Kuusenmäki 2.1.1940

- On se ollut aika höyräkkätä, totesi vanha Riittu-mummo, kun kerroin matkani vaiheita, enkä voi kuin yhtyä häneen täydestä sydämestä.

Uusi vuosikin on jo kääntänyt esiin puhtaan sivunsa. Sääli tahria verellä sen ensimmäiset, valkoiset lehdet! Mutta minkä sille voin? Sota on nähtävästi sellainen välttämätön paha, josta ihmiskunta ei tule koskaan vapautumaan. Ahneus, kateus ja vallanhimo, jotka sotia aiheuttavat, kytevät niin syvällä vanhassa Aatamissamme, että meidät pitäisi panna muottiin ja valaa uudestaan uusista paremmista aineksista, jotta kykenisimme niistä vapautumaan.

Mutta miksi filosofoida tuota samaa, vanhaa asiaa, joka ei tule siitä sen selvemmäksi ja jota miettiessään monet viisaat ovat päänsä harmaannuttaneet? Minunhan piti kertoa matkani jälkeisistä tapahtumista.

Vasta myöhään illalla olimme junalla kotona. Olimme soittaneet Iisalmesta kylän kauppaan, että lähettävät meille hevosen pysäkille vastaan. Pian olimme sitten väsyneinä mutta tyytyväisinä kotona. Huoneet olivat ihanan puhtaat ja lämpimät. Koululle sijoitettu, keuhkotautiparantolasta lomautettu siirtolainen, Oskari P., oli huolehtinut lämmityksestä poissa ollessani.

Joimme iltateetä ja söimme naapurista hakemaani joulukinkkua, tuoretta leipää ja maitoa. Pahoinvointimme oli pois puhallettu, mutta väsymys tunki luihin ja ytimiin. Ensi töikseni laitoin Väinön vuoteen kuntoon hänen omaan huoneeseensa ja korjatessani astioita pöydältä huomasin hänen jo nukahtaneen. Ennen kuin itse paneuduin nukkumaan Anna N:n tyhjään huoneeseen, kävin katsomassa häntä hiljaa ja varovasti.

Siinä hän nukkui selällään, toinen käsi pään alla. Väsymyksen juonteet näkyivät selvästi suun ympärillä, mutta otsan rypyt olivat lientyneet ja huulilla näkyi hienoinen hymyn häive. Kosketin hiljaa huulillani hänen otsaansa ja tunsin sanomatonta kiitollisuutta siitä, että hän oli vielä elossa.

Päivä oli pitkälle kulunut, kun heräsin siirtoväen lasten mekastukseen seinän takaa luokastani. Pukeuduin nopeasti ja olin juuri saanut aamupalan valmiiksi, kun herra Sulhaseni ilmestyi keittiöön  silmät sirrillään ja hiuksen pystyssä, huulillaan kysymys:
- Onko sinulla ruokaa, minulla on suden nälkä?
Tuskin olimme ennättäneet istuutua aamiaispöytään kun asiakkaita alkoi tulla. He olivat kuulleet paluustani, ja kohta heitä istui joka tuolilla "konttorihuoneessani". Kävin läpi kiireellisimmät asiat ja lopuksi naulasin Väinön, tuon itsevaltiaan tyrannin, käskystä ulko-ovelle ilmoituksen:

Toimisto on avoinna tammikuun toisesta päivästä alkaen kaikkina arkipäivinä klo 9-14. Piirihuoltaja

Riemuiten nautin vapaudestani ja rakkauden päivänpaisteesta keskellä pohjolan pimeintä talvea sodan ja kurjuuden ympäröimänä. Aikamme oli lyhyt. Tahdoimme käyttää sen jokaisen minuutin olemalla niin onnellisia kuin vastakihlautuneille suinkin oli mahdollista.

