Rakas päiväkirja!
Ennustamani vaikeudet ovat alkaneet.
Uusi perhe oli tuskin majoittunut taloon, kun vanha Riittu tuli kertomaan, että lapset olivat yöllä käyneet tekemässä tarpeensa sievään riviin hänen ikkunansa alle kylätien varteen. Kävin neuvomassa lapsille, missä käymälä on, ja kehotin heitä aina käymään siellä. Aikuiset panin kuljettamaan ulosteet tunkiolle. Seuraus: opettajille kuuluvan käymälän lattialle oven molemmille puolille ilmestyi muhkea läjä.
Tänään alkoi luokasta kuulua hirveätä huutoa ja parkunaa, jota säesti vuoroin naisen, vuoroin miehen kiihtynyt ääni. Lensin kiireesti katsomaan, mikä oli hätänä.
Mimmi vain oli pudonnut portailta ja ukko väitti Paavon tyrkänneen hänet. Mimmi syytti Paavoa ja Paavo vakuutti viattomuuttaan. Mimmi oli pantu vuoteeseen ja hänen päätään haudottiin kylmillä kääreillä. Samaan aikaan ukko ja Paavon äiti riitelivät kovasti keskenään.
Perheet ovat olleet kotipitäjässään naapureita ja nyt tulivat esille yhtenä ryöppynä kaikki vanhat kalavelat. Kuunneltuani hetkisen heidän kiistaansa tiesin, mistä lapset olivat rumia sanoja varastoonsa saaneet. Koetin mennä väliin ja rauhoitella kiisteleviä, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Sain vain itsekin korvilleni. Ukko pauhasi:
- Pysy sinä vain omissa nurkissasi! Ei meidän perässämme tarvitse aina laukata niin kuin hännätön rakki haukkua nalkuttamassa. Meillä pitää olla oma vapaus. Mitä se sinuun kuuluu, miltä täällä haisee ja mihin minä kusen! Painu tiehesi!
Olin käynyt kerran pyytämässä, että luokkaa tuuletettaisiin ja kerran olin myös huomauttanut ukolle, missä käymälä sijaitsi, kun hän piti tapanaan toimittaa tarpeitaan keskellä pihaa, oli yö tai päivä. Siitä hyvästä sain nyt korvilleni.
Ja Anna nauroi! Hän kävi kuuntelemassa jähäkkää ja nauroi sydämensä pohjasta. Haluaisinpa kuulla hänen riemuitsevan samanlaisesta tappelusta parin kuukauden kuluttua, kun tämä muutaman kerran toistuu. Minusta se on hyvin kiusallista. Kaikki riidat ovat ikäviä sellaisessa paikassa, missä niihin on vaarassa sekaantua paljon ihmisiä, kuten meillä tässä.
Mielestäni tämä koulu on nyt ylikansoitettu. Emme ole voineet järjestää yhteistä ruokataloutta, kun perheitten varallisuussuhteet ovat kovin erilaiset ja perheet ovat eripuraisia. Yksillä saattaa olla kotoa tuotuja jauhoja, sianlihaa, lampaanlihaa, marjoja ja muita herkkuja, kun toiset ovat riippuvisia yksinomaan valtion normeista. Siksi perheet haluavat itsenäisesti huolehtia aterioistaan.
Meillä on tässä seitsemän ruokakuntaa ja vain kaksi keittopaikkaa ja yksi leivinuuni. Se merkitsee sitä, että molemmissa helloissa palaa tuli aamuvarhaisesta iltamyöhään ja että joka päivä, joskus lauantaina kahdesti, lämmitetään leivinuuni. Se on huikeaa puun kulutusta!
Saunaa lämmitetään kahdesti viikossa, muuten eivät kaikki voisi kylpeä, ja joka päivä on saunalla pyykinpesua. Vaatevarat ovat vähäiset ja lapsia on paljon.
Koululle talveksi varattu paloöljy (sähkövaloja meillä ei ole) on nyt jo loppunut. Saammekohta kaikki olla pimeässä, sillä koko kylässä on valopetroolin kulutus siirtoväen tultua huomattavasti kasvanut. Monet pitävät valoja läpi yön lasten vuoksi.
Kuusenmäki 22.1.1940
Rakas päiväkirja!
Piirissäni on ollut yksi erityisen vaikeasti käsiteltävä perhe siirtolaisten joukossa. Perheen muodostavat isä, äiti ja kuusi alle 15-vuotiasta lasta. Nuorin on vielä kehdossa. Perhe on sijoitettu tähän lähinaapuriin. Perheen kaksi vanhinta tytärtä on myös siirtoväen joukossa jossakin muualla ja he voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä näyttämölle.
Perheen isä koettaa kulkea halkotöissä ansaitakseen tupakka- ja verokahvirahaa. Äiti on päivät lasten kanssa. Koko perhe on aivan kasvattamatonta. Lapset ovat tavattoman vilkkaita ja siitä syystä alituiseen pahanteossa. He tappelevat keskenään, ja jos äiti tai joku muu yrittää heitä kieltää, he kiroavat tai käyttävät muita rumia sanoja, purevat ja sylkevät.
Tämä perhe ei voinut asua siinä hiljaisessa, suuressa talossa, jonne heidät oli sijoitettu. Talossa oli näet kunnasta siihen hoidettavaksi annettu kansakouluikäinen poika, jonka kanssa lapset olivat ainaisessa tappelussa. Emäntä kyllästyi silloin koko joukkoon ja kehotti heitä hankkimaan asuntonsa muualta.
