa ensimmäistä naista, joka kävelee vastaan". Varmaan hän etsisi uskollisesti niin kauan, kunnes löytäisi oman vaimonsa, johon hän varmaankin oli koko sydämestään kiintynyt.
Huomattuaan minut hän muutti kokonaan esitystapaansa. Hän tarinoi edelleen tovereilleen, mutta nyt olivat poissa kaikki raakuudet, joilla hän oli aikaisemmin juttujaan höystänyt. Ja minä vakuutan, että samalla kun olin siitä kiitollinen, totesin myös, etteivät hänen pakinansa siitä hiukkaakaan kärsineet. Niissä oli hupaisia käänteitä, yllättäviä tilanteita, uhkarohkeutta ja jännitystä sekä seikkailuhenkeä yllin kyllin ilman tarpeettomia mausteitakin.
Matkan jatkuessa aloin taas tuntea itseni huonovointiseksi. Lähdin vaunujen välikköön saadakseni raitista ilmaa. Sielläkin oli jo viisi miestä. Heistä ei kukaan tupakoinut. Heti oven suljettuani kaksi nuorukaista nousi välikössä olevilta istuimilta ja tarjosi minulle paikkaansa. Kiitin tarjouksesta mutta halusin seistä.
Eräälle asemalle jäi suuri joukko miehiä, jotka näyttivät kuuluvan nostoväkeen. Samalle asemalle jäi paljon muitakin matkustajia. Kun vaunuun tuli tilaa, siirtyi sinne minun lisäkseni kaksi nuorukaista. Silloin näin, että he olivat molemmat epätavallisen kalpeita. Toinen avasi vaunun ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Kysyin heiltä, olivatko he haavoittuneet.
- Olemme, ja olemme matkalla toipumislomalle.
Halusin kuulla tarkemmin. Toinen kertoi:
- Minä olin Sallassa. Menin sinne vapaaehtoisena heti kun sota syttyi. Siviilissä olen abiturientti. Tammikuun lopulla haavoituin. Konekiväärisuihku sattui oikeaan kylkeeni ja käsivarteeni. Minulta poistettiin sataviisitoista senttiä suolta ja värttinäluuhun pantiin metallia.
- Voitteko liikuttaa kättänne?
- Kyllä, sormet jo liikkuvat. Kyynär- ja rannenivelet ovat vielä kankeat, mutta nekin alkavat taipua päivä päivältä paremmin.
- Voitteko syödä kaikkia ruokia, kun suolistoanne sillä tavoin lyhennettiin?
- Minulla on nyt ruokavalio, mutta kun totutan itseni vähitellen vaikeammin sulavien ruokien käyttöön, olen jonkin ajan kuluttua taasen kaikkiruokainen.
- Miten te olette noin tavattoman kalpea?
Poika hymähti:
- Verenhukka oli niin suuri. En tuntenut lainkaan haavoittuneeni vatsaan. Sidoin vain käsivarttani ja apu tuli myöhään. Minuun on kaksi kertaa siirretty verta sairaanhoitajalotasta. Jäähän sitä vähän kalpeaksi muutenkin, kun makaa sisällä toisten paahtuessa aurinkoisilla keväthangilla.
Käännyin toisen pojan puoleen. Hän näytti kovin väsyneeltä.
- Suokaa minulle anteeksi, kun pumppaan teitä kuin sanomalehtimies. Haluaisin kovin mielelläni kuulla teidänkin tarinanne.
- Siinä ei ole paljon kertomista. Se on muuten ulkonaisilta puitteiltaan samanlainen kuin kaverinkin. Eroa on vain haavoittumisen laadussa. Olen ollut välillä jo kotonakin ja tulen juuri kuulemasta kuolemantuomiotani. Kestän korkeintaan kaksi vuotta lääkärin arvion mukaan, enkä enemmästä välitäkään. Olisi vain parempi, mitä pikemmin tämä kituminen loppuisi.
Poika painoi väsyneet silmäluomensa umpeen, käänsi kasvonsa poispäin ja vaikeni. Hiljaa olimme mekin. En löytänyt yhtään sanaa, jolla olisin voinut ottaa osaa pojan kohtaloon. Odottamatta hän kääntyi vielä puoleeni ja sanoi:
- Sanoitte olevanne seminaarilainen. Jos olette Sortavalasta, niin varmaan tunsitte Kosti T:n. Hän kaatui viereeni.
Parahdin. Kosti kaatunut! Hyvä Jumala! Keitähän lienee enää elossa? En voinut kysellä mitään matkatoveriltani. Hän oli palannut äskeiseen asentoonsa. Nielin muutaman keran tyhjää ja koetin keskustella toisen pojan kanssa. Olimme hajamielisiä kumpikin, ja keskustelumme nukahti välillä hätkähtääkseen hetkiseksi valveille ja nukahtaakseen uudelleen.
