On taas iltamyöhäinen. Tulin juuri pysäkiltä ja istuuduin kokoamaan tämän päivän tapahtumia.
Meillä on tänään ollut jumalanpalvelus. Korholan emännän ja kahden muun siirtolaisperheen pienokaiset piti samalla kastettaman. Olimme kokoontuneet ennen jumalanpalvelusta hartaina seuraamaan kastetoimitusta. Seisoin täpötäyden yläluokan oven suussa, kun joku nykäisi minua hihasta. Se oli naapurin renkipoika, joka kuiskasi:
- Sinun Väinösi on tullut.
Hiivittäydyin toimitusta häiritsemättä ulos juhlahuoneesta. Näin ulko-oven edessä Väinön ja hänen takanaan seisoi Eino. Huudahdin iloisesti hämmästyneenä heille yhteen hengenvetoon:
- Tervetuloa pojat! Voi miten kiva on nähdä sinutkin, missä Martta ja Unto?
Vein heidät riemusaatossa sisälle, ja koska heillä kummallakin oli sudennälkä, ryhdyin ruoanlaittoon.
Eino oli jättänyt perheensä tilapäiseen sijoituspaikkaan aivan uuden rajan läheisyyteen ja hän itse oli lähtenyt etsimään työmaata itselleen ja kotia heille kaikille. Tiesimme tässä naapurustossa yhden myytävän talon. Kehotimme häntä kysymään sitä ostaakseen. Hän lähti iltapäivällä muutaman kilometrin päähän tapaamaan tilan omistajaa ja samalla me lähdimme hänen mukaansa. Sieltä Väinö palasti takaisin Kuopioon.
Inhottavaa on, että hänen täytyy aina lähteä ja aikaisemmin piti minun! Milloin koittanee päivä, jolloin meillä ei ole huolta alituisesta lähtemisestä johonkin määrättyyn paikkaan määrätyllä kellonlyömällä? Ja jos saisimmekin kulkea yhdessä, niin mitäpä siitä sitten, mutta tällä tavalla - uh! Kun tätä on kestänyt jo neljä vuotta, niin se alkaa käydä hermoille. Jos Väinö syksyllä vapautuukin, tilanne ei paljon korjaannu, olemmehan vasta kihloissa ja minun on mahdollisesti mentävä seminaariin.
Siirtoväkeni lähti. Niin pian kuin nimismies saattoi antaa lähtöluvan, joukko hupeni perhe perheeltä. Ne, jotka ensiksi tulivat, lähtivät viimeisinä. Kaikkein kauimmin saimme nauttia yhteisten ystäviemme, Heikkisen ukon ja hänen uskollisen riitakumppaninsa Hannusen emännän, miellyttävästä seurasta. Viimeinen yhteenottoni Heikkisen ukon kanssa sattui, kun hänen piti perheineen muuttaa koululta naapuriin, jotta voimme aloittaa koulutyön.
Sotatalveni on tätä myöten päättynyt.
Kuusenmäki 22.3.1940
Viime tiistain vastaisena yönä heräsin hiljaiseen koputukseen. Riensin ikkunan luokse ja kohotin kierrekaihdinta. Väinö oli tullut, mutta yksin. Hänen ei ollut voinut mitään toimittaa Sortavalassa. Hän ei ollut löytänyt Einoa siinä kauheassa kaaoksessa eikä päässyt kotiinsa. Erään tuntemansa tytön hän oli tavannut, ja heille oli annettu määräys panna palamaan vasta valmistunut, kaunis kerrostalo, jossa tytöllä oli ollut koti. He menivät sinne, mutta nähtyään kauniin kodin hyvine kalusteineen, suurine kirjahyllyineen ja kalliine koriste-esineineen heillä ei ollut sisua sytyttää sitä kaikkea - ja talon muita samanlaisia asuntoja - palamaan. Vanhemmistaan Väinöllä ei ollut mitään tietoa. Hän toivoi vain, että he hakeutuisivat tänne.
Ja missä sitten oli Eino ja hänen perheensä?
Aamu oli valjennut keskustellessamme. Väinö ei halunnut käydä enää nukkumaan. Tahtomatta herättää Annaa hiivin hiljaa hänen huoneensa läpi keittiöön valmistamaan kahvia. Itsekkäästi iloitsin siitä, että Väinö oli taas luonani. Koko muu maailma sai huolehtia itsestään minun puolestani.
Haimme Riittu-mummon kahville, kun näimme hänen liikuskelevan aamuhämyisellä pihamaalla. Riittu oli alushameisillaan eikä mitenkään tahtonut noudattaa kutsuani. Vakuutin, ettei Väinö hänen tummaa, flanellista alushamettaan päällyshameesta erottaisi, ja niin sain hänet houkutelluksi sisälle. Me vietimme hauskan pienen rupatteluhetken höyryävien kahvikuppien ääressä.
Nämä päivät Väinö ja minä vietimme muistellen mennyttä, onnellista aikaa Sortavalassa ja odottelimme omia siirtolaisiamme tuleviksi. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, ja vasta ollessani saattamassa Väinöä pysäkille sain hänen äidiltään kortin. Siinä täti kertoi, että koko perhe oli pelastunut onnellisesti, tosin tyhjin käsin, ja sanoi heidän olevan matkalla vanhimman tyttärensä luo Luhankaan. Olimme hiukan pettyneitä. Olisimme hartaasti suoneet heidän tulevan tänne. He kuitenkin arvelivat voivansa paremmin mennä Lilli-tyttärensä luokse, jolla oli vakiintunut koti, kaksi virassa olevaa opettajaa, lapsia, maata ja karjaa.
Oli miten oli, reippaana täti kirjoitti "Terveisiä Ryssänmaalta". Siinä ovat ihmiset, jotka eivät helposti masennu tämän elämän vastoinkäymisissä.
Lähiaikoina saan kuitenkin tädin kortista päätellen odottaa tänne Einoa perheineen.
Ja missä sitten oli Eino ja hänen perheensä?
Aamu oli valjennut keskustellessamme. Väinö ei halunnut käydä enää nukkumaan. Tahtomatta herättää Annaa hiivin hiljaa hänen huoneensa läpi keittiöön valmistamaan kahvia. Itsekkäästi iloitsin siitä, että Väinö oli taas luonani. Koko muu maailma sai huolehtia itsestään minun puolestani.
Haimme Riittu-mummon kahville, kun näimme hänen liikuskelevan aamuhämyisellä pihamaalla. Riittu oli alushameisillaan eikä mitenkään tahtonut noudattaa kutsuani. Vakuutin, ettei Väinö hänen tummaa, flanellista alushamettaan päällyshameesta erottaisi, ja niin sain hänet houkutelluksi sisälle. Me vietimme hauskan pienen rupatteluhetken höyryävien kahvikuppien ääressä.
Nämä päivät Väinö ja minä vietimme muistellen mennyttä, onnellista aikaa Sortavalassa ja odottelimme omia siirtolaisiamme tuleviksi. Ketään ei kuitenkaan kuulunut, ja vasta ollessani saattamassa Väinöä pysäkille sain hänen äidiltään kortin. Siinä täti kertoi, että koko perhe oli pelastunut onnellisesti, tosin tyhjin käsin, ja sanoi heidän olevan matkalla vanhimman tyttärensä luo Luhankaan. Olimme hiukan pettyneitä. Olisimme hartaasti suoneet heidän tulevan tänne. He kuitenkin arvelivat voivansa paremmin mennä Lilli-tyttärensä luokse, jolla oli vakiintunut koti, kaksi virassa olevaa opettajaa, lapsia, maata ja karjaa.
Oli miten oli, reippaana täti kirjoitti "Terveisiä Ryssänmaalta". Siinä ovat ihmiset, jotka eivät helposti masennu tämän elämän vastoinkäymisissä.
Lähiaikoina saan kuitenkin tädin kortista päätellen odottaa tänne Einoa perheineen.
Kuusenmäki 16.3.1940
Ei ole kulunut vielä viikkoakaan siitä, kun viimeksi kirjoitin, mutta tänä lyhyenä aikana on koko maailma ennättänyt muuttaa muotoaan silmissäni. Ainakin meidän suomalaisten maailma tuntuu kiepsahtaneen hetkeksi pois raiteiltaan. Minulla olisi nyt niin paljon kirjoittamista, etten tiedä, mistä päästä alkaa! Lennä, kynä!
Olin lähdössä isän luota. Huolimatta siitä, että Väinö oli pyytänyt minua matkustamaan Kuopion kautta, aioin matkustaa rantarataa omalle maalleni. Suureksi ihmeekseni isä ei suostunut siihen.
- Mutta ajattelehan, isä. Joudun kulkemaan Jyväskylän, Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ja Haapamäen sekä Pieksämäen suurten risteysasemien läpi. Kaikki ne ovat ainaisen pommitusuhan alaisia. Jos menen suorinta tieä, on koko matkallani vain yksi sellainen paikka, jota tähän mennessä on pommituetu. Eikö minun pitäisi turvallisuuteni vuoksi matkustaa sen kautta?
- Eihän sinulla, nuorella yksinäisellä ihmisellä ole hätää, jos pommitus tulee. Lisäksi joudut yöllä kulkemaan Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen ohi. Sinä menet nyt Kuopioon ja sillä hyvä! Mitä se nyt olisi, että menisit toista tietä, kun tiedät Väinön odottavan tuloasi? Ettehän te ole tavanneet toisianne kertaakaan kihlauksen julkaisemisen jälkeen.
