Olimme aamulla ryhtyneet tavalliseen tapaan koulutyöhön, kun meille tuotiin sana: "Evakuoidut tulevat iltapäivällä. Pankaa koulu siihen kuntoon, että heidät voidaan ottaa vastaan."
Mahdollisimman nopeasti järjestelimme koulutarvikkeet kaappeihin ja aittaan. Varustin näppärimmät lapsoset valkoisilla käsivarsinauhoilla ja määräsin heidät apuaisiksi, oppaiksi ja muihin tehtäviin, missä heitä kulloinkin tarvittaisiin. Lotat tulivat keittämään saunan muuripadassa kaurapuuroa. Leipää, voita, silakoita ja maitoa hankittiin ruokapöytään. Lyhyen talvipäivän hämärtyessä illaksi tulivat vieraamme. Joka talosta oli lähetetty hevonen ja mies Komun pysäkille heitä vastaanottamaan.
Katselin kamarini ikkunasta, kun kuormia purettiin. Vaatemyttyjä, lihasäkkejä, pahvilaatikoita... Kymmenien perheiden kaikki palastettu irtaimisto oli pinottuna sohjoiselle, räntäsateiselle pihamaallemme. Hämärässä saatoin erottaa kumaraisia vanhuksia, nuoria äitejä parkuvine pienokaisineen ja lapsia, kaiken ikäisiä ja kokoisia. Sydämeni puristui kokoon säälistä noita kovaosaisia kohtaan ja mietin, mahtoiko Tuulikki-sisko lapsineen olla jossakin muualla Suomessa samanlaisen kulkueen mukana...
En ehtinyt jatkaa ajatustani pitemmälle, kun poikien käsityönopettaja tuli hakemaan minut kirjuriksi. Menimme yhdessä minun luokkaani. Siellä olivat nälkäiset ja väsyneet matkalaiset. Lotat pitivät heistä huolta parhaansa mukaan. Aterioituaan itsensä kylläisiksi siirtolaiset kävivät antamassa minulle nimensä ja perheenjäsentensä nimet luettelooni. Parhaan kykymme mukaan koetimme sijoitella heidät kylän taloihin. Perhe perheeltä lastattiiin siirtolaiset samoihin rekiin, joilla he olivat vähän aikaisemmin tulleet asemalta koululle. Niin heidät kiidätettiin vastaanottajaperheiden kotien lämpöön. Vain yksi ainoa perhe jäi koululle toistaiseksi. Heidät sijoitettiin johtajaopettajan asunnon tyhjään huoneeseen (Berta on naapuritalon emäntä ja vain hänen apulaisensa asuu hänen asunnossaan koululla).
Siirtolaisperheemme käsittää vanhan ukon, hänen vaimonsa sekä poikansa vaimon Lindan ja näiden kaksi lasta. Ukko tuntui olevan hyvin puhelias ja jutteli auliisti minulle vieraalla Kainuun murteella meille, innokkaille kuulijoillensa heidän paostaa vainolaisen jaloista. He olivat olleet jo yösijoillaan, kun heille oli tuotu sana, että tunnin kuluttua oli oltava tiellä. Linja-auto oli valmiina odottamassa. Sanantuoja, naapurin tytär, riensi eteenpäin, ja perhe oli jäänyt kokoilemaan vähiä vaatevarojaan ja evästarpeitaan nyytteihin.
- Eihän siinä kiireessä ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt ottaa, mitä jättää. Huonoimmat vaatteet jäivät ylle ja parhaimmat pesuun. Kenkänahat, palvatut ja suolatut paistit, kaikki jäivät sinne. Olisi siellä ollut eloa, että talven yli olisimme omillamme päässeet, voi tok' olis ollut! huokaili ukko piipunnysäänsä imien. - Tänne piti lähteä toisten vaivoiksi ja valtion elätettäviksi.
Hän jatkoi kuitenkin kertomustaan. He olivat päässeet mitenkuten unisten lasten kanssa autojen luon. Ensin heidät oli sijoitettu kuorma-auton lavalle, mutta myöhemmin heidät lasten vuoksi siirrettiin umpinaiseen pikkuautoon, ja sille tielle jäivät heidän vähät tavaransa. Ne olivat jääneet kuorma-autoon ja sotapoliisit vakuuttivat niiden tulevan varmasti perässä. Koko matkalla he eivät kuitenkaan olleet nähneet niistä jälkeäkään ja nyt heillä ei ollut mitään muuta mukana kuin ne vaatteet, mitä itse kullakin oli yllään.