Juna porhalsi pysäkille, jolla minun oli jäätävä. Hyvästelin matkatoverini ja astuin junasta pilkkopimeälle asemalle yli kolmenkymmenen asteen pakkaseen.
Silmäni tottuivat pian pimeyteen, ja jonkin matkaa käveltyäni rupesivat räiskyvät revontulet valaisemaan tietäni. Matkalaukkuni oli painava, ja raahatessani sitä Kuusenmäelle ahkerasti vaihtaen kädestä toiseen olin pakkasesta huolimatta kuumissani, kun pääsin perille.
Minun huoneeni ikkunaverhon raosta pilkotti valoa. Kuka siellä valvoi tähän aikaan? Vuorokauden kolmas tunti oli kulumassa. Kierrekaihtimen raosta näin vuoteessani makaavan jonkun. Vuoteen vieressä tuolilla oli vaatekori. Pienellä pöydällä paloi yksinäinen kynttilä.
- Hyvänen aika, ajattelin. - Korholan emännän pienokainen on varmaan syntynyt. Eikä emäntä olekaan mennyt synnytystupaan, vaikka hän niin kauniisti lupasi ja lääkäri käski häntä niin tekemään. No, kaikki näyttää olevan onnellisesti ohi, tuumiskelin samalla kun tunsin piirihuoltajan tehtävän kaikkine edesvastuineen palaavan hoidettavakseni.
Koputin Anna N:n ikkunaan. Ei vastausta. Koputin kovempaa. Kuulin Korholan emännän huutavan viereisestä huoneesta:
- Neiti, neiti, herätkää! Joku koputtaa!
Anna nukkui kaikessa rauhassa. Koputin yhä kovemmin, kunnes kuulin hänen kääntyvän vuoteessaan ja huutavan unisena:
- Sisään!
- Tulen heti, kunhan ensin avaat oven. En välitä särkeä ikkunaa! huusin nauraen vastaukseksi.
Täällä minua oli odottamassa joukko kirjeitä, jotka heti revin innokkaasti auki, ja ahmin niiden sisällön ensi töikseni. Arvo eli ja oli terveenä, Jumalan kiitos, vielä 11.3. kaikista ilkeistä huhuista huolimatta, joiden mukaan hän oli milloin haavoittunut, milloin menettänyt toisen, milloin molemmat kätensä tai jalkansa. Aira-Mirjami kertoi olleensa Hilkan haudalla. Mikä liikuttava surujuhla se mahtoi ollakaan! Morsiameksi puettuna hänet laskettiin maan poveen, ja pian siellä tallukkajalat polkevat hänenkin kalliin kumpunsa maan tasalle. Se on katkeraa!
Rauhoitin Korholan emäntää, joka hätäili kovin valloitettuaan huoneeni ja vuoteeni. Aivan tyytyväisenä paneuduin Annan huoneen lattialle nurkkaan. Pehmusteeksi löysin huovan, pääni alle pakan pyyhkeitä ja peitteeksi toisen huovan. Olin niin väsynyt matkan vaivoista, että nukuin tuutimatta ja heräsin aamulla aivan virkistyneenä.
Siirtoväkeni ilo paluuni johdosta näytti ihan vilpittömältä.
- Tulipa se rauha, ennen kuin opettaja palasi. Joko vedämme lipun salkoon?
- Voi ei, rakkaat ystävät! Iloitsen kyllä teidän kanssanne, joille jäi kodit, mutta Karjalan heimon murheen vuoksi me emme hyppele intiaanitanssia. Liian paljon on menetetty. Jos haluatte liputtaa, pannaan lippu puolitankoon.
- Sielläkö opettajan koti oli?
- Ei toki. Kotoanihan nyt juuri tulen Länsi-Suomesta. Mutta sulhaseni koti, hänen vanhimman veljensä ja minun vanhimman sisareni ja lukemattomien sukulaistemme, ystäviemme, koulutovereittemme ja tuttaviemme kodit jäivät sinne.
Surkuttelimme kaikin niiden lähes puolen miljoonan suomalaisen kohtaloa. Tämä siirtoväki, joka talven yli on viereksinyt siirtolaisena luonamme, ymmärtää varsin hyvin heidän kohtalonsa.
