Tänään palasin äidin luota. Hänen koulunsa on naapurikylässä. Siellä olivat siirtolaisina Tuulikki-sisko, Aino, Heikki ja Irja. Samoin siellä oli Kyllikki-sisko, jonka koti oli lähellä Helsinkiä.
Nuorinta sisartani, Orvokkia, en paljon nähnyt. Hän on maanpuolustustehtävissä hänkin. Lokakuun alusta asti hän on uskollisesti suorittanut ilmavalvontaa kaukana kirkontornissa.
Hän oli kasvanut ja ryhdistynyt viime näkemästä. Samettinen pipolakki ruskeilla kiharoillaan, lämmin tuulitakki villapuseron yllä, hyvin istuvat "golffarit" jalassa hän on nuoruuden ja reippauden nykyaikaisena ruumiillistumana hiihtäen tai polkupyörällä ajaen yksin taivaltanut päivästä toiseen, yöstä toiseen vartiopaikalleen. Hän on vartioinut maata monta ylimääräistä, hämärtyvää iltapuhdetta järjestääkseen jollekulle toverilleen hiukan lomaa.
Viisi kuukautta hän on ollut yhtä mittaa menossa kotoa kirkolle ja kirkolta kotiin. Hän on innostunut työhönsä ja sanoo iloisesti koko hommaa hyvin "kivaksi pippurimyllyn pyörittämiseksi". Ihailen hänen voimiaan. Kauhistun, kun vain ajattelenkin hänen hiihtämäänsä kilometrimäärää! Hän onkin lapsesta saakka ollut urheilija, ja hänen vahva ruumiinrakenteensa suo loistavat edellytykset vaativillekin urheilusuorituksille.
Mennessäni pari päivää sitten äidin luo yhtä yllättäen kuin olin isän koululle ilmestynyt tapasin Tuulikki-siskon pihassa. Hän pudotti vesisangot käsistään, lensi ensi kerran elämässään - sellainen ei kuulu perheemme tapoihin - avattuun syliini ja loisti riemusta. Puolijuoksua hän kiidätti minut yläkertaan yhtä hämmästyneen ja yhtä ihastuneen perheen nähtäväksi. Ainon riemulla ei ollut rajoja, mutta Heikki selitti jurosti hyvin matalalla äänellä: "Mie en tunne sinnuu yhtään."
Ystävystyin kuitenkin pian hänenkin kanssaan, ja kun puseroni rintapielestä löytyi lystikäs, yksisilmäinen "sittipörriäinen", oli Heikki voitettu. Hän kipusi syliini tutkimaan omituista oliota lähemmin. Pikku "prinsessa", jonka olin nähnyt viimeksi neliviikkoisena, avuttomana käärönä, oli potkiva, huitova, jokelteleva ja hymyilevä ihmisen alku. Hän ansaitsi kiistämättä hyväilynimensä.
Siitä kun me kaikki neljä sisarusta olimme tavanneet toisemme yhtä aikaa, oli kulunut kuusi pitkää vuotta. Eipä ihme, jos meillä riitti keskustelunaiheita! Koetimme puhua yhteen ääneen saadaksemme pikemmin kaiken kyseltävän kysellyksi ja kerrottavan kerrotuksi.
Kyllikki-siskon olin tavannut vain kerran hänen naimisiin mentyään ja tunsin hyvin vähän hänen miestään. Kuuntelin erikoisella mielenkiinnolla hänen tarinoitaan.
Kaikkia sisariani samoin kuin äitiänikin oli ihmetyttänyt yhtäkkinen kihlauksen julkaiseminen keskellä pahinta sota-aikaa. Sain kertoa heille juurta jaksain meidän pienen romaanimme. Milloin ja missä tutustuimme, kuinka kauan seurustelimme, millainen sulhaseni oli luonteeltaan ja ulkonäöltään jne. loputtomiin. Vaikka olen aina ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa kotiväen kanssa, oli Väinön nimi jäänyt heille vain himmeäksi kuvaksi henkilöstä, jonka olin ohimennen tavannut. En itse tiennyt ollenkaan, millaisen yllätyksen kihlaukseni valmisti perheelle, kun se omasta mielestäni oli päivänselvä asia.
Se, että meidän piti hankkia koulusivistyksemme kotipaikkakunnan ulkopuolella asuen, on ollut monessa suhteessa hyvin ikävää. Meidän on raivattava itse tiemme ilman kodin suojelua. Perhesiteet höltyvät, ja tavatessamme huomaamme vieraantunemme toisistamme. Se on tuskallinen havainto.