Menin postiautolla asemalle. Isä toivotteli minulle hyvää kevättä, varoitteli ikävöimästä ja kehotti minua täysin voimin tekemään työtä siirtoväkeni hyväksi. Liikuttuneena jätin kotini, jonka näkisin seuraavan kerran ties milloin.
Junan piti tulla kello 9.30. Se hetki oli aikoja sitten sivuutettu. Aseman odotushuone oli aivan täynnä siirtoväkeä. Suurin osa heistä oli lähdössä kotipaikkakunnalleen kielloista huolimatta hakemaan tavaroitaan tai palatakseen sinne asumaan. Vilkkaat karjalaiset liikehtivät ja hälisivät hyvin kodikkaasti. He näyttivät kaikki olevan hyviä tuttuja keskenään.
Istuimia oli vähän. Seisoin hiljaa ulko-oven pielessä ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Silloin astui konttorihuoneen ovesta asemapäällikön rouva. Hän oli kiihtynyt, ja kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän yritti saada jotakin sanotuksi:
- Nyt se on tullut. Rauha on tehty. Ulkoministeri Tanneri pitää puhe äsken just. Hän itse sanoo se.
Jännittynyt hiljaisuus. Rauha! Mutta miksi sitten asemapäällikön rouvan ääni vapisee ja hän puhuu entistäkin huonommin suomea? Miksi hänen silmänsä ovat kyynelissä? Odotamme jatkoa. Seisomme hänen lähellään kaikki, ettei yhtäkään sanaa menisi hukkaan.
- Rauha on tehnyt Suomi kovilla ehdoilla. Ryssä saa Viipuri, saa Sortavala, saa Käkisalmi.
Rouva menee odotushuoneen seinällä olevaa karttaa kohti ja piirtää kädellään rajalinjaa suunnilleen sen tulevalle paikalle.
- Ryssä saa kaikki tuo kaunis Karjala.
Kukaan ei puhu mitään. Seisomme kuin salaman satuttamina.
- Perkele! sanoo ensimmäiseksi lomalla oleva sotilas.
- Jumalan kiitos, että se teurastus loppui! huokaa vanha mummo hänen vieressään.
Mutta siirtolaiset eivät sano sanaakaan. He katselevat toisiaan hätääntynein silmin. "Ryssä saa kaikki, kaikki kaunis Karjala", soivat äskeiset sanat, kohtalokkaat sanat heidän korvissaan. Vähitellen heidän tietoisuuteensa tunkeutuu sanoman koko julma todellisuus: He kaikki ovat menettäneet kotinsa, kalleimman omaisuutensa maan päällä.
Menen ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Rauha! Odotimme tuota sanomaa innokkaasti joka päivä. Olimme varmoja siitä, että se takaisi meile uuden, entistä ehomman vapauden siinä maassa, jota koko kansamme niin urheasti puolusti. Ja nyt! Kun rauha vihdoinkin on palannut, se työntää meidät kokoon, puristaa yhä tiukemmin toisiamme vasten ja vie mukanaan kunniakkaitten taistelujemme kuolematonta muistoa kantavat tantereet.
Raateleva tuska kouristi sydäntäni. Tajusin epäselvästi, että toisetkin tulivat vähitellen ulos odotushuoneesta. Edessäni seisoi kaksi naista, jotka keskustelivat uudesta rauhasta. He eivät päässeetkään hakemaan tavaroitaan. Heiltä oli iäksi mennyt toivo saada rauhan tultua palata rakkaisiin koteihinsa. Sen toivon varassa he olivat jaksaneet päivästä toiseen tilapäisillä asuinsijoillaan. Nyt he tunsivat itsensä juurettomiksi. Kaikki toivo oli mennyt.
- Sellainen on aina Karjalan kansan kohtalo, sanoi joku katkerana
- Ehkäpä siksi juuri Karjalan, että muut eivät tällaisia iskuja kestäisikään. Karjalaa on aina isketty ja aina se on noussut.
- On se sentään hyvä, että tulee kesä pian. Talvea vasten olisi ollut vielä vaikeampi jäädä kodittomaksi, sanoi joku.
Kesä! Saattoiko kesäkin vielä joskus tulla tähän ankeuteen? Näin loistavan kevätauringon hellittävän taivaalla täydellä terällään. Vesipisarat tipahtelivat räystäältä. Tumman takkini selkää poltti auringon lämpö. Tunsin, että kaiken tämän surkeuden keskellä oli jotakin iloista ja hyvääkin. - Meille jäi vapaus. Jäi maa, jolle voivat uuden kotinsa rakentaa nekin, jotka nyt olivat jääneet kodittomiksi. Taistelijoitemme antama uhri ei ollut turha.
Junani tulosta ei ollut tietoa. Riensin puhelimeen.
- Isä, joko sinä olet kuullut?
- Kyllä. Äsken juuri kuulin. Olen pahoillani, kun sinunkin kaunis koulukaupunkisi menetettiin. En tahdo uskoa todeksi näin kovia rauhanehtoja. Eikö vihollisille olisi riittänyt se, minkä kykenivät valloittamaan kolme kuukautta kestäneissä, raivokkaissa taisteluissa?
- Matkustanko nyt ollenkaan vai palaanko kotiin? Nyt on varmaan hirveä tungos rautateillä.
- Velvollisuus ensin, tyttö. Nyt sinua tarvitaan työpaikallasi ja sinun on kiirehdittävä sinne niin pian kuin suinkin. Tungos kehittyy pahimmilleen vasta huomenna. Tänään ei vielä mikään evakuointi pääse vauhtiin.
- Menen siis. Ehkä junani tulee pian. Hyvästi, isä!
- Näkemiin, ole rohkea ja iloinen! Kyllä tämä tästä selviää, onhan nyt sentään rauha.
Pääsin vihdoin junaan. Vaunuosastossa, johon jouduin, nukkuivat sotilaat pitkillä penkeillä kaikessa rauhassa. Istuin parhaillani katselemassa hullunkurisen näköistä, nokista, likaista ja repaleista sotamiestä, jonka rintataskusta pilkisti vielä asetakkiin kiinnittämätön kunniamerkki, kun vaunumme ovi avautui rajusti paukahtaen. Sisään syöksyi kaksi kiihtynyttä alikersanttia. He huusivat heti ovella:
- Herätkää pojat, peijakkaat, rauha on tehty, saakeli soikoon!
- Mitä pirua te pojat valehtelette?
Minun äsken tarkastelemani sotilas tuijotti sanantuojia epäuskoisin silmin ja haukotteli hiukset lystikkäästi harallaan.
- Se ei ole, pojat, vale, vaan se on totisinta totta, yhtä totta kuin se, että minun nimeni on Sulo Pyry, alikersantti Suomen tasavallan valkoisessa armeijassa.
- Mikä on totta? kysyivät yhdestä suusta kaikki sotilaat, jotka olivat heränneet penkeillään.
- Nyt on Suomessa rauha. Se on totta ja se on vasta pirunmoinen rauha. Koko Karjala jää ryssille ja puoli Sallaa.
- Älä helskutissa, mistä sinä kuulit? kysyi eräs vänrikki.
- Tuolta äskeiseltä asemalta nousi junaan joku rouva, joka sen tiesi.
- Akkojen valeita, pärskähti vänrikki halveksivasti. - Moskovan Tiltun räpätyksiä! Kaikkea kehtaat, miehinen mies, uskoa, hitto soikoon!
Sekaannuin keskusteluun:
- Valitettavasti kaikki kuulemanne on totta. Äsken juuri ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti rauhansopimuksen allekirjoitetuksi ja astuvan voimaan tänä päivänä kello yksitoista. Rauhanehdoissa luovutettiin Neuvostoliitolle Karjala, muun muassa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Hanko ympäristöineen. Jokin osa Sallaa luovutettiin myös.
Puhettani kuunneltiin äänettömyyden vallitessa. Tuskin olin lopettanut, kun äskeinen sotamies hyppäsi seisomaan. Minun on mahdoton toistaa sitä kirosanojen tulvaa, joka virtasi hänen huuliltaan. Hän manasi hartaasti sitä, että meidän pojat olivat suotta saaneet koko talven tapella pakkasen kourissa läpiväsyneenä koko ajan hyökkäävää, ylivoimaista vihollista vastaan ja torjuttuaan urhoollisesti kaikki hyökkäykset kärsivät rauhanteossa ensimmäisen tappionsa.
Häntä vastapäätä istunut upseeri veti turistinsa välistä kartan ja pyysi minua näyttämään, miten raja suunnilleen kulki. Kun kaikki pojat sen näkivät, he synkkenivät ja heidän silmissään liekehti. Vetäydyin pitkälleni ja pojat jäivät matalalla äänellä keskustelemaan kohtalokkaasta rauhasta, jonka julma ja samalla rauhallinen sanoma oli heidät yllättänyt.
Tulimme Haapamäelle. Jäin odottamaan itään päin lähtevää junaa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka minun piti aikataulun mukaan olla ennen puoltapäivää Jyväskylässä asti. Istuin erään pöydän ääressä ravintolahuoneessa ja odotin tungoksen selviämistä tarjoilupöydän luona. Silloin havaitsin ravintolahuoneen keskiosassa erään opettajani. Hän huomasi myös minut ja pujottelihe kahvikuppeineen luokseni.
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, hyvää nyt kun tekin olette säilynyt hengissä!