Mummo puuttui puheeseen:
- Ja voi kun siellä olisi ollut kolme kiloa kahvia ja viisi kiloa sokeriakin, kun olisi saatu ne sieltä!
Lupasimme tiedustella kaikkialta heidän tavaroitaan ja siihen mennessä, kunnes ne tulevat, huolehtia heistä parhaamme mukaan. Jo tänä iltana naapurin emäntä juoksutti heille lasten vaatteita, että lapsille edes voitiin vaihtaa kuivaa ja puhdasta ylle.
Jätimme heidät lepäämään viikon kestäneen matkansa rasituksista ja järkytyksistä. Erityisesti Linda oli kärsinyt matkasta. Hän oli säikähtänyt ammunnan jyskettä ja oli huolissaan miehestään, joka oli jäänyt "sinne jonnekin" puolustamaan kotia reserviläisten riveissä. Hän ei tiennyt miehensä osoitetta eikä mies hänen. He olivat tavanneet toisensa usein miehen ollessa sijoitettuna aivan kodin lähistölle, ja kun lähtö oli tullut niin yhtäkkiä, he eivät olleet saaneet tilaisuutta tavata toisiaan ja kirjoittaa osoitteita muistiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuusenmäen kansakoulu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kuusenmäen kansakoulu. Näytä kaikki tekstit
Kuusenmäki 19.11.1939
Ensimmäinen sunnuntai uudella maaperällä! Samani vaikutelmat ovat vielä kovin hajanaisia mutta yhtä ja toista muistiin merkittävää on jäänyt mieleeni.
Matkani Iisalmesta eteenpäin oli suoraan sanoen kurjaa. Vaunussa, joka oli liitetty matelevan tavarajunan perään, olivat lämmitys- ja valaistuslaitteet joutuneet epäkuntoon. Pimeässä värjöttelin nurkassani ja kuuntelin puolijuopuneiden miesten kovaäänistä keskustelua. Se oli niin törkeyksillä höystettyä, että vain vaivoin kykenin istumaan hiljaa paikoillani.
Yhtäkkiä saimme valoa ja havaitsin istuvani metsämiehen asuun pukeutunutta miestä vastapäätä. Hän kysyi heti minulta, olinko opettaja J:n tytär. Kyllä, se olin, mutta kuinka hän saattoi tuntea minut?
- Olette aivan isänne näköinen. Ja sitä paitsi olen nähnyt teidät muutama vuosi sitten äidinisänne 80-vuotispäivillä Orivedellä. Tehän lausuitte siellä runon, eikö totta?
Keskustelimme vilkkaasti havaittuamme olevamme sukulaisia ja joutuvamme toistemme melko läheisiksi naapureiksi kuka tietää miten pitkäksi aikaa. Hän auttoi minut ystävällisesti alas vaunusta Komun pysäkillä, jota en kenties olisi tuntenutkaan pimeässä, kun nimikilpeä ei voinut erottaa eikä junailija kulkenut vaunussamme. Hän tunsi vastaanottajani ja toimitti minut tämän rattaille vaadittuaan minulta lupauksen tulla käymään kotonaan Pyhäsalmella ensimmäisen sopivan tilaisuuden koittaessa. Helpottavaa tietää, että lähellä on ihmisiä, joihin voi hädän tullen turvautua!
Kyytimieheni oli A:n isäntä koulun lähimmästä naapurista. Yksitotisesti ja verkkaisesti löntysteli vanha Sohvi-hevonen ylämäkeä koululle päin. Jouheasti kulki isännän juttu hänen hiljaisella äänellään tarinoidessaan omia mietteitään maailman politiikasta yleensä ja pienen isänmaamme tukalasta tilanteesta tällä hetkellä. Viihtyisän rauhallista kaikki täällä maalla! Herttainen kuukin pilkisteli pilvien lomasta valaisten outoja maisemia himmeällä hohteellaan. Ensi pakkanen kohmetti maata. Oli todellakin kuin olisin päässyt uuteen maahan, puhtaampaan ja parempaan kuin se, mistä lähdin.
Minut jätettiin kauppias S:n rouvan majoitettavaksi täksi ensimmäiseksi yöksi. Koulu oli lähimpänä naapurina parin sadan metrin päässä. Halusin heti käydä katsomassa tulevaa työpaikkaani. Menin sisään ensimmäisestä avonaisesta ovesta, joka osoittautui johtavan luokkaan. Siellä oli parhaillaan ompeluseura koolla, ja huolimatta äärimmäisestä väsymyksestäni kykenin kuitenkin tajuamaan kymmenien ihmisten uteliaitten silmäparien minuun kohdistuvat tuijotuksen. Kysyin Väinön viransijaista ja minut johdatettiin ystävällisesti opettajan asuntoon.