On luonnollista, että sitä mukaa kuin lapset lentävät pesästä, menevät naimisiin tai saavat työpaikan kodin ulkopuolelta, he aloittavat oman elämänsä ja luovat uusia koteja ja perhepiirejä. Mutta kun ero kodista tapahtuu jo varhaisnuoruudessa, 12-13 vuoden iässä, ovat lapset vaarassa kehittyä luonteeltaan aivan toiseen suuntaan kuin kodin on tarkoitus heitä ohjata. Mutta ainakin heistä tulee itsenäisiä ja varhaiskypsiä. Isä ja äiti ovat menettäneet vaikutusvaltansa heihin. Niin tiesin itselleni käyneen.
Palasin kävellen isän koululle. Nautin täysin siemauksin loistavasta kevätpäivästä ja kuuntelin kulkiessani asiasta sen enempää välittämättä ilmahälytyslaitteiden ulvontaa niin hyvin edessäni kuin takananikin olevilla tehdasalueilla. Jatkoin rauhallisesti kulkuani tuntien oloni täysin turvalliseksi. Ulvonnan vaiettua hyräilin hiljaa vanhaa tuttua "Laula matkalainen korpimaan". Sitä minä toistakymmentä vuotta sitten äidin kanssa lauleskelin samaa taivalta kulkiessamme.
Hilpeästi kului matkani, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin tutulla portilla. Pihassa tapasin pienen, vieraan pojan, joka oli aivan pikku-Ainon näköinen.
- Kuka olet, pieni mies? kysyin häneltä. Poika otti juhlallisen asennon ja vastasi kuin pyssyn suusta:
- Olen Pentti Ilmari Jussinpoika Säveä, evakuoitu K:n pitäjän K:n kylästä numerolta 6.
- Lepo! Oletpa sinä merkillinen kapistus. Ellen erehdy, olet pikku-Ainon serkku.
Kiiruhdin sisään saamaan lisävalaistusta asiaan. Aivan oikein. Vesan sisar oli kahden lapsensa kanssa joutunut lähtemään kodistaan hänkin. Me olimme tiettävästi hänen ainoat sukulaisensa vaaravyöhykkeen länsipuolella. Hän oli ottanut suoran suunnan veljensä vaimon kotiin saatuaan lähtökäskyn.
Viime päivien taisteluissa yhä pohjoisemmaksi siirtynyt rintamalinja Kannaksella sekä yhä voimakkaampi painostus Suomenlahden koillisrantaa vastaan oli pakottanut evakuoimaan heidänkin pitäjänsä.
Isä ei voinut valitettavasti häntä majoittaa meille, sillä osa isän huoneustosta oli jo kuukausia ollut siirtoväen hallussa ja kouluhuoneet oli varattu armeijan tarkoituksiin. Isäni huoltopiirissä oli yksi ainoa talo, johon he saattoivat päästä. Siitä oli juuri muuttanut siirtolaisperhe vastaperustetun tehtaan luo toiseen kylään. - Ilomielin rouva Säveä majoittui sinne. Talo oli ihanalla paikalla suuren järven rannalla koivikossa. Se oli hiljattain valmistunut, hyvin sisustettu pieni koti, jossa Pentti Ilmarilla ja hänen sisarellaan tulisi varmasti olemaan hyvin hauskaa talon omien, samanikäisten lasten leikkitovereina.
Rouva Säveä oli iloinen ja reipas. Ei hän surrut sitä, että oli ollut lähdettävä, eikä murehtinut kauas taakseen jättämäänsä kotiaan tai omaisuuttaan. Rohkeana ja luottavaisena hän jätti tulevaisuutensa Jumalan huomaan ja ryhtyi toimeliaana huolhtimaan perheensä hyvinvoinnista täällä maanpakolaisuudessa.
Mutta hän suri vilpittömästi rakkaan, nuoremman veljensä sankarikuolemaa. Hän ei voinut estää kyyneleitään virtaamasta poskilleen kertoessaan minulle muistelmia heidän yhteisiltä, riemukkailta ja onnentäyteisiltä purjehdusmatkoiltaan. Heidän isänsä oli laivuri ja lapset olivat jo vuosia, isän vanhentuessa, huolehtineet purjehdusmatkoista.
- Sellainen veli on harvinaisuus, hän vakuutti minulle. - Me rakastimme toisiamme eikä hän hävennyt näyttää sitä. Hän ei koskaan kohdellut minua tylysti. Aina hänellä oli jokin sydämellinen sana varattuna toiselle ja hänen hilpeytensä oli meille kaikille ainaisena virkistyksenä. En voi milloinkaan unohtaa ja lakata kaipaamasta häntä.