Lehtorin tuttu nauru oli hivelevää musiikkia korvilleni.
- Onko totta, että nyt on rauha?
- Kyllä, se on aivan totta. Teidänkin kotinne jäi luovutetulle alueelle.
- Minä en usko, että Sortavala kuuluu siihen.
- Olen pahoillani, mutta sitä ei voi auttaa. Se on karvas totuus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ulkoministeri ei ole voinut valehdella koko Suomen kansalle Yleisradiossa sellaista asiaa.
- Minä en usko vielä, ennen kuin itse kuulen radiosta. Ehkäpä se on vain huhu. Mutta kesken kaiken, tehän olette mennyt kihloihin. Saanko onnitella?
- Kiitos, julkaisimme jo joulun aikaan.
Keskustelimme itsestämme ja toisistamme aivan kuin olisimme olleet maailman parhaita ystäviä ja tovereita. Yhdessä surimme seminaarimme sankarivainajia ja muistelimme menneitä, onnellisia päiviä pienessä, kauniissa kaupungissa Karjalan laulumailla. Vielä etelän junan lähtiessä lehtori vakuuti sen portailla seistessään:
- Ei voi olla totta, että Sortavalakin on menetetty. Näkemiin! Tapaamme siellä syksyllä, kun koulu alkaa!
Poriin, Helsinkiin, Tornioon, vaikka minne muualle lähti juna toisensa jälkeen, mutta Jyväskylään ei ainoatakaan. Yö joutui. Ravintolahuone oli edelleen tupaten täynnä matkustajia. Istuimme uneliaina pöytiemme ääressä ja murehdimme kukin omia murheitamme. En yhdenkään ihmisen kasvoilla nähnyt iloa sen johdosta, että rauha, kauan kaivattu rauha, oli palannut.
Viereisen huoneen ovi avattiin. Puhujan ääni kuului radion kovaäänisestä. Ponnahdimme seisomaan ja riensimme lähemmäs. Ulkoa tuli lisää väkeä. Hievahtamatta kuuntelimme, kun pääministerimme, vahvistaen rauhansanoman, kehotti meitä nurkumatta kohtaloomme alistuen ryhtymään jälleenrakennustyöhön.
Puhe päättyi. Palasimme paikoillemme. Kansamme kohtalon hetki oli lyönyt. Rauhanehdot olivat peruuttamattomina sellaiset, jollaisina olimme ne kuulleet. Edessämme oli väistämätön velvollisuus: työ ja taaskin työ.
---
Johonkin aikaan yöllä pääsin jatkamaan matkaa. Alituisten pysähtelemisten ja seisomisten perästä juna saapui Pieksämäelle. Vasta kun itse näin poltetun asemaravintolan seinien olevan nousemassa jälleen, muistin isän kertoneen sen kohtalosta. Suuntasin askeleeni Hotelli Hansaan päin.
Voi surkeata! Illmanpaine vai mikä lie iskenyt sen toisen kerroksen omituisesti kallelleen. Yhteen nurkkaan näytti isku osuneen kuin jättiläisen nyrkki. Se huone, jossa olin asunut, oli rakennuksen vahingoittumattomalla etusivulla. Katselin tieltä sen ikkunaan ja toivoin saavani jotakin lämmintä sisääni hotellin ravintolahuoneessa. Kurkistin sen ovelta sisään. Ei yrittämistäkään! Miehiä, miehiä, miehiä niin kauas kuin silmä kantoi. Minulle ruvettiin raivaamaan tietä joukon keskitse. Muistin isäni sanat: "Kyllä olisin ruokaa saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla oli yllään kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä."
Oikeuttiko se minut käyttämään hyväkseni miesten ritarillisuutta, että olin nainen? Ei. En halunnut sen etuoikeuden turvin riistää keneltäkään paikkaa lohduttoman pitkässä jonossa. Hymyilin kiitokseksi ystävällisille miehille.
- Kiitos kohteliaisuudestanne! Arvaan teidän paremmin tarvitsevan ne murut, jotka saatte jonotuksenne palkaksi. Minulla on vielä jäljellä omia eväitäni, joiden avulla tulen toimeen.
Nyökkäsin iloisesti ja lähdin. Miehet kääntyivät tyytyväisinä kurottelemaan annoksiaan.
Astelin tulipalopakkasessa pitkin asemalaituria. Ensimmäiselle raiteelle pysähtyi pitkä sairasjuna. Katselin sitä ohi kulkiessani ja olin vähällä törmätä junailijaan, joka astui alas viimeisestä vaunusta. Hän pysähtyi ystävällisesti hymyillen:
- Eikö pikku neidillä ole kylmä tällaisessa pakkasessa?
(Harmillinen tapa tuntemattomilla puhutella minua, arvokasta opettajaa, piirihuoltajaa ja kihloissa olevaa täysi-ikäistä naista pikku neidiksi!)
- Kyllä. Olen jäässä nenänpäästä varpaisiin, mutta olen matkustanut jo pitkästi toista vuorokautta ja voin niin huonosti kaikesta hengittämästäni tupakansavusta ja huonosta ilmasta, etten voi mennä sisälle mihinkään. Tässä maailmassa ei ole yhtään kolkkaa, missä ei tupakoitaisi.
- Voi sentään. Siinä asiassa en voi teitä auttaa. Onko teillä vielä pitkä matka jäljellä?
- Ei onneksi enää. Yritän päästä Kuopioon vielä tänään, mutta juna on tavattomasti myöhässä.
- Toivotaan sen nyt tulevan, ennen kuin teistä tulee pieni jääpuikko!
- Lupaan vielä kuusi tuntia pysyä sulana, mutta enemmästä en mene takuuseen.
Kävelin, käveli ja kävelin. Huomasin haavoittuneen sotilaan kompuroivan sairasjunan rappusia alas kainalosauvojen turvin. Hänellä oli kirjeitä käsissä. Riensin hänen luokseen.
- Voinko auttaa teitä jotenkin? Jos haluatte saada nuo kirjeet postiin, niin vien ne mielelläni. Tiedän, missä laatikko on.
Haavoittunut ojensi minulle ison nipun kirjeitä ja kiitti avuliaisuudestani. Vein ne heti laatikkoon ja palasin takaisin kävelemään entistä reittiäni. Sama mies tuli vaunun sillalle. Tällä kertaa hän viittasi minut luokseen. Hän pyysi anteeksi, kun oli "pakotettu jälleen minua vaivaamaan", ja antoi äskeistä vielä enemmän postia toimitettavaksi laatikkoon.
Hymyillen kehotin häntä kysymään vaunusta, vieläkö tulee lisää kirjeitä, ja lupasin ilomielin toimittaa ne kaikki laatikkoon. Hän teki partioretken vaunuun ja palasi kuin palasikin hetken kuluttua liehuttaen riemastuneena melkoista kirje- ja korttimäärää käsissään. Nauroimme molemmat poikien kirjoitusinnolle ottaessani häneltä postin, joka varmasti täytti koko laatikon niin, ettei sinne tämän jälkeen muuta mahtunut.
Tulihan se juna vihdoin, tuli ennen kuin kuusi tuntia oli kulunut. Jonkin ajan kuluttua astuin Kuopion asemalaiturille, missä oli niin paljon ihmisiä, että alikäytävää kohti soljuva virta vei vastustamattomasti mukanaan. Alhaalla asemahuoneessa riensi Väinö minua vastaan. Olin juuri tuntenut itseni niin pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, että halusin lakata olemasta. Väinön rakkaat kasvot nähtyäni ja tunnettuani hänen lämpimän kädenpuristuksensa unohdin kaikki matkan vaivat ja vastukset. Keveästi nousi jalkani astellessamme Väinön tuttavan sedän kotiin, jonne hän oli majoittunut.
Seuraavana päivänä Väinö sanoi:
- Minun täytyy päästä Sortavalaan jollakin tavalla. Eino on siellä varmaan evakuointityössä mukana autoineen. Jos tapaisin hänet, voisin auttaa häntä kenties paljonkin. Tahdon lähteä vanhempiemme tavaroita pelastamaan. He eivät itse enää jaksa, eikä siellä ole ketään, joka voisi heitä auttaa.
Koetin hillitä itseni. Sanoin Väinölle:
- Tule, meidän on lähdettävä! Jos mielit ehtiä autokolonnan mukaan, meidän täytyy pitää kiirettä.
Noustessaan autoon Väinö pahoitteli, kun hänen oli jätettävä minut huolehtimaan itsestäni.
- ... mutta minusta tuntuu, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin käyttämättä tämän tilaisuuden auttaa vanhempiani, jos se suinkin on mahdollista. Mene sinä Kuusenmäelle valmistelemaan vanhempieni vastaanottoa. Tuon heidät luultavasti sinne.
Vajaan tunnin kuluttua hänen lähdettyään pääsin pohjoisen junaan. Haihduttaakseni pettymystäni ja ikävääni kuuntelin kanssamatkustajieni juttuja. Sain kuulla monta jännittävää tarinaa Kollaanjoen rintamalohkon taisteluista.
Vilkas reservinkersantti ja hänen neljä sotamiestoveriaan niitä juttelivat. Olin taas kerran ainoa nainen koko vaunussa eikä läsnäoloani huomattu. Välistä oli keskustelu niin "sakeata", että koetin keskittää ajatukseni johonkin muuhun asiaan voidakseni olla kuulematta kaikkea tuota, mitä ei minun korvilleni ollut tarkoitettukaan. Hilpeä kerstantti puheli mm. näin:
- Eukkoni kuuluu olevan evakkona K:n pitäjässä. Yritän hiivittäytyä sinne ensi yöksi. Ja jos en eukkoa löydä, niin minun täytyy ottaa ensimmäinen nainen, jonka näen. Joo-o, niin se on pojat! hän vakuutti nauraville tovereilleen.