Vastusteluistani välittämättä - olinhan puolikuollut pitkän matkan aiheuttamista vaivoista, nälästä ja uupumuksesta - sijaisopettaja määräsi minut aloittamaan koulutyön seuraavana aamuna, lauanaina kello 9. Pyysin, että olisin saanut kuunnella hänen opetustaan sen päivän ja tutustua kouluun sekä luokan oppilaisiin, mutta hän sanoi miehensä tulevan hakemaan hänet kotiin Pyhäjärvelle. Hän halusi muutenkin päästä mahdollisimman pian pois työstä, joka ei häntä lainkaan miellyttänyt.
En saanut unta koko yönä. Pohjois-Amerikan kartta, apostolien teot ja Kolumbuksen löytöretkien vuosiluvut vaivasivat väsyneitä aivojani kaiken aikaa kieriskellessäni valveilla pehmeällä ja mukavalla vuoteella kauppiaan lämpimässä salissa.
Kuuliaisena lähdin aamulla koululle. Sain sentään taivutettua sijaisopettajan pitämään aamurukoukset vielä tämän kerran. Sormeni vapisivat niin, että olisin varmaan pilannut koko aamuhartauden, jos olisin mennyt soittamaan.
Palasimme omaan luokkaamme alakertaan johtajaopettajattaren luokasta, missä rukoukset pidettiin. Lähtevä opettaja hyvästeli oppilaansa muutamin sanoin ja jätti käsiini kolmikymmenpäisen lauman vallattomia pienokaisia, joita hän ei ollut kyennyt hallitsemaan. Viiden pojan nimi oli hänen minulle jättämässään istumajärjestyksessä alleviivattu punakynällä. He siis olivat syntipukkeja!
Ihminen ei varmasti milloinkaan voi tuntea itseään tyhmemmäksi, pienemmäksi, heikommaksi ja avuttomammaksi kuinminä tunsin itseni tuona tärkeänä hetkenä, jona jäin Väinön viransijaisena opettajan pöydän ääreen.
Näennäisen rauhallisena aloitin opettajan työn. Koulussa syntyneenä ja kasvaneena alitajuisessa muistissani oli tieto siitä, miten kaiken tuli sujua. Tietoisesti matkin seminaarin uskonnon lehtorin metodia opettaessani oppilailleni kertomusta Mooseksen kuolemasta kaikkinen "ulkovarusteineen ja sisäisine liikevoimineen".
Unohtunut oli maailman poliittinen kriisi, sisareni muuttotouhu ja kaikki muu, mikä vielä hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt ajatukseni Tällä hetkellä oli olemassa vain 30 aivan vierasta silmäparia minua vastapäätä ja hirveä epävarmuuden tunne sisimmässäni. En vieläkään ymmärrä, miten selvisin siitä. Yksityiskohdat ovat häipyneet muististani. Sen vain tiedän, että kun lopetin koulupäivän "Herran siunauksella", olin aivan lopussa.
Matkani Iisalmesta eteenpäin oli suoraan sanoen kurjaa. Vaunussa, joka oli liitetty matelevan tavarajunan perään, olivat lämmitys- ja valaistuslaitteet joutuneet epäkuntoon. Pimeässä värjöttelin nurkassani ja kuuntelin puolijuopuneiden miesten kovaäänistä keskustelua. Se oli niin törkeyksillä höystettyä, että vain vaivoin kykenin istumaan hiljaa paikoillani.
Yhtäkkiä saimme valoa ja havaitsin istuvani metsämiehen asuun pukeutunutta miestä vastapäätä. Hän kysyi heti minulta, olinko opettaja J:n tytär. Kyllä, se olin, mutta kuinka hän saattoi tuntea minut?
- Olette aivan isänne näköinen. Ja sitä paitsi olen nähnyt teidät muutama vuosi sitten äidinisänne 80-vuotispäivillä Orivedellä. Tehän lausuitte siellä runon, eikö totta?
Keskustelimme vilkkaasti havaittuamme olevamme sukulaisia ja joutuvamme toistemme melko läheisiksi naapureiksi kuka tietää miten pitkäksi aikaa. Hän auttoi minut ystävällisesti alas vaunusta Komun pysäkillä, jota en kenties olisi tuntenutkaan pimeässä, kun nimikilpeä ei voinut erottaa eikä junailija kulkenut vaunussamme. Hän tunsi vastaanottajani ja toimitti minut tämän rattaille vaadittuaan minulta lupauksen tulla käymään kotonaan Pyhäsalmella ensimmäisen sopivan tilaisuuden koittaessa. Helpottavaa tietää, että lähellä on ihmisiä, joihin voi hädän tullen turvautua!