Ajattelin niitä satoja, tuhansia parhaita poikiamme, joita kuolema niittää taistelukentillä. Otin sydämestäni osaa omaisten raskaaseen suruun, mutta samalla olin ylpeä siitä, että he olivat taistelleen rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta. Se tulee varmasti lohduttamaan kaipaavia omaisiakin, kun surun katkeruus on voitettu.
"Rakas Isänmaa, älä laske kuolleittesi lukumäärää. Mikään uhri ei ole sinulle liian kallis." Niin kirjoitti omaisilleen se sankarivainaja, jonka kaatuminen on minua lähinnä. Niin kauan kuin Suomi on olemassa, saamme olla heille kiitollisia heidän antamastaan kalleimmasta uhrista.
Ähtäri 1.3.1940
Kotona! Täällä vasta huomaan, miten äärettömän yksinäinen olen ollut koko talven, millaisessa hermojännityksessä olen ollut ja miten suunnaton vastuu on painanut kokemattomia ja niin surkean nuoria harteitani. Olen iloinen, kun tulin lähteneeksi tänne!
Kun istun suuren perhepöytämme ääressä kuunnellen radiota tai juoden kahvia ja hupaisesti keskustellen isäni kanssa sähkövalojen kirkkaassa loisteessa - on se öljyvalaistus sentään tukalaa! - olen onnellinen. Lepo täällä on täydellinen. En kaipaa mitään.
Tulin vasta tänä aamuna, mutta nyt jo tunnen nuortuneeni lettipäiseksi pikku tytöksi, jonka asioista isä määrää ja jonka ei tarvitse huolehtia huomisesta. On ihanaa, että kun kysytään "opettajaa", saan istua rauhassa, sillä minä en ole enää opettaja, minulla on isä, joka on sitä, ja häntä kysyjä tarkoittaa.
Tulee olemaan suurenmoisa herätä aamuisin juomaan valmista kahvia silloin kun huvittaa. Kukaan ei koputa aamulla anivarhain kuuntelemaan moitteita kaikista asioista tämän matoisen maan kamaralla. Ei kuulu torailevia ääniä tai itkua seinän takaa eikä kantaudu kessun savua, joka oli usein tukahduttaa minut siellä Kuusenmäellä.
Lähdin vasta eilen aamua - on kuin siitä olisi 100 vuotta - pieneltä pysäkiltämme. Sinne kokoontuneessa väkijoukossa oli paljon siirtolaisia.
- Minne opettaja on matkalla?
- Menen lomalle.
- Kuka meitä hoitaa sillä aikaa?
- Alakoulunopettaja.
- Kauanko opettaja on aikonut viipyä?
- Saa nyt nähdä, miten kauan sota kestää. Palaan vasta sitten, kun on rauha.
- Voi toki, tulkaa nyt sentään ennemmin!
- Kuka tietää, miten pian saamme rauhan. Palaan sitten, vedämme lipun salkoon ja hypimme intiaanitanssia ympärillä. Kaikki piiriin vaan, jotka kynnelle kykenevät. Minä otan Vanhaa Riittua käsipuolesta ja sitten mennään, että hiukset vinkuvat.
- Vaan jospa pommi kohtaa teidät siellä junamatkalla?
- Jaa-a, se olisikin eri räiskäys! Jos räjähtäisi pommi, niin räjähtäisin minäkin. Saatte olla huoletta, ette te minusta niin vähällä pääse. Mikäs pahan tappaa?
Iloisesti huiskutellen nousin vaunuun.
Seisottelimme kaikissa mahhollisissa risteyspaikoissa tuntikaupalla, mutta pääsin kuin pääsinkin kokonaisen päivän ja yön jyrrättyäni tuota normaaliaikana kymmenen tunnin junamatkaa perille kotiasemalle tänä aamuna klo 03.30. Hetkistä myöhemmin astuin postiautosta kotiportille iloiseksi yllätykseksi rakkaalle perheelleni, jonka muodosti yksi ainoa henkilö - isä.