Samassa hän huomasi minut. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hymyilin hänelle avoimesti. Olipa hän ollut sodassa miten urhoollinen tahansa, oli hän sitä tyyppiä, joka ei ikinä rohkenisi "ottaa ensimmäistä naista, joka kävelee vastaan". Varmaan hän etsisi uskollisesti niin kauan, kunnes löytäisi oman vaimonsa, johon hän varmaankin oli koko sydämestään kiintynyt.
Huomattuaan minut hän muutti kokonaan esitystapaansa. Hän tarinoi edelleen tovereilleen, mutta nyt olivat poissa kaikki raakuudet, joilla hän oli aikaisemmin juttujaan höystänyt. Ja minä vakuutan, että samalla kun olin siitä kiitollinen, totesin myös, etteivät hänen pakinansa siitä hiukkaakaan kärsineet. Niissä oli hupaisia käänteitä, yllättäviä tilanteita, uhkarohkeutta ja jännitystä sekä seikkailuhenkeä yllin kyllin ilman tarpeettomia mausteitakin.
Matkan jatkuessa aloin taas tuntea itseni huonovointiseksi. Lähdin vaunujen välikköön saadakseni raitista ilmaa. Sielläkin oli jo viisi miestä. Heistä ei kukaan tupakoinut. Heti oven suljettuani kaksi nuorukaista nousi välikössä olevilta istuimilta ja tarjosi minulle paikkaansa. Kiitin tarjouksesta mutta halusin seistä.
Eräälle asemalle jäi suuri joukko miehiä, jotka näyttivät kuuluvan nostoväkeen. Samalle asemalle jäi paljon muitakin matkustajia. Kun vaunuun tuli tilaa, siirtyi sinne minun lisäkseni kaksi nuorukaista. Silloin näin, että he olivat molemmat epätavallisen kalpeita. Toinen avasi vaunun ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Kysyin heiltä, olivatko he haavoittuneet.
- Olemme, ja olemme matkalla toipumislomalle.
Halusin kuulla tarkemmin. Toinen kertoi:
- Minä olin Sallassa. Menin sinne vapaaehtoisena heti kun sota syttyi. Siviilissä olen abiturientti. Tammikuun lopulla haavoituin. Konekiväärisuihku sattui oikeaan kylkeeni ja käsivarteeni. Minulta poistettiin sataviisitoista senttiä suolta ja värttinäluuhun pantiin metallia.
- Voitteko liikuttaa kättänne?
- Kyllä, sormet jo liikkuvat. Kyynär- ja rannenivelet ovat vielä kankeat, mutta nekin alkavat taipua päivä päivältä paremmin.
- Voitteko syödä kaikkia ruokia, kun suolistoanne sillä tavoin lyhennettiin?
- Minulla on nyt ruokavalio, mutta kun totutan itseni vähitellen vaikeammin sulavien ruokien käyttöön, olen jonkin ajan kuluttua taasen kaikkiruokainen.
- Miten te olette noin tavattoman kalpea?
Poika hymähti:
- Verenhukka oli niin suuri. En tuntenut lainkaan haavoittuneeni vatsaan. Sidoin vain käsivarttani ja apu tuli myöhään. Minuun on kaksi kertaa siirretty verta sairaanhoitajalotasta. Jäähän sitä vähän kalpeaksi muutenkin, kun makaa sisällä toisten paahtuessa aurinkoisilla keväthangilla.
Käännyin toisen pojan puoleen. Hän näytti kovin väsyneeltä.
- Suokaa minulle anteeksi, kun pumppaan teitä kuin sanomalehtimies. Haluaisin kovin mielelläni kuulla teidänkin tarinanne.
- Siinä ei ole paljon kertomista. Se on muuten ulkonaisilta puitteiltaan samanlainen kuin kaverinkin. Eroa on vain haavoittumisen laadussa. Olen ollut välillä jo kotonakin ja tulen juuri kuulemasta kuolemantuomiotani. Kestän korkeintaan kaksi vuotta lääkärin arvion mukaan, enkä enemmästä välitäkään. Olisi vain parempi, mitä pikemmin tämä kituminen loppuisi.
Poika painoi väsyneet silmäluomensa umpeen, käänsi kasvonsa poispäin ja vaikeni. Hiljaa olimme mekin. En löytänyt yhtään sanaa, jolla olisin voinut ottaa osaa pojan kohtaloon. Odottamatta hän kääntyi vielä puoleeni ja sanoi:
- Sanoitte olevanne seminaarilainen. Jos olette Sortavalasta, niin varmaan tunsitte Kosti T:n. Hän kaatui viereeni.
Parahdin. Kosti kaatunut! Hyvä Jumala! Keitähän lienee enää elossa? En voinut kysellä mitään matkatoveriltani. Hän oli palannut äskeiseen asentoonsa. Nielin muutaman keran tyhjää ja koetin keskustella toisen pojan kanssa. Olimme hajamielisiä kumpikin, ja keskustelumme nukahti välillä hätkähtääkseen hetkiseksi valveille ja nukahtaakseen uudelleen.
Juna porhalsi pysäkille, jolla minun oli jäätävä. Hyvästelin matkatoverini ja astuin junasta pilkkopimeälle asemalle yli kolmenkymmenen asteen pakkaseen.
Silmäni tottuivat pian pimeyteen, ja jonkin matkaa käveltyäni rupesivat räiskyvät revontulet valaisemaan tietäni. Matkalaukkuni oli painava, ja raahatessani sitä Kuusenmäelle ahkerasti vaihtaen kädestä toiseen olin pakkasesta huolimatta kuumissani, kun pääsin perille.
Minun huoneeni ikkunaverhon raosta pilkotti valoa. Kuka siellä valvoi tähän aikaan? Vuorokauden kolmas tunti oli kulumassa. Kierrekaihtimen raosta näin vuoteessani makaavan jonkun. Vuoteen vieressä tuolilla oli vaatekori. Pienellä pöydällä paloi yksinäinen kynttilä.
- Hyvänen aika, ajattelin. - Korholan emännän pienokainen on varmaan syntynyt. Eikä emäntä olekaan mennyt synnytystupaan, vaikka hän niin kauniisti lupasi ja lääkäri käski häntä niin tekemään. No, kaikki näyttää olevan onnellisesti ohi, tuumiskelin samalla kun tunsin piirihuoltajan tehtävän kaikkine edesvastuineen palaavan hoidettavakseni.
Koputin Anna N:n ikkunaan. Ei vastausta. Koputin kovempaa. Kuulin Korholan emännän huutavan viereisestä huoneesta:
- Neiti, neiti, herätkää! Joku koputtaa!
Anna nukkui kaikessa rauhassa. Koputin yhä kovemmin, kunnes kuulin hänen kääntyvän vuoteessaan ja huutavan unisena:
- Sisään!
- Tulen heti, kunhan ensin avaat oven. En välitä särkeä ikkunaa! huusin nauraen vastaukseksi.
Täällä minua oli odottamassa joukko kirjeitä, jotka heti revin innokkaasti auki, ja ahmin niiden sisällön ensi töikseni. Arvo eli ja oli terveenä, Jumalan kiitos, vielä 11.3. kaikista ilkeistä huhuista huolimatta, joiden mukaan hän oli milloin haavoittunut, milloin menettänyt toisen, milloin molemmat kätensä tai jalkansa. Aira-Mirjami kertoi olleensa Hilkan haudalla. Mikä liikuttava surujuhla se mahtoi ollakaan! Morsiameksi puettuna hänet laskettiin maan poveen, ja pian siellä tallukkajalat polkevat hänenkin kalliin kumpunsa maan tasalle. Se on katkeraa!
Rauhoitin Korholan emäntää, joka hätäili kovin valloitettuaan huoneeni ja vuoteeni. Aivan tyytyväisenä paneuduin Annan huoneen lattialle nurkkaan. Pehmusteeksi löysin huovan, pääni alle pakan pyyhkeitä ja peitteeksi toisen huovan. Olin niin väsynyt matkan vaivoista, että nukuin tuutimatta ja heräsin aamulla aivan virkistyneenä.
Siirtoväkeni ilo paluuni johdosta näytti ihan vilpittömältä.
- Tulipa se rauha, ennen kuin opettaja palasi. Joko vedämme lipun salkoon?
- Voi ei, rakkaat ystävät! Iloitsen kyllä teidän kanssanne, joille jäi kodit, mutta Karjalan heimon murheen vuoksi me emme hyppele intiaanitanssia. Liian paljon on menetetty. Jos haluatte liputtaa, pannaan lippu puolitankoon.
- Sielläkö opettajan koti oli?
- Ei toki. Kotoanihan nyt juuri tulen Länsi-Suomesta. Mutta sulhaseni koti, hänen vanhimman veljensä ja minun vanhimman sisareni ja lukemattomien sukulaistemme, ystäviemme, koulutovereittemme ja tuttaviemme kodit jäivät sinne.
Surkuttelimme kaikin niiden lähes puolen miljoonan suomalaisen kohtaloa. Tämä siirtoväki, joka talven yli on viereksinyt siirtolaisena luonamme, ymmärtää varsin hyvin heidän kohtalonsa.