Talon isäntä ehätti väliin ja neuvoi perhettä muuttamaan tänne koululle, alaluokkaan, josta juuri oli yksi perhe muuttanut toiseen pitäjään. Äiti tuli luokseni eilen iltana ja mahtavin elein työnsi käteeni isännän varmuuden vuoksi Kansanhuoltolautakunnan leimalla varustaman lapun, missä hän minun mielipidettäni kysymättä myönsi perheelle luvan muuttaa.
Meillä on tässä koululla lapsia ennestään 22, ja kun nuo kuusi "Kissalan poikaa" tulevat lisäksi, on heitä 28. Se on sentään liikaa! Tarvitsematta omata profeetan lahjoja voi kuka hyvänsä ennustaa, että se tietää monta pitkää porua entisten lisäksi.
Olen päättänyt niellä kaikessa hiljaisuudessa tämän pillerin. Yritän sovitella parhaani mukaan vanhempien väliset riidat, joita varmasti syntyy, ja laastaroida kaikki naarmut, joita lapset toisilleen hankkivat.
Äsken juuri ajoi muuttokuorma pihaan. Kuulin pikku-Paavon sanomattoman halveksivasti heitetyn tervehdyksen hänen noustessaan reestä:
- Paska-Pekka!
Se oli tarkoitettu herttaiselle, kultakiharaiselle Toivolle, joka sormi suussa katseli tulokkaita. Tunsin sydämeni lyijynraskaaksi. Hyvästi sopu, rauha ja rakkaus! Toivon äidin silmät välähtivät jo uhkaavasti. Onneksi Anna N. palaa jo huomenna! Hän osaa keksiä tekemistä lapsille ja minä saan työtoverin, jolle voin uskoa huoleni!
Piirissäni on ollut yksi erityisen vaikeasti käsiteltävä perhe siirtolaisten joukossa. Perheen muodostavat isä, äiti ja kuusi alle 15-vuotiasta lasta. Nuorin on vielä kehdossa. Perhe on sijoitettu tähän lähinaapuriin. Perheen kaksi vanhinta tytärtä on myös siirtoväen joukossa jossakin muualla ja he voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä näyttämölle.
Perheen isä koettaa kulkea halkotöissä ansaitakseen tupakka- ja verokahvirahaa. Äiti on päivät lasten kanssa. Koko perhe on aivan kasvattamatonta. Lapset ovat tavattoman vilkkaita ja siitä syystä alituiseen pahanteossa. He tappelevat keskenään, ja jos äiti tai joku muu yrittää heitä kieltää, he kiroavat tai käyttävät muita rumia sanoja, purevat ja sylkevät.
Tämä perhe ei voinut asua siinä hiljaisessa, suuressa talossa, jonne heidät oli sijoitettu. Talossa oli näet kunnasta siihen hoidettavaksi annettu kansakouluikäinen poika, jonka kanssa lapset olivat ainaisessa tappelussa. Emäntä kyllästyi silloin koko joukkoon ja kehotti heitä hankkimaan asuntonsa muualta.
Talon isäntä ehätti väliin ja neuvoi perhettä muuttamaan tänne koululle, alaluokkaan, josta juuri oli yksi perhe muuttanut toiseen pitäjään. Äiti tuli luokseni eilen iltana ja mahtavin elein työnsi käteeni isännän varmuuden vuoksi Kansanhuoltolautakunnan leimalla varustaman lapun, missä hän minun mielipidettäni kysymättä myönsi perheelle luvan muuttaa.
Meillä on tässä koululla lapsia ennestään 22, ja kun nuo kuusi "Kissalan poikaa" tulevat lisäksi, on heitä 28. Se on sentään liikaa! Tarvitsematta omata profeetan lahjoja voi kuka hyvänsä ennustaa, että se tietää monta pitkää porua entisten lisäksi.
Olen päättänyt niellä kaikessa hiljaisuudessa tämän pillerin. Yritän sovitella parhaani mukaan vanhempien väliset riidat, joita varmasti syntyy, ja laastaroida kaikki naarmut, joita lapset toisilleen hankkivat.
Äsken juuri ajoi muuttokuorma pihaan. Kuulin pikku-Paavon sanomattoman halveksivasti heitetyn tervehdyksen hänen noustessaan reestä:
- Paska-Pekka!
Se oli tarkoitettu herttaiselle, kultakiharaiselle Toivolle, joka sormi suussa katseli tulokkaita. Tunsin sydämeni lyijynraskaaksi. Hyvästi sopu, rauha ja rakkaus! Toivon äidin silmät välähtivät jo uhkaavasti. Onneksi Anna N. palaa jo huomenna! Hän osaa keksiä tekemistä lapsille ja minä saan työtoverin, jolle voin uskoa huoleni!
Kuusenmäki 17.1.1940
"Tää elo täynnä on taistelua..." laulettiin muinoin oppikoulussa. Jollei elämässäni olekaan enää "svenskaa, saksaa ja matikkaa", on siinä sen sijaan paljon muita mutkikkaita asioita joita varten ei ole kielioppia eikä logaritmitaulukoita.
Istuin vierashuoneessani eli pienemmässä huoneessani, jossa tavallisesti otan vastaan asiakkaat, ja neuloin villasukkia itselleni. Keskustelin vanhan mummon kanssa hänen lapsistaan ja aikomuksenamme oli ryhtyä kyhäämään kirjettä mummon vanhimmalle pojalle, joka oli rintamalla.
Rauhallisen puhelumme keskeytti nuori mies. Hän näytti olevan kovin kiihdyksissään ja välittämättä tervehtiäkään puhkesi puhumaan:
- Mikä piirihuoltaja sinä olet, kun et yhtään välitä köyhän kohtalosta? Isä ja äiti kuolevat kylmään siellä Särkijärvellä!