Näin virkeänä en ole nähnyt isääni vuosikausiin. Hänen ohimoillaan on aavistuksen verran enemmän hopeaa sysimustassa tukassaan kuin viime kerralla tavatessamme. Muuten hän oli nuortunut ja reipastunut huomattavasti. Kysyin häneltä syytä siihen. Hän myhähti mukavasti ja kertoi:
- Syksyllä minua vaivasi niin paha iskias, että se sitoi minut vuoteeseen päiväkausiksi. Jos yritin liikkua, sain tuskallisia kipuja kärsien vetää toista jalkaa perässäni. Silloin sain komennuksen ryhtyä hoitamaan ylimääräisen poliisin virkaa. Nelinkontin täytyi ryömiä ensimmäisen kerran pyörän selkään lähtiessäni ajelemaan Vartiokonttoriin. Sinne on viisitoista kilometriä. Heti sen jälkeen minut määrättiin bensan jakeluun ja nimitettiin Kansanhuoltolautakuntaan. Olen siitä lähtien tuulella ja tuiskulla, pyryssä ja pakkasessa aamulla mennyt, illalla palannut tuon saman taipaleen. Iskiasta ei ole sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Tämän lisäksi olen muiden toimieni ohella joutunut vielä siirtoväen piirihuoltajaksi. Piirissäni on 52 hoideltavaa. Työ se pitää miehen pystyssä.
Häpesin itseäni. Valitin liikarasitusta, nuori ihminen, jolla oli pieni osa siitä työtaakasta, minkä nuorekkaan reipas, syksyllä 55 vuotta täyttävä isäni iloisena kantoi. Kahdehdin hänen kykyään nopeasti selvittää itselleen, mitä oli tehtävä, ja viedä tarmokkaasti päätökseen suunnitelmansa. Hänen etevämmyytensä oli kenties vuosikausien kokemuksen tulos, mutta oli siinä huomattava annos yksilöllistä joustavuutta, organisaatiokykyä ja innostustakin. Hän oli juuri oikea mies paikallaan. Tajusin selvästi, miten tarpeellisia juuri hänen kaltaisensa, asekelpoisuusiän sivuuttaneet miehet ovat kotirintamalla, missä yhden miehen on korvattava kymmenen.
Kun istun suuren perhepöytämme ääressä kuunnellen radiota tai juoden kahvia ja hupaisesti keskustellen isäni kanssa sähkövalojen kirkkaassa loisteessa - on se öljyvalaistus sentään tukalaa! - olen onnellinen. Lepo täällä on täydellinen. En kaipaa mitään.
Tulin vasta tänä aamuna, mutta nyt jo tunnen nuortuneeni lettipäiseksi pikku tytöksi, jonka asioista isä määrää ja jonka ei tarvitse huolehtia huomisesta. On ihanaa, että kun kysytään "opettajaa", saan istua rauhassa, sillä minä en ole enää opettaja, minulla on isä, joka on sitä, ja häntä kysyjä tarkoittaa.
Tulee olemaan suurenmoisa herätä aamuisin juomaan valmista kahvia silloin kun huvittaa. Kukaan ei koputa aamulla anivarhain kuuntelemaan moitteita kaikista asioista tämän matoisen maan kamaralla. Ei kuulu torailevia ääniä tai itkua seinän takaa eikä kantaudu kessun savua, joka oli usein tukahduttaa minut siellä Kuusenmäellä.
Lähdin vasta eilen aamua - on kuin siitä olisi 100 vuotta - pieneltä pysäkiltämme. Sinne kokoontuneessa väkijoukossa oli paljon siirtolaisia.
- Minne opettaja on matkalla?
- Menen lomalle.
- Kuka meitä hoitaa sillä aikaa?
- Alakoulunopettaja.
- Kauanko opettaja on aikonut viipyä?
- Saa nyt nähdä, miten kauan sota kestää. Palaan vasta sitten, kun on rauha.
- Voi toki, tulkaa nyt sentään ennemmin!
- Kuka tietää, miten pian saamme rauhan. Palaan sitten, vedämme lipun salkoon ja hypimme intiaanitanssia ympärillä. Kaikki piiriin vaan, jotka kynnelle kykenevät. Minä otan Vanhaa Riittua käsipuolesta ja sitten mennään, että hiukset vinkuvat.
- Vaan jospa pommi kohtaa teidät siellä junamatkalla?
- Jaa-a, se olisikin eri räiskäys! Jos räjähtäisi pommi, niin räjähtäisin minäkin. Saatte olla huoletta, ette te minusta niin vähällä pääse. Mikäs pahan tappaa?
Iloisesti huiskutellen nousin vaunuun.
Seisottelimme kaikissa mahhollisissa risteyspaikoissa tuntikaupalla, mutta pääsin kuin pääsinkin kokonaisen päivän ja yön jyrrättyäni tuota normaaliaikana kymmenen tunnin junamatkaa perille kotiasemalle tänä aamuna klo 03.30. Hetkistä myöhemmin astuin postiautosta kotiportille iloiseksi yllätykseksi rakkaalle perheelleni, jonka muodosti yksi ainoa henkilö - isä.