Korholan emäntä pyysi, että hänet siirrettäisiin takaisin luokkaan, joten erotimme luokan yhdestä nurkkauksesta väliseinän avulla hänelle rauhallisen sopen. Pyysin luokassa asuvia hillitsemään itseään ja lasten melua, että väsynyt äiti saisi levätä. Hän oli nyt onnellinen ja tyytyväinen. Hänen miehensä, jota hän oli koko talven ikävöinyt, oli päässyt jo hänen luokseen. On tässä maailmassa sentään vielä iloa ja onneakin kaikkien murheitten ja kärsimysten keskellä!
Minä odotan nyt Väinöä vanhempineen tänne. Keuhkotautipotilas tuosta kamaristani muutti perheensä luoksen vanhan Riitun puolelle. Hän selitti:
- Meillä on enää niin vähän aikaa täällä oltavaa, että minä muutan tuonne pakkaamaan tavaroita ja laittamaan paikkoja lähtökuntoon.
Hän oli koko ajan ikävöinyt päästä perheensä pariin. Annoin hänen mennä. Tänään hän muutti ja huomenna saan kunnostaa huoneen itseäni varten. Tämä yksi huone olisikin ollut liian vähän, jos Väinön vanhemmat tulevat.
Olin lähdössä isän luota. Huolimatta siitä, että Väinö oli pyytänyt minua matkustamaan Kuopion kautta, aioin matkustaa rantarataa omalle maalleni. Suureksi ihmeekseni isä ei suostunut siihen.
- Mutta ajattelehan, isä. Joudun kulkemaan Jyväskylän, Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ja Haapamäen sekä Pieksämäen suurten risteysasemien läpi. Kaikki ne ovat ainaisen pommitusuhan alaisia. Jos menen suorinta tieä, on koko matkallani vain yksi sellainen paikka, jota tähän mennessä on pommituetu. Eikö minun pitäisi turvallisuuteni vuoksi matkustaa sen kautta?
- Eihän sinulla, nuorella yksinäisellä ihmisellä ole hätää, jos pommitus tulee. Lisäksi joudut yöllä kulkemaan Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen ohi. Sinä menet nyt Kuopioon ja sillä hyvä! Mitä se nyt olisi, että menisit toista tietä, kun tiedät Väinön odottavan tuloasi? Ettehän te ole tavanneet toisianne kertaakaan kihlauksen julkaisemisen jälkeen.
Menin postiautolla asemalle. Isä toivotteli minulle hyvää kevättä, varoitteli ikävöimästä ja kehotti minua täysin voimin tekemään työtä siirtoväkeni hyväksi. Liikuttuneena jätin kotini, jonka näkisin seuraavan kerran ties milloin.
Junan piti tulla kello 9.30. Se hetki oli aikoja sitten sivuutettu. Aseman odotushuone oli aivan täynnä siirtoväkeä. Suurin osa heistä oli lähdössä kotipaikkakunnalleen kielloista huolimatta hakemaan tavaroitaan tai palatakseen sinne asumaan. Vilkkaat karjalaiset liikehtivät ja hälisivät hyvin kodikkaasti. He näyttivät kaikki olevan hyviä tuttuja keskenään.
Istuimia oli vähän. Seisoin hiljaa ulko-oven pielessä ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Silloin astui konttorihuoneen ovesta asemapäällikön rouva. Hän oli kiihtynyt, ja kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän yritti saada jotakin sanotuksi:
- Nyt se on tullut. Rauha on tehty. Ulkoministeri Tanneri pitää puhe äsken just. Hän itse sanoo se.
Jännittynyt hiljaisuus. Rauha! Mutta miksi sitten asemapäällikön rouvan ääni vapisee ja hän puhuu entistäkin huonommin suomea? Miksi hänen silmänsä ovat kyynelissä? Odotamme jatkoa. Seisomme hänen lähellään kaikki, ettei yhtäkään sanaa menisi hukkaan.
- Rauha on tehnyt Suomi kovilla ehdoilla. Ryssä saa Viipuri, saa Sortavala, saa Käkisalmi.
Rouva menee odotushuoneen seinällä olevaa karttaa kohti ja piirtää kädellään rajalinjaa suunnilleen sen tulevalle paikalle.
- Ryssä saa kaikki tuo kaunis Karjala.
Kukaan ei puhu mitään. Seisomme kuin salaman satuttamina.
- Perkele! sanoo ensimmäiseksi lomalla oleva sotilas.
- Jumalan kiitos, että se teurastus loppui! huokaa vanha mummo hänen vieressään.
Mutta siirtolaiset eivät sano sanaakaan. He katselevat toisiaan hätääntynein silmin. "Ryssä saa kaikki, kaikki kaunis Karjala", soivat äskeiset sanat, kohtalokkaat sanat heidän korvissaan. Vähitellen heidän tietoisuuteensa tunkeutuu sanoman koko julma todellisuus: He kaikki ovat menettäneet kotinsa, kalleimman omaisuutensa maan päällä.
Menen ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Rauha! Odotimme tuota sanomaa innokkaasti joka päivä. Olimme varmoja siitä, että se takaisi meile uuden, entistä ehomman vapauden siinä maassa, jota koko kansamme niin urheasti puolusti. Ja nyt! Kun rauha vihdoinkin on palannut, se työntää meidät kokoon, puristaa yhä tiukemmin toisiamme vasten ja vie mukanaan kunniakkaitten taistelujemme kuolematonta muistoa kantavat tantereet.
Raateleva tuska kouristi sydäntäni. Tajusin epäselvästi, että toisetkin tulivat vähitellen ulos odotushuoneesta. Edessäni seisoi kaksi naista, jotka keskustelivat uudesta rauhasta. He eivät päässeetkään hakemaan tavaroitaan. Heiltä oli iäksi mennyt toivo saada rauhan tultua palata rakkaisiin koteihinsa. Sen toivon varassa he olivat jaksaneet päivästä toiseen tilapäisillä asuinsijoillaan. Nyt he tunsivat itsensä juurettomiksi. Kaikki toivo oli mennyt.
- Sellainen on aina Karjalan kansan kohtalo, sanoi joku katkerana
- Ehkäpä siksi juuri Karjalan, että muut eivät tällaisia iskuja kestäisikään. Karjalaa on aina isketty ja aina se on noussut.
- On se sentään hyvä, että tulee kesä pian. Talvea vasten olisi ollut vielä vaikeampi jäädä kodittomaksi, sanoi joku.
Kesä! Saattoiko kesäkin vielä joskus tulla tähän ankeuteen? Näin loistavan kevätauringon hellittävän taivaalla täydellä terällään. Vesipisarat tipahtelivat räystäältä. Tumman takkini selkää poltti auringon lämpö. Tunsin, että kaiken tämän surkeuden keskellä oli jotakin iloista ja hyvääkin. - Meille jäi vapaus. Jäi maa, jolle voivat uuden kotinsa rakentaa nekin, jotka nyt olivat jääneet kodittomiksi. Taistelijoitemme antama uhri ei ollut turha.
Junani tulosta ei ollut tietoa. Riensin puhelimeen.
- Isä, joko sinä olet kuullut?
- Kyllä. Äsken juuri kuulin. Olen pahoillani, kun sinunkin kaunis koulukaupunkisi menetettiin. En tahdo uskoa todeksi näin kovia rauhanehtoja. Eikö vihollisille olisi riittänyt se, minkä kykenivät valloittamaan kolme kuukautta kestäneissä, raivokkaissa taisteluissa?
- Matkustanko nyt ollenkaan vai palaanko kotiin? Nyt on varmaan hirveä tungos rautateillä.
- Velvollisuus ensin, tyttö. Nyt sinua tarvitaan työpaikallasi ja sinun on kiirehdittävä sinne niin pian kuin suinkin. Tungos kehittyy pahimmilleen vasta huomenna. Tänään ei vielä mikään evakuointi pääse vauhtiin.
- Menen siis. Ehkä junani tulee pian. Hyvästi, isä!
- Näkemiin, ole rohkea ja iloinen! Kyllä tämä tästä selviää, onhan nyt sentään rauha.
Pääsin vihdoin junaan. Vaunuosastossa, johon jouduin, nukkuivat sotilaat pitkillä penkeillä kaikessa rauhassa. Istuin parhaillani katselemassa hullunkurisen näköistä, nokista, likaista ja repaleista sotamiestä, jonka rintataskusta pilkisti vielä asetakkiin kiinnittämätön kunniamerkki, kun vaunumme ovi avautui rajusti paukahtaen. Sisään syöksyi kaksi kiihtynyttä alikersanttia. He huusivat heti ovella:
- Herätkää pojat, peijakkaat, rauha on tehty, saakeli soikoon!
- Mitä pirua te pojat valehtelette?
Minun äsken tarkastelemani sotilas tuijotti sanantuojia epäuskoisin silmin ja haukotteli hiukset lystikkäästi harallaan.
- Se ei ole, pojat, vale, vaan se on totisinta totta, yhtä totta kuin se, että minun nimeni on Sulo Pyry, alikersantti Suomen tasavallan valkoisessa armeijassa.
- Mikä on totta? kysyivät yhdestä suusta kaikki sotilaat, jotka olivat heränneet penkeillään.
- Nyt on Suomessa rauha. Se on totta ja se on vasta pirunmoinen rauha. Koko Karjala jää ryssille ja puoli Sallaa.