Kysyin:
- Saiko teidän isänne sen paidan, jonka minä hänelle eilen lähetin?
- Ka, mahtohan tuo saaha.
- Kuinka pienokaisenne voi? Joko saitte hakea hänet sairaalasta?
- Ka, hainhan minä tuota sen sunnuntaina. Lähin sille kauraryyniä - että jos kirjottasitte lapun.
- Tehän olette talon ruoissa, eikö talosta anneta?
- Ka, eipä nuo ole sitä ryynipuolta antaneet. Tokko heillä lieneekään koko ryynejä. Käskivät sieltä sairaalasta, että täältä hakkee semmonen lappu, jolla saa kilon kuussa.
Kun lappu oli saatu asianmukaiseen kuntoon, kysyy mies:
- Eikö sitä reistata antookaan tässä piirissä sitä vaateapua?
- Kyllä. Teidän vanhempannehan ovat saaneet sukkia ja alusvaatteita sekä isänne takin.
- Niin, ka, mutta eukon pitäs saaha hame ja poijalle pitäs olla pöksylanellia ja minullakin on vain yhet päällyshousurepaleet, eikö sitä annettasi housusarkoo?
- Sarkaa ja flanellia ei ole kaupoissa tätä nykyä. Jos vielä saadaan Ruotsista tulevaa vaateavustusta, niin koetan pitää teitä mielessäni. Merkitsen muistiin, mitä olette pyytänyt.
- Sitä kuuluu muissa piireissa saavan huoltajalta semmosen lapun, millä saa ihte käyvä hakemassa Salamesta. Siellä kuuluu olevan vaikka minkä verran vaatetta.
- Ei suinkaan. Se on erehdys, meille on nimenomaan ilmoitettu, että vain piirihoitajat, jotka tietävät, mitä mihinkin perheeseen tarvitaan, hakevat vaatetta päävarastolta ja jakavat ne sitten piirissään. On mahdotonta lähettää sinne yksitellen jokaista tarvitsijaa. Miten on sen teidän työhön lähtönne laita? Siinä talossa, johon teidän piti mennä, on jatkuvasti paikka auki. Teille luvattiin siellä maksaa täysi rengin palkka sekä ylläpito ja lisäksi annettiin oikeus olla perheen luona sunnuntait. Miksi ette ole mennytkään sinne, olettehan työvelvollinen?
- Ka, eihän tuota osanne lähtee. Kun se pere ei kumminkaan tule sopimaan siihen talloon.
Seurasi mietteliäs hiljaisuus. Mummo keinutteli yläruumistaan ja samaan tahtiin purra mutusteli likaisen huivinsa nurkkaa. Piirihoitajan sukkapuikot vilahtelivat sinisessä neuleessa kuin pyrstötähdet yötaivaalla. Aurinko paistoi ja huone tuntui miellyttävän lämpimältä, joskin hyvin konttorimaiselta, kun matot oli viety pois ja tuoleja lisätty. Pöytäkin oli liinaton ja suuri paperipino oli sen verhona.
Yhtäkkiä kuului kiivasta paperin kahinaa. Mies puristi äsken saamansa lapun suuren nyrkkinsä sisään ja raivostuneena, käheällä äänellä aloitti sadatusten tuvan, joka kohisten vyöryi hämmästyneen ja korviaan myöten punastuneen piirihuoltajan yli. Sanatulvan joukosta saattoi erottaa muutamia katkonaisia lauseita tai epäselviä sanaryhmiä:
- Haista paskainen perse - kyllä minä sinua kiitän - maaherra - vallesmanni - perkeleen piirihuoltaja...
Mies oli sanatulvan alkaessa noussut ja lähtenyt ovea kohden. Paukahtaen se painui kiinni hänen perässään.
Hämmästynyt piirihuoltaja kohosi hiukan istuimeltaan ja putosi takaisin tuolilleen. Koneellisesti liikkuivat sukkapuikot hänen käsissään ja vasta kotvasen kuluttua hän muisti mummon, joka istui hampaaton suu auki loksahtaneena jännittyneenä tuijottamassa oveen, josta mies oli juuri poistunut. Kun mummo havahtui, hän veti henkeä ja puuskahti:
- No, jo oli koko heittiö!
Onneksi vastaavanlaiset tapahtumat ovat olleet harvinaisia!
Istuin vierashuoneessani eli pienemmässä huoneessani, jossa tavallisesti otan vastaan asiakkaat, ja neuloin villasukkia itselleni. Keskustelin vanhan mummon kanssa hänen lapsistaan ja aikomuksenamme oli ryhtyä kyhäämään kirjettä mummon vanhimmalle pojalle, joka oli rintamalla.
Rauhallisen puhelumme keskeytti nuori mies. Hän näytti olevan kovin kiihdyksissään ja välittämättä tervehtiäkään puhkesi puhumaan:
- Mikä piirihuoltaja sinä olet, kun et yhtään välitä köyhän kohtalosta? Isä ja äiti kuolevat kylmään siellä Särkijärvellä!
Kysyin:
- Saiko teidän isänne sen paidan, jonka minä hänelle eilen lähetin?
- Ka, mahtohan tuo saaha.
- Kuinka pienokaisenne voi? Joko saitte hakea hänet sairaalasta?
- Ka, hainhan minä tuota sen sunnuntaina. Lähin sille kauraryyniä - että jos kirjottasitte lapun.
- Tehän olette talon ruoissa, eikö talosta anneta?