Kyytimieheni oli A:n isäntä koulun lähimmästä naapurista. Yksitotisesti ja verkkaisesti löntysteli vanha Sohvi-hevonen ylämäkeä koululle päin. Jouheasti kulki isännän juttu hänen hiljaisella äänellään tarinoidessaan omia mietteitään maailman politiikasta yleensä ja pienen isänmaamme tukalasta tilanteesta tällä hetkellä. Viihtyisän rauhallista kaikki täällä maalla! Herttainen kuukin pilkisteli pilvien lomasta valaisten outoja maisemia himmeällä hohteellaan. Ensi pakkanen kohmetti maata. Oli todellakin kuin olisin päässyt uuteen maahan, puhtaampaan ja parempaan kuin se, mistä lähdin.
Minut jätettiin kauppias S:n rouvan majoitettavaksi täksi ensimmäiseksi yöksi. Koulu oli lähimpänä naapurina parin sadan metrin päässä. Halusin heti käydä katsomassa tulevaa työpaikkaani. Menin sisään ensimmäisestä avonaisesta ovesta, joka osoittautui johtavan luokkaan. Siellä oli parhaillaan ompeluseura koolla, ja huolimatta äärimmäisestä väsymyksestäni kykenin kuitenkin tajuamaan kymmenien ihmisten uteliaitten silmäparien minuun kohdistuvat tuijotuksen. Kysyin Väinön viransijaista ja minut johdatettiin ystävällisesti opettajan asuntoon.
Vastusteluistani välittämättä - olinhan puolikuollut pitkän matkan aiheuttamista vaivoista, nälästä ja uupumuksesta - sijaisopettaja määräsi minut aloittamaan koulutyön seuraavana aamuna, lauanaina kello 9. Pyysin, että olisin saanut kuunnella hänen opetustaan sen päivän ja tutustua kouluun sekä luokan oppilaisiin, mutta hän sanoi miehensä tulevan hakemaan hänet kotiin Pyhäjärvelle. Hän halusi muutenkin päästä mahdollisimman pian pois työstä, joka ei häntä lainkaan miellyttänyt.
En saanut unta koko yönä. Pohjois-Amerikan kartta, apostolien teot ja Kolumbuksen löytöretkien vuosiluvut vaivasivat väsyneitä aivojani kaiken aikaa kieriskellessäni valveilla pehmeällä ja mukavalla vuoteella kauppiaan lämpimässä salissa.
Kuuliaisena lähdin aamulla koululle. Sain sentään taivutettua sijaisopettajan pitämään aamurukoukset vielä tämän kerran. Sormeni vapisivat niin, että olisin varmaan pilannut koko aamuhartauden, jos olisin mennyt soittamaan.
Palasimme omaan luokkaamme alakertaan johtajaopettajattaren luokasta, missä rukoukset pidettiin. Lähtevä opettaja hyvästeli oppilaansa muutamin sanoin ja jätti käsiini kolmikymmenpäisen lauman vallattomia pienokaisia, joita hän ei ollut kyennyt hallitsemaan. Viiden pojan nimi oli hänen minulle jättämässään istumajärjestyksessä alleviivattu punakynällä. He siis olivat syntipukkeja!
Ihminen ei varmasti milloinkaan voi tuntea itseään tyhmemmäksi, pienemmäksi, heikommaksi ja avuttomammaksi kuinminä tunsin itseni tuona tärkeänä hetkenä, jona jäin Väinön viransijaisena opettajan pöydän ääreen.
Näennäisen rauhallisena aloitin opettajan työn. Koulussa syntyneenä ja kasvaneena alitajuisessa muistissani oli tieto siitä, miten kaiken tuli sujua. Tietoisesti matkin seminaarin uskonnon lehtorin metodia opettaessani oppilailleni kertomusta Mooseksen kuolemasta kaikkinen "ulkovarusteineen ja sisäisine liikevoimineen".
Unohtunut oli maailman poliittinen kriisi, sisareni muuttotouhu ja kaikki muu, mikä vielä hetkeä aikaisemmin oli täyttänyt ajatukseni Tällä hetkellä oli olemassa vain 30 aivan vierasta silmäparia minua vastapäätä ja hirveä epävarmuuden tunne sisimmässäni. En vieläkään ymmärrä, miten selvisin siitä. Yksityiskohdat ovat häipyneet muististani. Sen vain tiedän, että kun lopetin koulupäivän "Herran siunauksella", olin aivan lopussa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)