- Älä helskutissa, mistä sinä kuulit? kysyi eräs vänrikki.
- Tuolta äskeiseltä asemalta nousi junaan joku rouva, joka sen tiesi.
- Akkojen valeita, pärskähti vänrikki halveksivasti. - Moskovan Tiltun räpätyksiä! Kaikkea kehtaat, miehinen mies, uskoa, hitto soikoon!
Sekaannuin keskusteluun:
- Valitettavasti kaikki kuulemanne on totta. Äsken juuri ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti rauhansopimuksen allekirjoitetuksi ja astuvan voimaan tänä päivänä kello yksitoista. Rauhanehdoissa luovutettiin Neuvostoliitolle Karjala, muun muassa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Hanko ympäristöineen. Jokin osa Sallaa luovutettiin myös.
Puhettani kuunneltiin äänettömyyden vallitessa. Tuskin olin lopettanut, kun äskeinen sotamies hyppäsi seisomaan. Minun on mahdoton toistaa sitä kirosanojen tulvaa, joka virtasi hänen huuliltaan. Hän manasi hartaasti sitä, että meidän pojat olivat suotta saaneet koko talven tapella pakkasen kourissa läpiväsyneenä koko ajan hyökkäävää, ylivoimaista vihollista vastaan ja torjuttuaan urhoollisesti kaikki hyökkäykset kärsivät rauhanteossa ensimmäisen tappionsa.
Häntä vastapäätä istunut upseeri veti turistinsa välistä kartan ja pyysi minua näyttämään, miten raja suunnilleen kulki. Kun kaikki pojat sen näkivät, he synkkenivät ja heidän silmissään liekehti. Vetäydyin pitkälleni ja pojat jäivät matalalla äänellä keskustelemaan kohtalokkaasta rauhasta, jonka julma ja samalla rauhallinen sanoma oli heidät yllättänyt.
Tulimme Haapamäelle. Jäin odottamaan itään päin lähtevää junaa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka minun piti aikataulun mukaan olla ennen puoltapäivää Jyväskylässä asti. Istuin erään pöydän ääressä ravintolahuoneessa ja odotin tungoksen selviämistä tarjoilupöydän luona. Silloin havaitsin ravintolahuoneen keskiosassa erään opettajani. Hän huomasi myös minut ja pujottelihe kahvikuppeineen luokseni.
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, hyvää nyt kun tekin olette säilynyt hengissä!
Lehtorin tuttu nauru oli hivelevää musiikkia korvilleni.
- Onko totta, että nyt on rauha?
- Kyllä, se on aivan totta. Teidänkin kotinne jäi luovutetulle alueelle.
- Minä en usko, että Sortavala kuuluu siihen.
- Olen pahoillani, mutta sitä ei voi auttaa. Se on karvas totuus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ulkoministeri ei ole voinut valehdella koko Suomen kansalle Yleisradiossa sellaista asiaa.
- Minä en usko vielä, ennen kuin itse kuulen radiosta. Ehkäpä se on vain huhu. Mutta kesken kaiken, tehän olette mennyt kihloihin. Saanko onnitella?
- Kiitos, julkaisimme jo joulun aikaan.
Keskustelimme itsestämme ja toisistamme aivan kuin olisimme olleet maailman parhaita ystäviä ja tovereita. Yhdessä surimme seminaarimme sankarivainajia ja muistelimme menneitä, onnellisia päiviä pienessä, kauniissa kaupungissa Karjalan laulumailla. Vielä etelän junan lähtiessä lehtori vakuuti sen portailla seistessään:
- Ei voi olla totta, että Sortavalakin on menetetty. Näkemiin! Tapaamme siellä syksyllä, kun koulu alkaa!
Poriin, Helsinkiin, Tornioon, vaikka minne muualle lähti juna toisensa jälkeen, mutta Jyväskylään ei ainoatakaan. Yö joutui. Ravintolahuone oli edelleen tupaten täynnä matkustajia. Istuimme uneliaina pöytiemme ääressä ja murehdimme kukin omia murheitamme. En yhdenkään ihmisen kasvoilla nähnyt iloa sen johdosta, että rauha, kauan kaivattu rauha, oli palannut.
Viereisen huoneen ovi avattiin. Puhujan ääni kuului radion kovaäänisestä. Ponnahdimme seisomaan ja riensimme lähemmäs. Ulkoa tuli lisää väkeä. Hievahtamatta kuuntelimme, kun pääministerimme, vahvistaen rauhansanoman, kehotti meitä nurkumatta kohtaloomme alistuen ryhtymään jälleenrakennustyöhön.
Puhe päättyi. Palasimme paikoillemme. Kansamme kohtalon hetki oli lyönyt. Rauhanehdot olivat peruuttamattomina sellaiset, jollaisina olimme ne kuulleet. Edessämme oli väistämätön velvollisuus: työ ja taaskin työ.
---
Johonkin aikaan yöllä pääsin jatkamaan matkaa. Alituisten pysähtelemisten ja seisomisten perästä juna saapui Pieksämäelle. Vasta kun itse näin poltetun asemaravintolan seinien olevan nousemassa jälleen, muistin isän kertoneen sen kohtalosta. Suuntasin askeleeni Hotelli Hansaan päin.
Voi surkeata! Illmanpaine vai mikä lie iskenyt sen toisen kerroksen omituisesti kallelleen. Yhteen nurkkaan näytti isku osuneen kuin jättiläisen nyrkki. Se huone, jossa olin asunut, oli rakennuksen vahingoittumattomalla etusivulla. Katselin tieltä sen ikkunaan ja toivoin saavani jotakin lämmintä sisääni hotellin ravintolahuoneessa. Kurkistin sen ovelta sisään. Ei yrittämistäkään! Miehiä, miehiä, miehiä niin kauas kuin silmä kantoi. Minulle ruvettiin raivaamaan tietä joukon keskitse. Muistin isäni sanat: "Kyllä olisin ruokaa saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla oli yllään kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä."
Oikeuttiko se minut käyttämään hyväkseni miesten ritarillisuutta, että olin nainen? Ei. En halunnut sen etuoikeuden turvin riistää keneltäkään paikkaa lohduttoman pitkässä jonossa. Hymyilin kiitokseksi ystävällisille miehille.
- Kiitos kohteliaisuudestanne! Arvaan teidän paremmin tarvitsevan ne murut, jotka saatte jonotuksenne palkaksi. Minulla on vielä jäljellä omia eväitäni, joiden avulla tulen toimeen.
Nyökkäsin iloisesti ja lähdin. Miehet kääntyivät tyytyväisinä kurottelemaan annoksiaan.
Astelin tulipalopakkasessa pitkin asemalaituria. Ensimmäiselle raiteelle pysähtyi pitkä sairasjuna. Katselin sitä ohi kulkiessani ja olin vähällä törmätä junailijaan, joka astui alas viimeisestä vaunusta. Hän pysähtyi ystävällisesti hymyillen:
- Eikö pikku neidillä ole kylmä tällaisessa pakkasessa?
(Harmillinen tapa tuntemattomilla puhutella minua, arvokasta opettajaa, piirihuoltajaa ja kihloissa olevaa täysi-ikäistä naista pikku neidiksi!)
- Kyllä. Olen jäässä nenänpäästä varpaisiin, mutta olen matkustanut jo pitkästi toista vuorokautta ja voin niin huonosti kaikesta hengittämästäni tupakansavusta ja huonosta ilmasta, etten voi mennä sisälle mihinkään. Tässä maailmassa ei ole yhtään kolkkaa, missä ei tupakoitaisi.
- Voi sentään. Siinä asiassa en voi teitä auttaa. Onko teillä vielä pitkä matka jäljellä?
- Ei onneksi enää. Yritän päästä Kuopioon vielä tänään, mutta juna on tavattomasti myöhässä.
- Toivotaan sen nyt tulevan, ennen kuin teistä tulee pieni jääpuikko!
- Lupaan vielä kuusi tuntia pysyä sulana, mutta enemmästä en mene takuuseen.
Kävelin, käveli ja kävelin. Huomasin haavoittuneen sotilaan kompuroivan sairasjunan rappusia alas kainalosauvojen turvin. Hänellä oli kirjeitä käsissä. Riensin hänen luokseen.
- Voinko auttaa teitä jotenkin? Jos haluatte saada nuo kirjeet postiin, niin vien ne mielelläni. Tiedän, missä laatikko on.
Haavoittunut ojensi minulle ison nipun kirjeitä ja kiitti avuliaisuudestani. Vein ne heti laatikkoon ja palasin takaisin kävelemään entistä reittiäni. Sama mies tuli vaunun sillalle. Tällä kertaa hän viittasi minut luokseen. Hän pyysi anteeksi, kun oli "pakotettu jälleen minua vaivaamaan", ja antoi äskeistä vielä enemmän postia toimitettavaksi laatikkoon.
Hymyillen kehotin häntä kysymään vaunusta, vieläkö tulee lisää kirjeitä, ja lupasin ilomielin toimittaa ne kaikki laatikkoon. Hän teki partioretken vaunuun ja palasi kuin palasikin hetken kuluttua liehuttaen riemastuneena melkoista kirje- ja korttimäärää käsissään. Nauroimme molemmat poikien kirjoitusinnolle ottaessani häneltä postin, joka varmasti täytti koko laatikon niin, ettei sinne tämän jälkeen muuta mahtunut.