- Ka, eipä nuo ole sitä ryynipuolta antaneet. Tokko heillä lieneekään koko ryynejä. Käskivät sieltä sairaalasta, että täältä hakkee semmonen lappu, jolla saa kilon kuussa.
Kun lappu oli saatu asianmukaiseen kuntoon, kysyy mies:
- Eikö sitä reistata antookaan tässä piirissä sitä vaateapua?
- Kyllä. Teidän vanhempannehan ovat saaneet sukkia ja alusvaatteita sekä isänne takin.
- Niin, ka, mutta eukon pitäs saaha hame ja poijalle pitäs olla pöksylanellia ja minullakin on vain yhet päällyshousurepaleet, eikö sitä annettasi housusarkoo?
- Sarkaa ja flanellia ei ole kaupoissa tätä nykyä. Jos vielä saadaan Ruotsista tulevaa vaateavustusta, niin koetan pitää teitä mielessäni. Merkitsen muistiin, mitä olette pyytänyt.
- Sitä kuuluu muissa piireissa saavan huoltajalta semmosen lapun, millä saa ihte käyvä hakemassa Salamesta. Siellä kuuluu olevan vaikka minkä verran vaatetta.
- Ei suinkaan. Se on erehdys, meille on nimenomaan ilmoitettu, että vain piirihoitajat, jotka tietävät, mitä mihinkin perheeseen tarvitaan, hakevat vaatetta päävarastolta ja jakavat ne sitten piirissään. On mahdotonta lähettää sinne yksitellen jokaista tarvitsijaa. Miten on sen teidän työhön lähtönne laita? Siinä talossa, johon teidän piti mennä, on jatkuvasti paikka auki. Teille luvattiin siellä maksaa täysi rengin palkka sekä ylläpito ja lisäksi annettiin oikeus olla perheen luona sunnuntait. Miksi ette ole mennytkään sinne, olettehan työvelvollinen?
- Ka, eihän tuota osanne lähtee. Kun se pere ei kumminkaan tule sopimaan siihen talloon.
Seurasi mietteliäs hiljaisuus. Mummo keinutteli yläruumistaan ja samaan tahtiin purra mutusteli likaisen huivinsa nurkkaa. Piirihoitajan sukkapuikot vilahtelivat sinisessä neuleessa kuin pyrstötähdet yötaivaalla. Aurinko paistoi ja huone tuntui miellyttävän lämpimältä, joskin hyvin konttorimaiselta, kun matot oli viety pois ja tuoleja lisätty. Pöytäkin oli liinaton ja suuri paperipino oli sen verhona.
Yhtäkkiä kuului kiivasta paperin kahinaa. Mies puristi äsken saamansa lapun suuren nyrkkinsä sisään ja raivostuneena, käheällä äänellä aloitti sadatusten tuvan, joka kohisten vyöryi hämmästyneen ja korviaan myöten punastuneen piirihuoltajan yli. Sanatulvan joukosta saattoi erottaa muutamia katkonaisia lauseita tai epäselviä sanaryhmiä:
- Haista paskainen perse - kyllä minä sinua kiitän - maaherra - vallesmanni - perkeleen piirihuoltaja...
Mies oli sanatulvan alkaessa noussut ja lähtenyt ovea kohden. Paukahtaen se painui kiinni hänen perässään.
Hämmästynyt piirihuoltaja kohosi hiukan istuimeltaan ja putosi takaisin tuolilleen. Koneellisesti liikkuivat sukkapuikot hänen käsissään ja vasta kotvasen kuluttua hän muisti mummon, joka istui hampaaton suu auki loksahtaneena jännittyneenä tuijottamassa oveen, josta mies oli juuri poistunut. Kun mummo havahtui, hän veti henkeä ja puuskahti:
- No, jo oli koko heittiö!
Onneksi vastaavanlaiset tapahtumat ovat olleet harvinaisia!
Kuusenmäki 13.1.1940
Tänään olin Pyhäsalmella "Pekan" kyydissä hakemassa taas jaettavia lahjatavaroita. Sain tilaisuuden poiketa sukulaisperheessäni. Heille tulee "Monen pitäjän lehti", jossa on muun muassa uutisia Ähtäristä. He näyttivät minulle lehdessä olevaa Väinön ja minun kihlajaisilmoitusta. Se on tietysti minun äitini puuhaa se. Pian se on muissakin lehdissä siellä päin.
Huomenna hiihdän kai kaupan rouvan kanssa Särkijärvelle hoidokkieni tilannetta selvittelemään, jos vain ehdin. Sitä ennen täytyy huolehtia siitä, että lääkäri lähtee käymään täällä, kun minulla on tarjota hänelle potilaita Jussilassa, Mäkelässä, Heinolassa, Kärkkäisessä ja tässä talossa Nyt on lisäksi puhjennut paljon riitoja siirtoväen ja heidän isäntäväkiensä kanssa, ja minun pitää olla sovittelijana. Siirtoväki alkaa esittää kaikenlaisia vaatimuksia, mitä pitemmälle aika kuluu. Minä olen aina ensimmäinen, jonka niskaan kaadetaan kaikki erimielisyydet.
Vein sukseni Alataloon paahdettaviksi ja eilen sain monot suutarista. Kelpaa taas hiihdellä huollettavien luona! Anna N. tulee takaisin ensi viikon alussa, hänen on käsketty palata työpaikalleen.