Korholan emäntä pyysi, että hänet siirrettäisiin takaisin luokkaan, joten erotimme luokan yhdestä nurkkauksesta väliseinän avulla hänelle rauhallisen sopen. Pyysin luokassa asuvia hillitsemään itseään ja lasten melua, että väsynyt äiti saisi levätä. Hän oli nyt onnellinen ja tyytyväinen. Hänen miehensä, jota hän oli koko talven ikävöinyt, oli päässyt jo hänen luokseen. On tässä maailmassa sentään vielä iloa ja onneakin kaikkien murheitten ja kärsimysten keskellä!
Minä odotan nyt Väinöä vanhempineen tänne. Keuhkotautipotilas tuosta kamaristani muutti perheensä luoksen vanhan Riitun puolelle. Hän selitti:
- Meillä on enää niin vähän aikaa täällä oltavaa, että minä muutan tuonne pakkaamaan tavaroita ja laittamaan paikkoja lähtökuntoon.
Hän oli koko ajan ikävöinyt päästä perheensä pariin. Annoin hänen mennä. Tänään hän muutti ja huomenna saan kunnostaa huoneen itseäni varten. Tämä yksi huone olisikin ollut liian vähän, jos Väinön vanhemmat tulevat.
Ähtäri 12.3.1940
Rakas päiväkirja, huomisaamuna lähden. Ei ehtinyt rauha tulla siksi, kun palaan työsaralleni, mutta leikkiähän laskinkin lähtiessäni. Yhä vaan sota kiihtyy. Miten meidän lopulta käy!
Isä tuli yöllä. Heti kun olin saanut valot sammutetuksi ja paneutunut vuoteeseen, kuulin hänen askelensa ikkunan alta ja riensin avaamaan oven. Hän oli kurjan näköinen. Jollei hän olisi ollut ehdottoman raitis, oma tuttu isäni, olisin väittänyt hänen olevan humalassa. Hänen silmänsä verestivät, kasvot olivat ihan harmaat ja hän horjui kävellessään.
Palvelustyttö ja minä lensimme! Haimme peseytymisvälineet ja laitoimme lämmintä ruokaa pöytään. Omituisen sammuneella ja käheällä äänellä isärukka kertoi peseytyessään meille matkansa vaiheita.
Hän ei ollut koko matkan aikana nukkunut yhtään silmäntäyttä. Minkä hän oli evääkseen ottanut, sen hän oli syönyt. Katsoimme toisiimme, me kotona olleet. Kahdella leivällä ja termospullollisella kahvia, joita emme olisi mitenkään tahtoneet saada häntä ottamaan mukaan, mies oli elänyt viikon! Oliko ihme, jos hän horjui? Hän oli nyt jo aivan toisennäköinen. Kasvojen harmaus, joka oli yksinkertaisesti tomua ja likaa, oli poissa, ja hän näytti jo paljon virkeämmältä kuin tullessaan.
- Mutta miten sinä ollenkaan tulit toimeen? kysyin kauhistuneena. - Eikö asemaravintolastakaan saanut mitään?
- Kyllä kai sieltä olisi saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla olisi ollut kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä. Sellaiset ihmiset siellä jotakin saivat, kun herrat ja työmiehet raivasivat heille kohteliaasti tietä jonon etupäähän. Kun sitten tuli herrojen ja työmiesten vuoro, olivat he jonon häntäpäätä, jolle ei ollut jäänyt mitään. Pieksämäellä sain Hotelli Hansassa lasillisen kylmää teetä!
(Hotelli Hansa - mikä muistorikas paikka!)
- Niin, asemaravintola oli pommitettu ja Hansassa voivat matkustajat käydä nauttimassa virvokkeita, mikäli tungoksessa mitään saavat. Ei minulla ollut mitään hätää, tytöt, olen saanut tupakkaa!
Hymyilimme avoimesti hänen riemastuneelle ilmeelleen.
- Älkää te naurako! Kun mies on viikkokaupalla imenyt vanhoja sätkiä ja Työmiehen neljänneksiä ja sitten saa polttaa mielin määrin mitä hienoimpia sikareja, norjalaisia savukkeita, Kamelia ja Twenty Goldia, niin se on juhlaa, sanon minä! Siitä ilosta on jo vaikka syömättäkin muutaman päivän.
- Mistä sinä sitten sait tuota mieliherkkuasi?
- Pojilta. Jokainen tarjosi, minkä ennätti. Minun ympärilläni istui aina suuri lauma sotilaita kerjäten juttuja - mistä arvasivatkaan minun niitä taitavan - ja joka kerta kun joku sytytti savukkeen, tarjottiin minullekin.
- Oletko kuullut mitään rauhasta kulkiessasi? "Moskovan Tiltu" jutteli siitä jotakin.