Tulihan se juna vihdoin, tuli ennen kuin kuusi tuntia oli kulunut. Jonkin ajan kuluttua astuin Kuopion asemalaiturille, missä oli niin paljon ihmisiä, että alikäytävää kohti soljuva virta vei vastustamattomasti mukanaan. Alhaalla asemahuoneessa riensi Väinö minua vastaan. Olin juuri tuntenut itseni niin pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, että halusin lakata olemasta. Väinön rakkaat kasvot nähtyäni ja tunnettuani hänen lämpimän kädenpuristuksensa unohdin kaikki matkan vaivat ja vastukset. Keveästi nousi jalkani astellessamme Väinön tuttavan sedän kotiin, jonne hän oli majoittunut.
Seuraavana päivänä Väinö sanoi:
- Minun täytyy päästä Sortavalaan jollakin tavalla. Eino on siellä varmaan evakuointityössä mukana autoineen. Jos tapaisin hänet, voisin auttaa häntä kenties paljonkin. Tahdon lähteä vanhempiemme tavaroita pelastamaan. He eivät itse enää jaksa, eikä siellä ole ketään, joka voisi heitä auttaa.
Koetin hillitä itseni. Sanoin Väinölle:
- Tule, meidän on lähdettävä! Jos mielit ehtiä autokolonnan mukaan, meidän täytyy pitää kiirettä.
Noustessaan autoon Väinö pahoitteli, kun hänen oli jätettävä minut huolehtimaan itsestäni.
- ... mutta minusta tuntuu, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin käyttämättä tämän tilaisuuden auttaa vanhempiani, jos se suinkin on mahdollista. Mene sinä Kuusenmäelle valmistelemaan vanhempieni vastaanottoa. Tuon heidät luultavasti sinne.
Vajaan tunnin kuluttua hänen lähdettyään pääsin pohjoisen junaan. Haihduttaakseni pettymystäni ja ikävääni kuuntelin kanssamatkustajieni juttuja. Sain kuulla monta jännittävää tarinaa Kollaanjoen rintamalohkon taisteluista.
Vilkas reservinkersantti ja hänen neljä sotamiestoveriaan niitä juttelivat. Olin taas kerran ainoa nainen koko vaunussa eikä läsnäoloani huomattu. Välistä oli keskustelu niin "sakeata", että koetin keskittää ajatukseni johonkin muuhun asiaan voidakseni olla kuulematta kaikkea tuota, mitä ei minun korvilleni ollut tarkoitettukaan. Hilpeä kerstantti puheli mm. näin:
- Eukkoni kuuluu olevan evakkona K:n pitäjässä. Yritän hiivittäytyä sinne ensi yöksi. Ja jos en eukkoa löydä, niin minun täytyy ottaa ensimmäinen nainen, jonka näen. Joo-o, niin se on pojat! hän vakuutti nauraville tovereilleen.
Samassa hän huomasi minut. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hymyilin hänelle avoimesti. Olipa hän ollut sodassa miten urhoollinen tahansa, oli hän sitä tyyppiä, joka ei ikinä rohkenisi "ottaa ensimmäistä naista, joka kävelee vastaan". Varmaan hän etsisi uskollisesti niin kauan, kunnes löytäisi oman vaimonsa, johon hän varmaankin oli koko sydämestään kiintynyt.
Huomattuaan minut hän muutti kokonaan esitystapaansa. Hän tarinoi edelleen tovereilleen, mutta nyt olivat poissa kaikki raakuudet, joilla hän oli aikaisemmin juttujaan höystänyt. Ja minä vakuutan, että samalla kun olin siitä kiitollinen, totesin myös, etteivät hänen pakinansa siitä hiukkaakaan kärsineet. Niissä oli hupaisia käänteitä, yllättäviä tilanteita, uhkarohkeutta ja jännitystä sekä seikkailuhenkeä yllin kyllin ilman tarpeettomia mausteitakin.
Matkan jatkuessa aloin taas tuntea itseni huonovointiseksi. Lähdin vaunujen välikköön saadakseni raitista ilmaa. Sielläkin oli jo viisi miestä. Heistä ei kukaan tupakoinut. Heti oven suljettuani kaksi nuorukaista nousi välikössä olevilta istuimilta ja tarjosi minulle paikkaansa. Kiitin tarjouksesta mutta halusin seistä.
Eräälle asemalle jäi suuri joukko miehiä, jotka näyttivät kuuluvan nostoväkeen. Samalle asemalle jäi paljon muitakin matkustajia. Kun vaunuun tuli tilaa, siirtyi sinne minun lisäkseni kaksi nuorukaista. Silloin näin, että he olivat molemmat epätavallisen kalpeita. Toinen avasi vaunun ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Kysyin heiltä, olivatko he haavoittuneet.
- Olemme, ja olemme matkalla toipumislomalle.
Halusin kuulla tarkemmin. Toinen kertoi:
- Minä olin Sallassa. Menin sinne vapaaehtoisena heti kun sota syttyi. Siviilissä olen abiturientti. Tammikuun lopulla haavoituin. Konekiväärisuihku sattui oikeaan kylkeeni ja käsivarteeni. Minulta poistettiin sataviisitoista senttiä suolta ja värttinäluuhun pantiin metallia.
- Voitteko liikuttaa kättänne?
- Kyllä, sormet jo liikkuvat. Kyynär- ja rannenivelet ovat vielä kankeat, mutta nekin alkavat taipua päivä päivältä paremmin.
- Voitteko syödä kaikkia ruokia, kun suolistoanne sillä tavoin lyhennettiin?
- Minulla on nyt ruokavalio, mutta kun totutan itseni vähitellen vaikeammin sulavien ruokien käyttöön, olen jonkin ajan kuluttua taasen kaikkiruokainen.
- Miten te olette noin tavattoman kalpea?
Poika hymähti:
- Verenhukka oli niin suuri. En tuntenut lainkaan haavoittuneeni vatsaan. Sidoin vain käsivarttani ja apu tuli myöhään. Minuun on kaksi kertaa siirretty verta sairaanhoitajalotasta. Jäähän sitä vähän kalpeaksi muutenkin, kun makaa sisällä toisten paahtuessa aurinkoisilla keväthangilla.
Käännyin toisen pojan puoleen. Hän näytti kovin väsyneeltä.
- Suokaa minulle anteeksi, kun pumppaan teitä kuin sanomalehtimies. Haluaisin kovin mielelläni kuulla teidänkin tarinanne.
- Siinä ei ole paljon kertomista. Se on muuten ulkonaisilta puitteiltaan samanlainen kuin kaverinkin. Eroa on vain haavoittumisen laadussa. Olen ollut välillä jo kotonakin ja tulen juuri kuulemasta kuolemantuomiotani. Kestän korkeintaan kaksi vuotta lääkärin arvion mukaan, enkä enemmästä välitäkään. Olisi vain parempi, mitä pikemmin tämä kituminen loppuisi.
Poika painoi väsyneet silmäluomensa umpeen, käänsi kasvonsa poispäin ja vaikeni. Hiljaa olimme mekin. En löytänyt yhtään sanaa, jolla olisin voinut ottaa osaa pojan kohtaloon. Odottamatta hän kääntyi vielä puoleeni ja sanoi:
- Sanoitte olevanne seminaarilainen. Jos olette Sortavalasta, niin varmaan tunsitte Kosti T:n. Hän kaatui viereeni.
Parahdin. Kosti kaatunut! Hyvä Jumala! Keitähän lienee enää elossa? En voinut kysellä mitään matkatoveriltani. Hän oli palannut äskeiseen asentoonsa. Nielin muutaman keran tyhjää ja koetin keskustella toisen pojan kanssa. Olimme hajamielisiä kumpikin, ja keskustelumme nukahti välillä hätkähtääkseen hetkiseksi valveille ja nukahtaakseen uudelleen.
Juna porhalsi pysäkille, jolla minun oli jäätävä. Hyvästelin matkatoverini ja astuin junasta pilkkopimeälle asemalle yli kolmenkymmenen asteen pakkaseen.
Silmäni tottuivat pian pimeyteen, ja jonkin matkaa käveltyäni rupesivat räiskyvät revontulet valaisemaan tietäni. Matkalaukkuni oli painava, ja raahatessani sitä Kuusenmäelle ahkerasti vaihtaen kädestä toiseen olin pakkasesta huolimatta kuumissani, kun pääsin perille.
Minun huoneeni ikkunaverhon raosta pilkotti valoa. Kuka siellä valvoi tähän aikaan? Vuorokauden kolmas tunti oli kulumassa. Kierrekaihtimen raosta näin vuoteessani makaavan jonkun. Vuoteen vieressä tuolilla oli vaatekori. Pienellä pöydällä paloi yksinäinen kynttilä.
- Hyvänen aika, ajattelin. - Korholan emännän pienokainen on varmaan syntynyt. Eikä emäntä olekaan mennyt synnytystupaan, vaikka hän niin kauniisti lupasi ja lääkäri käski häntä niin tekemään. No, kaikki näyttää olevan onnellisesti ohi, tuumiskelin samalla kun tunsin piirihuoltajan tehtävän kaikkine edesvastuineen palaavan hoidettavakseni.
Koputin Anna N:n ikkunaan. Ei vastausta. Koputin kovempaa. Kuulin Korholan emännän huutavan viereisestä huoneesta:
- Neiti, neiti, herätkää! Joku koputtaa!
Anna nukkui kaikessa rauhassa. Koputin yhä kovemmin, kunnes kuulin hänen kääntyvän vuoteessaan ja huutavan unisena:
- Sisään!