Huomenna hiihdän kai kaupan rouvan kanssa Särkijärvelle hoidokkieni tilannetta selvittelemään, jos vain ehdin. Sitä ennen täytyy huolehtia siitä, että lääkäri lähtee käymään täällä, kun minulla on tarjota hänelle potilaita Jussilassa, Mäkelässä, Heinolassa, Kärkkäisessä ja tässä talossa Nyt on lisäksi puhjennut paljon riitoja siirtoväen ja heidän isäntäväkiensä kanssa, ja minun pitää olla sovittelijana. Siirtoväki alkaa esittää kaikenlaisia vaatimuksia, mitä pitemmälle aika kuluu. Minä olen aina ensimmäinen, jonka niskaan kaadetaan kaikki erimielisyydet.
Vein sukseni Alataloon paahdettaviksi ja eilen sain monot suutarista. Kelpaa taas hiihdellä huollettavien luona! Anna N. tulee takaisin ensi viikon alussa, hänen on käsketty palata työpaikalleen.
Kuusenmäki 6.1.1940
Rakas päiväkirja!
Tämän päivän olen uhrannut rästiin jääneiden sanomalehtien lukemiselle. Matkalla ollessani ja siten saamani loman jälkiä parsiessani olen jäänyt surkeasti ajastani jälkeen. Luin jännittyneenä, ihastuneena ja liikuttuneena kirjeenvaihtajien kuvauksia sankaripoikiemme valtavasta kamppailusta kaikkialla rajoillamme. On ihanaa kuulua sellaiseen kansaan ja puolustaa tällaista maata. En mistään hinnasta haluaisi olla minkään muun valtakunnan kansalainen.
Ylpeilin parhaillaan poikiemme loistavista saavutuksista ja nautin elämästäni istuen keinutuolissa hehkuvan hiilloksen ääressä, kun luokasta tuotiin sana, että pikku Mimmi on kuoleman kielissä. Sanomalehdet lensivät sylistäni pitkin lattiaa, kaapaisin kuumemittarin ja kamferitippoja käsiini ja riensin luokkaan.
Mimmi-parka makasi kädet velttoina sivuilla kaikissa vaatteissaan pikkuveljensä kehdossa. Raukka oli hehkuvan kuuma kauttaaltaan, huulet olivat halkeilleet ja hänen silmänsä omituisen lasittuneet. Linda-äiti istui toimetonna itkien ja muut katselivat avuttomina lapsiraukkaa.
Komensin kaikki uteliaat katselijat tiehensä, lähetin vanhan ukon kauppaan puhelimeen soittamaan hoitajatarta ja ryhdyin auttamaan pienokaista. Hellävaroen poistin häneltä kaikki vaatteet. Yöpuvun puutteessa vedin väljän, puhtaan flanellimekon hänen ylleen ja annoin hänelle kamferia ja peittelin hänet huolellisesti suureen vuoteeseen. Kuumemittari näytti 41,3 astetta. Säikähdin hirveästi sen nähdessäni, mutta en kertonut siitä kenellekään.
Mimmillä oli ollut heti tulonsa jälkeen vesirokko. Hän oli saanut siitä pahan, rupisen ihottuman, jonka hän itse oli tehnyt vielä pahemmaksi raapimalla kutisevaa ihoaan. Ymmärsin kuumeen johtuvan jollakin tavoin siitä, mutta en tiennyt, miten auttaa. Lapsen vartalolle panin kylmän kääreen hoitajaa odotellessamme.
Hän saapui. Pahin oli silloin jo ohi. Lapsi hikoili ja hengitti tasaisemmin. Kuume oli ehkä hieman laskenut. Sairaanhoitajatar puhdisti jollakin liuoksella lapsen jalat ja käsivarret, leikkasi niistä kynsisaksilla kaikki paksut ruvet irti ja kääri sairaat jäsenet puhtaisiin sideharsokääreisiin. Minulle hän sanoi kahden kesken lähteissään:
- Ellette olisi lähettänyt heti minua noutamaan, lapsi olisi saanut yleisen mätämyrkytyksen ja kuollut muutamassa vuorokaudessa.
Kaikkein vaikeinta koko huoltotyössäni on tähän asti ollut taistelu epäsiisteyttä ja tietämättömyyttä vastaan. Kun esimerkiksi Mimmi oli sairastunut vesirokkoon ja sairaanhoitaja silloin tällöin kävi häntä katsomassa, annettiin äidille määräys pestä lämpimällä vedellä ja saippualla lapsen jalat illoin aamuin ja kääriä ne puhtaisiin sideharsoihin, ettei hän pääse niitä koskettelemaan. Mutta nyt kun lapsi oli saanut myrkytyksen, paljastui, ettei äiti ollut "uskaltanut kastella" lapsen ihoa koko sinä aikana, jona hänellä oli ollut ihottumaa. Ja sitä oli ollut neljä viikkoa! Siteitä äiti oli kyllä käyttänyt. Hän näytti niitä meille. Ne olivat likaisia, kosteita riepuja, jotka hän oli pakettinarulla sitonut lapsen jalkoihin, ja vetänyt villasukat päälle.
Katsoimme mykkinä toisiamme, hoitajatar ja minä. Minun olisi luonnollisesti tullut pitää huoli siitä, että hoitajattaren antamia määräyksiä noudatettiin, mutta enhän ollut voinut aavistaa, ettei Linda sen vertaa ymmärtänyt.
Toistenkin vanhempien ymmärtämättömyys on yhtä suuri. Yllätin eräänä päivänä naapurin siirtoväkeä tervehtimään mennessäni ukin viihdyttelemässä kehdossa kellivää pojanpoikaansa omasta, hampaattomasta suustaan ottamallaan piippunysällä, josta alle vuoden ikäinen pienokainen veti haikuja keuhkoihinsa!