- Sinäkö kuuntelit Tiltua poissaollessani? Etkö edes häpeä? julmistui isä.
- En kuunnellut. Asemia etsiessäni vain ohimennen tavoitin hänen äänensä ja kuulin sen verran, että rauhasta hän puhui ja Helsingin hallituksesta.
- Minä en ole kuullut mitään rauhasta enkä uskoisi siihen, vaikka kuulisin. Mikään siellä maailmalla ei kerro rauhasta. Sota ja hirveä hävitys kohtaa siellä kulkijaa joka askeleella. Et tuntisi, tyttö, kaunista koulukaupunkiasi! Olin siellä kuusi tuntia ja katselin sitä vähän joka kulmalta. Mutta mitäs niistä, kylläpähän aika korjaa, minkä sota on repinyt! Minä menen nukkumaan.
Olisin hartaasti halunnut kuulla jotakin kaikesta siitä, mitä isä oli nähnyt, mutta nähtävästi isä ei halunnut enempää kertoa.
Ähtäri 11.3.1940
Rauhan huhut ovat liikkeellä!
Istuin kuunnellen radiota myöhäiseen. Vihollisen häiritsemää oman maan lähetystä en voinut seurata, siksi kuuntelin mieleni virkistykseksi ulkomaista konserttimusiikkia. Hain uusia asemia toisten vaiettua, ja silloin yht'äkkiä vastaanottimestani kajahti suomea puhuva naisääni.
- Tiltu, onneton! huudahdin ja olin juuri kääntämäisilläni toisen aseman esiin, kun "Tiltun" esityksen outo sävy houkutteli minua kuuntelemaan.
Minne oli hävinnyt hänen julistuksensa räikeäsanainen, valtiomiehiimme ja armeijamme ylipäällikköön kohdistuva parjaus? Helsingin hallituskin nähtävästi tunnustettin taas, ja mitä ihmettä - ei se voinut olla totta - rauhako? Älähän yritä puijata meitä, Tiltu-paha, mistä meille nyt rauha tulisi keskellä kiivainta sotaa?
Tyytymättömänä "Tiltuun" ja itseeni väänsin radion kiinni. Parasta lienee mennä nukkumaan. Isäkin voi tulla aamuyöllä.
Istuin kuunnellen radiota myöhäiseen. Vihollisen häiritsemää oman maan lähetystä en voinut seurata, siksi kuuntelin mieleni virkistykseksi ulkomaista konserttimusiikkia. Hain uusia asemia toisten vaiettua, ja silloin yht'äkkiä vastaanottimestani kajahti suomea puhuva naisääni.
- Tiltu, onneton! huudahdin ja olin juuri kääntämäisilläni toisen aseman esiin, kun "Tiltun" esityksen outo sävy houkutteli minua kuuntelemaan.
Minne oli hävinnyt hänen julistuksensa räikeäsanainen, valtiomiehiimme ja armeijamme ylipäällikköön kohdistuva parjaus? Helsingin hallituskin nähtävästi tunnustettin taas, ja mitä ihmettä - ei se voinut olla totta - rauhako? Älähän yritä puijata meitä, Tiltu-paha, mistä meille nyt rauha tulisi keskellä kiivainta sotaa?
Tyytymättömänä "Tiltuun" ja itseeni väänsin radion kiinni. Parasta lienee mennä nukkumaan. Isäkin voi tulla aamuyöllä.
Ähtäri 10.3.1940
Väinö ei ole tullut. Ehkäpä hän on juuri matkalla sinne, mistä ei ole paluuta...
Ikuisuuden rajan taakse on mennyt nyt meidän kaikkien yhteinen "Make" Uosikkinen. Hän oli seminaarin poikien voimistelunopettaja. Lähtemättömästi on painunut mieleeni hänen kuvansa. Hän tuli tavallisesti kesäisenä aikana niityn poikki polkua pitkin suoraan voimistelusalia kohti. Hänen oikeassa kädessään heilui ruskea nahkasalkku, vasen oli pistetty väljän päällystakin taskuun. Päässä hänellä oli pehmeä, vaalea lippalakki, jossa oli paksu "napa". Me ihailimme häntä ja katseemme seurasi hänen askeleitaan. Olimme ylpeitä hänestä ja iloisia siitä, että koulumme oli saanut kunnian pitää hänet.