Näin virkeänä en ole nähnyt isääni vuosikausiin. Hänen ohimoillaan on aavistuksen verran enemmän hopeaa sysimustassa tukassaan kuin viime kerralla tavatessamme. Muuten hän oli nuortunut ja reipastunut huomattavasti. Kysyin häneltä syytä siihen. Hän myhähti mukavasti ja kertoi:
- Syksyllä minua vaivasi niin paha iskias, että se sitoi minut vuoteeseen päiväkausiksi. Jos yritin liikkua, sain tuskallisia kipuja kärsien vetää toista jalkaa perässäni. Silloin sain komennuksen ryhtyä hoitamaan ylimääräisen poliisin virkaa. Nelinkontin täytyi ryömiä ensimmäisen kerran pyörän selkään lähtiessäni ajelemaan Vartiokonttoriin. Sinne on viisitoista kilometriä. Heti sen jälkeen minut määrättiin bensan jakeluun ja nimitettiin Kansanhuoltolautakuntaan. Olen siitä lähtien tuulella ja tuiskulla, pyryssä ja pakkasessa aamulla mennyt, illalla palannut tuon saman taipaleen. Iskiasta ei ole sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Tämän lisäksi olen muiden toimieni ohella joutunut vielä siirtoväen piirihuoltajaksi. Piirissäni on 52 hoideltavaa. Työ se pitää miehen pystyssä.
Häpesin itseäni. Valitin liikarasitusta, nuori ihminen, jolla oli pieni osa siitä työtaakasta, minkä nuorekkaan reipas, syksyllä 55 vuotta täyttävä isäni iloisena kantoi. Kahdehdin hänen kykyään nopeasti selvittää itselleen, mitä oli tehtävä, ja viedä tarmokkaasti päätökseen suunnitelmansa. Hänen etevämmyytensä oli kenties vuosikausien kokemuksen tulos, mutta oli siinä huomattava annos yksilöllistä joustavuutta, organisaatiokykyä ja innostustakin. Hän oli juuri oikea mies paikallaan. Tajusin selvästi, miten tarpeellisia juuri hänen kaltaisensa, asekelpoisuusiän sivuuttaneet miehet ovat kotirintamalla, missä yhden miehen on korvattava kymmenen.
Kuusenmäki 29.2.1940
Rakas päiväkirja,
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
Kuusenmäki 24.2.1940
Karkauspäivän kunniaksi sonnustauduin itse lähtemään postiin. Urho-poika touhusi myymälätiskin takana ahkerasti palvellen asiakkaitaan. Kun hän sai pienen hengähdystauon, lähestyin häntä ja huomautin kainosti:
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
Kuusenmäki 17.2.1940
Väinön nimipäivä! Lähetin hänelle hyvissä ajoin joskus kauan sitten lupaamiani, itse valmistamiani karamellejä. Siihen hupeni kyllä kahden viikon sokeriannos, mutta mitäpä siitä! Voinhan juoda kahvini asemesta maitoa, niin en tarvitse sokeria ja kahvikin säästyy.
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Kuusenmäki 15.2.1940
Kaikiss' näiss' ollaan, sano pässi kun päätä leikattiin.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
"Oheisena seuraa sata markkaa (100 mk), jonka summan tuntematon lahoittaja on luovuttanut välitykselläni Vapaan Huollon tämän kunnan keskuksen käytettäväksi siirtoväen lasten kenkävaraston kartuttamiseksi.
Kuusenmäellä 10.2.1940"
Ja alla oli minun allekirjoitukseni. Päästin lapun käsistäni kuin se olisi ollut hehkuva hiili. Kaikkein surkeimman hän olikin ottanut esimerkiksi. Muutenkin minua katsottiin kuin ulkomaan elävää. Sitä mukaa kuin lappu kiersi, yhä useampi silmäpari kääntyi tähystelemään kokoon kyyristynyttä olemustani. Olisin tahtonut pötkiä tieheni ja vihainen olin, aivan räjähdyspisteessä! lmeettömin kasvoin olin tekevinäni muistiinpanoja, ts. piirtelin alamanakkani tyhjät sivut täyteen kiekuroita ja koukeroita.Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Kuusenmäki 14.2.1940
Rakas päiväkirja, pieni Eila on päässyt kärsimyksistään. Hänen isänsä hiihti tänään minun suksillani sairaalaan. Siellä hän tapasi lapsensa kylmenneen ruumiin. - Tajuihinsa tulematta lapsi oli jättänyt tämän vihamielisen maailman, jossa ei ollut sijaa hänelle.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)