Aivan yleistä on, että lapset pidetään täyskapalossa kädet ja jalat tiukkaan käärittyinä liinaisiin ja flanellisiin riepuihin aina puolivuotiaaksi asti. Pöyristyttävä näky! Sitten äidit valvovat ja tuskittelevat itkevien pienokaisten kanssa kaiket yöt, kun ne raukat eivät voi edes vapaasti hengittää kapaloissaan, saati sitten tuntea oloansa miellyttäväksi niissä.
Kaikki tämän kylän hyljätyt kehdot on vedetty päivänvaloon ullakon nurkista ja kokonaista neljä sellaista kolkkaa kaiket yöt koulullamme kahdessa luokassa ja yhdessä kamarissa.
Tämän päivän olen uhrannut rästiin jääneiden sanomalehtien lukemiselle. Matkalla ollessani ja siten saamani loman jälkiä parsiessani olen jäänyt surkeasti ajastani jälkeen. Luin jännittyneenä, ihastuneena ja liikuttuneena kirjeenvaihtajien kuvauksia sankaripoikiemme valtavasta kamppailusta kaikkialla rajoillamme. On ihanaa kuulua sellaiseen kansaan ja puolustaa tällaista maata. En mistään hinnasta haluaisi olla minkään muun valtakunnan kansalainen.
Ylpeilin parhaillaan poikiemme loistavista saavutuksista ja nautin elämästäni istuen keinutuolissa hehkuvan hiilloksen ääressä, kun luokasta tuotiin sana, että pikku Mimmi on kuoleman kielissä. Sanomalehdet lensivät sylistäni pitkin lattiaa, kaapaisin kuumemittarin ja kamferitippoja käsiini ja riensin luokkaan.
Mimmi-parka makasi kädet velttoina sivuilla kaikissa vaatteissaan pikkuveljensä kehdossa. Raukka oli hehkuvan kuuma kauttaaltaan, huulet olivat halkeilleet ja hänen silmänsä omituisen lasittuneet. Linda-äiti istui toimetonna itkien ja muut katselivat avuttomina lapsiraukkaa.
Komensin kaikki uteliaat katselijat tiehensä, lähetin vanhan ukon kauppaan puhelimeen soittamaan hoitajatarta ja ryhdyin auttamaan pienokaista. Hellävaroen poistin häneltä kaikki vaatteet. Yöpuvun puutteessa vedin väljän, puhtaan flanellimekon hänen ylleen ja annoin hänelle kamferia ja peittelin hänet huolellisesti suureen vuoteeseen. Kuumemittari näytti 41,3 astetta. Säikähdin hirveästi sen nähdessäni, mutta en kertonut siitä kenellekään.
Mimmillä oli ollut heti tulonsa jälkeen vesirokko. Hän oli saanut siitä pahan, rupisen ihottuman, jonka hän itse oli tehnyt vielä pahemmaksi raapimalla kutisevaa ihoaan. Ymmärsin kuumeen johtuvan jollakin tavoin siitä, mutta en tiennyt, miten auttaa. Lapsen vartalolle panin kylmän kääreen hoitajaa odotellessamme.
Hän saapui. Pahin oli silloin jo ohi. Lapsi hikoili ja hengitti tasaisemmin. Kuume oli ehkä hieman laskenut. Sairaanhoitajatar puhdisti jollakin liuoksella lapsen jalat ja käsivarret, leikkasi niistä kynsisaksilla kaikki paksut ruvet irti ja kääri sairaat jäsenet puhtaisiin sideharsokääreisiin. Minulle hän sanoi kahden kesken lähteissään:
- Ellette olisi lähettänyt heti minua noutamaan, lapsi olisi saanut yleisen mätämyrkytyksen ja kuollut muutamassa vuorokaudessa.
Kaikkein vaikeinta koko huoltotyössäni on tähän asti ollut taistelu epäsiisteyttä ja tietämättömyyttä vastaan. Kun esimerkiksi Mimmi oli sairastunut vesirokkoon ja sairaanhoitaja silloin tällöin kävi häntä katsomassa, annettiin äidille määräys pestä lämpimällä vedellä ja saippualla lapsen jalat illoin aamuin ja kääriä ne puhtaisiin sideharsoihin, ettei hän pääse niitä koskettelemaan. Mutta nyt kun lapsi oli saanut myrkytyksen, paljastui, ettei äiti ollut "uskaltanut kastella" lapsen ihoa koko sinä aikana, jona hänellä oli ollut ihottumaa. Ja sitä oli ollut neljä viikkoa! Siteitä äiti oli kyllä käyttänyt. Hän näytti niitä meille. Ne olivat likaisia, kosteita riepuja, jotka hän oli pakettinarulla sitonut lapsen jalkoihin, ja vetänyt villasukat päälle.
Katsoimme mykkinä toisiamme, hoitajatar ja minä. Minun olisi luonnollisesti tullut pitää huoli siitä, että hoitajattaren antamia määräyksiä noudatettiin, mutta enhän ollut voinut aavistaa, ettei Linda sen vertaa ymmärtänyt.
Toistenkin vanhempien ymmärtämättömyys on yhtä suuri. Yllätin eräänä päivänä naapurin siirtoväkeä tervehtimään mennessäni ukin viihdyttelemässä kehdossa kellivää pojanpoikaansa omasta, hampaattomasta suustaan ottamallaan piippunysällä, josta alle vuoden ikäinen pienokainen veti haikuja keuhkoihinsa!
Aivan yleistä on, että lapset pidetään täyskapalossa kädet ja jalat tiukkaan käärittyinä liinaisiin ja flanellisiin riepuihin aina puolivuotiaaksi asti. Pöyristyttävä näky! Sitten äidit valvovat ja tuskittelevat itkevien pienokaisten kanssa kaiket yöt, kun ne raukat eivät voi edes vapaasti hengittää kapaloissaan, saati sitten tuntea oloansa miellyttäväksi niissä.