Talvella hän hiihti kouluun pienempänä, vaatimattomampana ja huomaamattomampana kuin kukaan. Muina miehinä hän suhahti ohitsemme puiden lomitse ja vasta hänen mentyään ohi huomasimme, että sehän oli "Make". Miltä mahtanee koulumme tuntua, jos vielä kerran minäkin sinne palaan, kun sieltä ovat poissa vanha, kultainen kirjastonhoitajamme, Make, Hilkka ja kenties monen monta muuta? Paras "Viholliseni" on menettänyt toisen jalkansa ja monet koulualueen rakennukset ovat palaneet. Kun jo pienoisyhteiskuntamme kärsimät vauriot ja menetykset ovat sellaiset, millainen onkaan koko kaupunki ja koko se puoli Suomea?
---
Myöhään illalla.
Väinö soitti Kuopiosta. Hänen kurssinsa on päättynyt. Hän pyysi minua heti matkustamaan Kuopion kautta Kuusenmäelle voidakseni siellä tavat hänet. Hän ei tiedä, miten pitkäaikaiseksi hänen oleskelunsa siellä muodostuu. Matkustan heti isän palattua.
Ikuisuuden rajan taakse on mennyt nyt meidän kaikkien yhteinen "Make" Uosikkinen. Hän oli seminaarin poikien voimistelunopettaja. Lähtemättömästi on painunut mieleeni hänen kuvansa. Hän tuli tavallisesti kesäisenä aikana niityn poikki polkua pitkin suoraan voimistelusalia kohti. Hänen oikeassa kädessään heilui ruskea nahkasalkku, vasen oli pistetty väljän päällystakin taskuun. Päässä hänellä oli pehmeä, vaalea lippalakki, jossa oli paksu "napa". Me ihailimme häntä ja katseemme seurasi hänen askeleitaan. Olimme ylpeitä hänestä ja iloisia siitä, että koulumme oli saanut kunnian pitää hänet.
Talvella hän hiihti kouluun pienempänä, vaatimattomampana ja huomaamattomampana kuin kukaan. Muina miehinä hän suhahti ohitsemme puiden lomitse ja vasta hänen mentyään ohi huomasimme, että sehän oli "Make". Miltä mahtanee koulumme tuntua, jos vielä kerran minäkin sinne palaan, kun sieltä ovat poissa vanha, kultainen kirjastonhoitajamme, Make, Hilkka ja kenties monen monta muuta? Paras "Viholliseni" on menettänyt toisen jalkansa ja monet koulualueen rakennukset ovat palaneet. Kun jo pienoisyhteiskuntamme kärsimät vauriot ja menetykset ovat sellaiset, millainen onkaan koko kaupunki ja koko se puoli Suomea?
---
Myöhään illalla.
Väinö soitti Kuopiosta. Hänen kurssinsa on päättynyt. Hän pyysi minua heti matkustamaan Kuopion kautta Kuusenmäelle voidakseni siellä tavat hänet. Hän ei tiedä, miten pitkäaikaiseksi hänen oleskelunsa siellä muodostuu. Matkustan heti isän palattua.
Ähtäri 6.3.1940
Tänään isän oli taas lähdettävä matkalle. Hänen tehtäväkseen oli määrätty nyt jo kolmannen kerran lähteä viemään itään työkomppanian miehiä, jotka on kerätty pitkin pitäjäämme jäljellä olevasta, asepalvelukseen kelpaamattomasta miesaineksesta.
Isä ei ollenkaan tiedä, miten kauan hänen matkansa tulee kestämään, kun kaikkien liikennevälineiden kulku on mitä sattumanvaraisinta ja kaiken todennäköisyyden mukaan ilmavaara tulee hidastamaan matkaa. Joka tapauksessa lupasin odottaa hänen paluutaan, ennen kuin itse lähtisin takaisin työhöni.
Aion viettää muutamia rauhallisia päiviä käsitöitten ja lukemisen parissa. Kirjoitin heti tänne päästyäni Väinölle, joka on hyvin lähellä minua nyt, vain lyhyen linja-automatkan päässä. Ehkäpä hän voi saada sunnuntailoman...
Hänen kurssinsa päättyy luultavasti aivan näinä päivinä!
Isä ei ollenkaan tiedä, miten kauan hänen matkansa tulee kestämään, kun kaikkien liikennevälineiden kulku on mitä sattumanvaraisinta ja kaiken todennäköisyyden mukaan ilmavaara tulee hidastamaan matkaa. Joka tapauksessa lupasin odottaa hänen paluutaan, ennen kuin itse lähtisin takaisin työhöni.
Aion viettää muutamia rauhallisia päiviä käsitöitten ja lukemisen parissa. Kirjoitin heti tänne päästyäni Väinölle, joka on hyvin lähellä minua nyt, vain lyhyen linja-automatkan päässä. Ehkäpä hän voi saada sunnuntailoman...
Hänen kurssinsa päättyy luultavasti aivan näinä päivinä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)