Lauantaina leivoin parhaillaan, kun sisään käveli kolme vierasta herraa. Väinö otti heidät vastaan ja johdatti kohteliaasti sisälle. Lähdin tervehtimään tulijoita. He osoittautuivat seurakunnan kappalaiseksi, Vapaan Huollon johtajaksi paikkakunnallamme ja heidän molempien apulaisekseen. Miten minua harmittikaan, kun he pilailullaan viivyttivät "pikku morsianta" niin, että 20 ihanaa pikkuleipää paloi uunissa aivan mustaksi ja vielä tällaisena aikana, jolloin sokeria saa ottaa silmästään, jos mielii jotakin hyvää valmistaa. 

Mutta kahvia he saivat, vieläpä vasta uunista otetun vehnäsen ja herkullisten, aivan kuumien pikkuleipien kera. Sulhanen oli loistavimmalla tuulellaan ja onnellisen tietämätön siitä, että hänen lähdettyään morsian saisi olla viikon sokeritta ja kolme kahvitta - yhden ihmisen korttiannoksilla ei pitkälle pötkitty!

Seuraava päivä oli uudenvuodenaatto. Se oli sunnuntai, ja meillä piti olla silloin pienet kihlajaiset lähimmälle tuttavapiirillemme. Nousin paljon ennen kuin aurinkoa, joka nukkuukin näin talvisaikaan hävyttömän myöhään. Suuresta juhlasta huolimatta puhdistin huoneet sulhokullan vedellessä hurskaita unia...

Saimme paljon vieraita ja kaikki he suhtautuivat hyvin sydämellisesti avioliittoaikeisiimme. Tuttavamme pahoittelivat sitä, että Väinön oli taas lähdettävä ja jätettävä tänne oma kotinsa ja nuori morsiamensa.

Mutta me emme surreet vielä sitäkään. Se oli edessä vasta seuraavana päivänä ja siihen oli vielä pitkän pitkästi aikaa... Ja sitä paitsi Väinö oli nyt menossa RUK:hon. Kurssi kestää 2-3 kuukautta. Vasta sen jälkeen on edessä rintamalle lähtö. Suhtaudumme luottavasti tulevaisuuteen. Mikään onnettomuuden pelko ei saanut himmentää lyhyen yhdessäolomme iloa.

Eilen hän lähti. Saatoin hänet hevosella pysäkille ja vielä kerran hän vakuutti palaavansa elävänä. Niin minäkin uskon, ja siksi tulin tyynin mielin kotiin, joka Väinön mentyä tuntui tyhjääkin tyhjemmältä.

Tänään on yhdessäolomme viikko kuin kaunista unta. Tekisi mieli sanoa Riitun tavoin:

- Siin' oli mun uneni, jota ma seisaaltani vahtasin!

Tämä päivä on ollut työntäyteinen. Olen kirjoittanut kymmeniä ostokortteja, jakanut vaatteita ja sukkalankoja, kuunnellut valituksia, antanut terveydenhoidollisia neuvoja ja kirjoittanut monen monia kirjeitä äideiltä pojille tai tyttärille "sinne jonnekin".

Jumalan kiitos, että minulla on työtä suut silmät täyteen! Muuten vaipuisin epätoivoon täällä hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.Nyt sen sijaan, kun työaika on päättynyt, nautin sanomattomasti hiljaisuudesta ja rauhasta, joka minua ympäröi täällä Kuusenmäellä. Vaikka tässä suuressa talossa asuu tällä hetkellä 42 ihmistä, tunnen ihanasti olevani yksin omine ajatuksineni pitkinä iltapuhteina. Luokat hiljenevät jo klo 19 aikoihin illalla, ja kun väki nousee aamuisin jo kello neljän maissa, minä nukun onnellisen tietämättömänä kaikesta melusta ja hälinästä. Herään vasta, kun herätyskelloni rämähtää soimaan keskelle parhainta untani. Sillä tavoin päivä liittyy toiseen aivan huomaamattani ja joka ilta olemme taas vuorokauden verran lähempänä rauhaa...