Kaikki tämän kylän hyljätyt kehdot on vedetty päivänvaloon ullakon nurkista ja kokonaista neljä sellaista kolkkaa kaiket yöt koulullamme kahdessa luokassa ja yhdessä kamarissa.
Kuusenmäki 2.1.1940
- On se ollut aika höyräkkätä, totesi vanha Riittu-mummo, kun kerroin matkani vaiheita, enkä voi kuin yhtyä häneen täydestä sydämestä.
Uusi vuosikin on jo kääntänyt esiin puhtaan sivunsa. Sääli tahria verellä sen ensimmäiset, valkoiset lehdet! Mutta minkä sille voin? Sota on nähtävästi sellainen välttämätön paha, josta ihmiskunta ei tule koskaan vapautumaan. Ahneus, kateus ja vallanhimo, jotka sotia aiheuttavat, kytevät niin syvällä vanhassa Aatamissamme, että meidät pitäisi panna muottiin ja valaa uudestaan uusista paremmista aineksista, jotta kykenisimme niistä vapautumaan.
Mutta miksi filosofoida tuota samaa, vanhaa asiaa, joka ei tule siitä sen selvemmäksi ja jota miettiessään monet viisaat ovat päänsä harmaannuttaneet? Minunhan piti kertoa matkani jälkeisistä tapahtumista.
Vasta myöhään illalla olimme junalla kotona. Olimme soittaneet Iisalmesta kylän kauppaan, että lähettävät meille hevosen pysäkille vastaan. Pian olimme sitten väsyneinä mutta tyytyväisinä kotona. Huoneet olivat ihanan puhtaat ja lämpimät. Koululle sijoitettu, keuhkotautiparantolasta lomautettu siirtolainen, Oskari P., oli huolehtinut lämmityksestä poissa ollessani.
Joimme iltateetä ja söimme naapurista hakemaani joulukinkkua, tuoretta leipää ja maitoa. Pahoinvointimme oli pois puhallettu, mutta väsymys tunki luihin ja ytimiin. Ensi töikseni laitoin Väinön vuoteen kuntoon hänen omaan huoneeseensa ja korjatessani astioita pöydältä huomasin hänen jo nukahtaneen. Ennen kuin itse paneuduin nukkumaan Anna N:n tyhjään huoneeseen, kävin katsomassa häntä hiljaa ja varovasti.
Siinä hän nukkui selällään, toinen käsi pään alla. Väsymyksen juonteet näkyivät selvästi suun ympärillä, mutta otsan rypyt olivat lientyneet ja huulilla näkyi hienoinen hymyn häive. Kosketin hiljaa huulillani hänen otsaansa ja tunsin sanomatonta kiitollisuutta siitä, että hän oli vielä elossa.
Päivä oli pitkälle kulunut, kun heräsin siirtoväen lasten mekastukseen seinän takaa luokastani. Pukeuduin nopeasti ja olin juuri saanut aamupalan valmiiksi, kun herra Sulhaseni ilmestyi keittiöön silmät sirrillään ja hiuksen pystyssä, huulillaan kysymys:
- Onko sinulla ruokaa, minulla on suden nälkä?
Tuskin olimme ennättäneet istuutua aamiaispöytään kun asiakkaita alkoi tulla. He olivat kuulleet paluustani, ja kohta heitä istui joka tuolilla "konttorihuoneessani". Kävin läpi kiireellisimmät asiat ja lopuksi naulasin Väinön, tuon itsevaltiaan tyrannin, käskystä ulko-ovelle ilmoituksen:
Uusi vuosikin on jo kääntänyt esiin puhtaan sivunsa. Sääli tahria verellä sen ensimmäiset, valkoiset lehdet! Mutta minkä sille voin? Sota on nähtävästi sellainen välttämätön paha, josta ihmiskunta ei tule koskaan vapautumaan. Ahneus, kateus ja vallanhimo, jotka sotia aiheuttavat, kytevät niin syvällä vanhassa Aatamissamme, että meidät pitäisi panna muottiin ja valaa uudestaan uusista paremmista aineksista, jotta kykenisimme niistä vapautumaan.
Mutta miksi filosofoida tuota samaa, vanhaa asiaa, joka ei tule siitä sen selvemmäksi ja jota miettiessään monet viisaat ovat päänsä harmaannuttaneet? Minunhan piti kertoa matkani jälkeisistä tapahtumista.
Vasta myöhään illalla olimme junalla kotona. Olimme soittaneet Iisalmesta kylän kauppaan, että lähettävät meille hevosen pysäkille vastaan. Pian olimme sitten väsyneinä mutta tyytyväisinä kotona. Huoneet olivat ihanan puhtaat ja lämpimät. Koululle sijoitettu, keuhkotautiparantolasta lomautettu siirtolainen, Oskari P., oli huolehtinut lämmityksestä poissa ollessani.
Joimme iltateetä ja söimme naapurista hakemaani joulukinkkua, tuoretta leipää ja maitoa. Pahoinvointimme oli pois puhallettu, mutta väsymys tunki luihin ja ytimiin. Ensi töikseni laitoin Väinön vuoteen kuntoon hänen omaan huoneeseensa ja korjatessani astioita pöydältä huomasin hänen jo nukahtaneen. Ennen kuin itse paneuduin nukkumaan Anna N:n tyhjään huoneeseen, kävin katsomassa häntä hiljaa ja varovasti.
Siinä hän nukkui selällään, toinen käsi pään alla. Väsymyksen juonteet näkyivät selvästi suun ympärillä, mutta otsan rypyt olivat lientyneet ja huulilla näkyi hienoinen hymyn häive. Kosketin hiljaa huulillani hänen otsaansa ja tunsin sanomatonta kiitollisuutta siitä, että hän oli vielä elossa.
Päivä oli pitkälle kulunut, kun heräsin siirtoväen lasten mekastukseen seinän takaa luokastani. Pukeuduin nopeasti ja olin juuri saanut aamupalan valmiiksi, kun herra Sulhaseni ilmestyi keittiöön silmät sirrillään ja hiuksen pystyssä, huulillaan kysymys:
- Onko sinulla ruokaa, minulla on suden nälkä?
Tuskin olimme ennättäneet istuutua aamiaispöytään kun asiakkaita alkoi tulla. He olivat kuulleet paluustani, ja kohta heitä istui joka tuolilla "konttorihuoneessani". Kävin läpi kiireellisimmät asiat ja lopuksi naulasin Väinön, tuon itsevaltiaan tyrannin, käskystä ulko-ovelle ilmoituksen:
Toimisto on avoinna tammikuun toisesta päivästä alkaen kaikkina arkipäivinä klo 9-14. Piirihuoltaja
Riemuiten nautin vapaudestani ja rakkauden päivänpaisteesta keskellä pohjolan pimeintä talvea sodan ja kurjuuden ympäröimänä. Aikamme oli lyhyt. Tahdoimme käyttää sen jokaisen minuutin olemalla niin onnellisia kuin vastakihlautuneille suinkin oli mahdollista.
Lauantaina leivoin parhaillaan, kun sisään käveli kolme vierasta herraa. Väinö otti heidät vastaan ja johdatti kohteliaasti sisälle. Lähdin tervehtimään tulijoita. He osoittautuivat seurakunnan kappalaiseksi, Vapaan Huollon johtajaksi paikkakunnallamme ja heidän molempien apulaisekseen. Miten minua harmittikaan, kun he pilailullaan viivyttivät "pikku morsianta" niin, että 20 ihanaa pikkuleipää paloi uunissa aivan mustaksi ja vielä tällaisena aikana, jolloin sokeria saa ottaa silmästään, jos mielii jotakin hyvää valmistaa.
Mutta kahvia he saivat, vieläpä vasta uunista otetun vehnäsen ja herkullisten, aivan kuumien pikkuleipien kera. Sulhanen oli loistavimmalla tuulellaan ja onnellisen tietämätön siitä, että hänen lähdettyään morsian saisi olla viikon sokeritta ja kolme kahvitta - yhden ihmisen korttiannoksilla ei pitkälle pötkitty!
Seuraava päivä oli uudenvuodenaatto. Se oli sunnuntai, ja meillä piti olla silloin pienet kihlajaiset lähimmälle tuttavapiirillemme. Nousin paljon ennen kuin aurinkoa, joka nukkuukin näin talvisaikaan hävyttömän myöhään. Suuresta juhlasta huolimatta puhdistin huoneet sulhokullan vedellessä hurskaita unia...
Saimme paljon vieraita ja kaikki he suhtautuivat hyvin sydämellisesti avioliittoaikeisiimme. Tuttavamme pahoittelivat sitä, että Väinön oli taas lähdettävä ja jätettävä tänne oma kotinsa ja nuori morsiamensa.
Mutta me emme surreet vielä sitäkään. Se oli edessä vasta seuraavana päivänä ja siihen oli vielä pitkän pitkästi aikaa... Ja sitä paitsi Väinö oli nyt menossa RUK:hon. Kurssi kestää 2-3 kuukautta. Vasta sen jälkeen on edessä rintamalle lähtö. Suhtaudumme luottavasti tulevaisuuteen. Mikään onnettomuuden pelko ei saanut himmentää lyhyen yhdessäolomme iloa.
Eilen hän lähti. Saatoin hänet hevosella pysäkille ja vielä kerran hän vakuutti palaavansa elävänä. Niin minäkin uskon, ja siksi tulin tyynin mielin kotiin, joka Väinön mentyä tuntui tyhjääkin tyhjemmältä.
Tänään on yhdessäolomme viikko kuin kaunista unta. Tekisi mieli sanoa Riitun tavoin:
- Siin' oli mun uneni, jota ma seisaaltani vahtasin!
Tämä päivä on ollut työntäyteinen. Olen kirjoittanut kymmeniä ostokortteja, jakanut vaatteita ja sukkalankoja, kuunnellut valituksia, antanut terveydenhoidollisia neuvoja ja kirjoittanut monen monia kirjeitä äideiltä pojille tai tyttärille "sinne jonnekin".
Jumalan kiitos, että minulla on työtä suut silmät täyteen! Muuten vaipuisin epätoivoon täällä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.Nyt sen sijaan, kun työaika on päättynyt, nautin sanomattomasti hiljaisuudesta ja rauhasta, joka minua ympäröi täällä Kuusenmäellä. Vaikka tässä suuressa talossa asuu tällä hetkellä 42 ihmistä, tunnen ihanasti olevani yksin omine ajatuksineni pitkinä iltapuhteina. Luokat hiljenevät jo klo 19 aikoihin illalla, ja kun väki nousee aamuisin jo kello neljän maissa, minä nukun onnellisen tietämättömänä kaikesta melusta ja hälinästä. Herään vasta, kun herätyskelloni rämähtää soimaan keskelle parhainta untani. Sillä tavoin päivä liittyy toiseen aivan huomaamattani ja joka ilta olemme taas vuorokauden verran lähempänä rauhaa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)