- Tulen heti, kunhan ensin avaat oven. En välitä särkeä ikkunaa! huusin nauraen vastaukseksi.
Täällä minua oli odottamassa joukko kirjeitä, jotka heti revin innokkaasti auki, ja ahmin niiden sisällön ensi töikseni. Arvo eli ja oli terveenä, Jumalan kiitos, vielä 11.3. kaikista ilkeistä huhuista huolimatta, joiden mukaan hän oli milloin haavoittunut, milloin menettänyt toisen, milloin molemmat kätensä tai jalkansa. Aira-Mirjami kertoi olleensa Hilkan haudalla. Mikä liikuttava surujuhla se mahtoi ollakaan! Morsiameksi puettuna hänet laskettiin maan poveen, ja pian siellä tallukkajalat polkevat hänenkin kalliin kumpunsa maan tasalle. Se on katkeraa!
Rauhoitin Korholan emäntää, joka hätäili kovin valloitettuaan huoneeni ja vuoteeni. Aivan tyytyväisenä paneuduin Annan huoneen lattialle nurkkaan. Pehmusteeksi löysin huovan, pääni alle pakan pyyhkeitä ja peitteeksi toisen huovan. Olin niin väsynyt matkan vaivoista, että nukuin tuutimatta ja heräsin aamulla aivan virkistyneenä.
Siirtoväkeni ilo paluuni johdosta näytti ihan vilpittömältä.
- Tulipa se rauha, ennen kuin opettaja palasi. Joko vedämme lipun salkoon?
- Voi ei, rakkaat ystävät! Iloitsen kyllä teidän kanssanne, joille jäi kodit, mutta Karjalan heimon murheen vuoksi me emme hyppele intiaanitanssia. Liian paljon on menetetty. Jos haluatte liputtaa, pannaan lippu puolitankoon.
- Sielläkö opettajan koti oli?
- Ei toki. Kotoanihan nyt juuri tulen Länsi-Suomesta. Mutta sulhaseni koti, hänen vanhimman veljensä ja minun vanhimman sisareni ja lukemattomien sukulaistemme, ystäviemme, koulutovereittemme ja tuttaviemme kodit jäivät sinne.
Surkuttelimme kaikin niiden lähes puolen miljoonan suomalaisen kohtaloa. Tämä siirtoväki, joka talven yli on viereksinyt siirtolaisena luonamme, ymmärtää varsin hyvin heidän kohtalonsa.
Korholan emäntä pyysi, että hänet siirrettäisiin takaisin luokkaan, joten erotimme luokan yhdestä nurkkauksesta väliseinän avulla hänelle rauhallisen sopen. Pyysin luokassa asuvia hillitsemään itseään ja lasten melua, että väsynyt äiti saisi levätä. Hän oli nyt onnellinen ja tyytyväinen. Hänen miehensä, jota hän oli koko talven ikävöinyt, oli päässyt jo hänen luokseen. On tässä maailmassa sentään vielä iloa ja onneakin kaikkien murheitten ja kärsimysten keskellä!
Minä odotan nyt Väinöä vanhempineen tänne. Keuhkotautipotilas tuosta kamaristani muutti perheensä luoksen vanhan Riitun puolelle. Hän selitti:
- Meillä on enää niin vähän aikaa täällä oltavaa, että minä muutan tuonne pakkaamaan tavaroita ja laittamaan paikkoja lähtökuntoon.
Hän oli koko ajan ikävöinyt päästä perheensä pariin. Annoin hänen mennä. Tänään hän muutti ja huomenna saan kunnostaa huoneen itseäni varten. Tämä yksi huone olisikin ollut liian vähän, jos Väinön vanhemmat tulevat.
Ähtäri 12.3.1940
Rakas päiväkirja, huomisaamuna lähden. Ei ehtinyt rauha tulla siksi, kun palaan työsaralleni, mutta leikkiähän laskinkin lähtiessäni. Yhä vaan sota kiihtyy. Miten meidän lopulta käy!
Isä tuli yöllä. Heti kun olin saanut valot sammutetuksi ja paneutunut vuoteeseen, kuulin hänen askelensa ikkunan alta ja riensin avaamaan oven. Hän oli kurjan näköinen. Jollei hän olisi ollut ehdottoman raitis, oma tuttu isäni, olisin väittänyt hänen olevan humalassa. Hänen silmänsä verestivät, kasvot olivat ihan harmaat ja hän horjui kävellessään.
Palvelustyttö ja minä lensimme! Haimme peseytymisvälineet ja laitoimme lämmintä ruokaa pöytään. Omituisen sammuneella ja käheällä äänellä isärukka kertoi peseytyessään meille matkansa vaiheita.
Hän ei ollut koko matkan aikana nukkunut yhtään silmäntäyttä. Minkä hän oli evääkseen ottanut, sen hän oli syönyt. Katsoimme toisiimme, me kotona olleet. Kahdella leivällä ja termospullollisella kahvia, joita emme olisi mitenkään tahtoneet saada häntä ottamaan mukaan, mies oli elänyt viikon! Oliko ihme, jos hän horjui? Hän oli nyt jo aivan toisennäköinen. Kasvojen harmaus, joka oli yksinkertaisesti tomua ja likaa, oli poissa, ja hän näytti jo paljon virkeämmältä kuin tullessaan.
- Mutta miten sinä ollenkaan tulit toimeen? kysyin kauhistuneena. - Eikö asemaravintolastakaan saanut mitään?
- Kyllä kai sieltä olisi saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla olisi ollut kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä. Sellaiset ihmiset siellä jotakin saivat, kun herrat ja työmiehet raivasivat heille kohteliaasti tietä jonon etupäähän. Kun sitten tuli herrojen ja työmiesten vuoro, olivat he jonon häntäpäätä, jolle ei ollut jäänyt mitään. Pieksämäellä sain Hotelli Hansassa lasillisen kylmää teetä!
(Hotelli Hansa - mikä muistorikas paikka!)
- Niin, asemaravintola oli pommitettu ja Hansassa voivat matkustajat käydä nauttimassa virvokkeita, mikäli tungoksessa mitään saavat. Ei minulla ollut mitään hätää, tytöt, olen saanut tupakkaa!
Hymyilimme avoimesti hänen riemastuneelle ilmeelleen.
- Älkää te naurako! Kun mies on viikkokaupalla imenyt vanhoja sätkiä ja Työmiehen neljänneksiä ja sitten saa polttaa mielin määrin mitä hienoimpia sikareja, norjalaisia savukkeita, Kamelia ja Twenty Goldia, niin se on juhlaa, sanon minä! Siitä ilosta on jo vaikka syömättäkin muutaman päivän.
- Mistä sinä sitten sait tuota mieliherkkuasi?
- Pojilta. Jokainen tarjosi, minkä ennätti. Minun ympärilläni istui aina suuri lauma sotilaita kerjäten juttuja - mistä arvasivatkaan minun niitä taitavan - ja joka kerta kun joku sytytti savukkeen, tarjottiin minullekin.
- Oletko kuullut mitään rauhasta kulkiessasi? "Moskovan Tiltu" jutteli siitä jotakin.
- Sinäkö kuuntelit Tiltua poissaollessani? Etkö edes häpeä? julmistui isä.
- En kuunnellut. Asemia etsiessäni vain ohimennen tavoitin hänen äänensä ja kuulin sen verran, että rauhasta hän puhui ja Helsingin hallituksesta.
- Minä en ole kuullut mitään rauhasta enkä uskoisi siihen, vaikka kuulisin. Mikään siellä maailmalla ei kerro rauhasta. Sota ja hirveä hävitys kohtaa siellä kulkijaa joka askeleella. Et tuntisi, tyttö, kaunista koulukaupunkiasi! Olin siellä kuusi tuntia ja katselin sitä vähän joka kulmalta. Mutta mitäs niistä, kylläpähän aika korjaa, minkä sota on repinyt! Minä menen nukkumaan.
Olisin hartaasti halunnut kuulla jotakin kaikesta siitä, mitä isä oli nähnyt, mutta nähtävästi isä ei halunnut enempää kertoa.
Ähtäri 11.3.1940
Rauhan huhut ovat liikkeellä!
Istuin kuunnellen radiota myöhäiseen. Vihollisen häiritsemää oman maan lähetystä en voinut seurata, siksi kuuntelin mieleni virkistykseksi ulkomaista konserttimusiikkia. Hain uusia asemia toisten vaiettua, ja silloin yht'äkkiä vastaanottimestani kajahti suomea puhuva naisääni.
- Tiltu, onneton! huudahdin ja olin juuri kääntämäisilläni toisen aseman esiin, kun "Tiltun" esityksen outo sävy houkutteli minua kuuntelemaan.
Minne oli hävinnyt hänen julistuksensa räikeäsanainen, valtiomiehiimme ja armeijamme ylipäällikköön kohdistuva parjaus? Helsingin hallituskin nähtävästi tunnustettin taas, ja mitä ihmettä - ei se voinut olla totta - rauhako? Älähän yritä puijata meitä, Tiltu-paha, mistä meille nyt rauha tulisi keskellä kiivainta sotaa?
Tyytymättömänä "Tiltuun" ja itseeni väänsin radion kiinni. Parasta lienee mennä nukkumaan. Isäkin voi tulla aamuyöllä.
Istuin kuunnellen radiota myöhäiseen. Vihollisen häiritsemää oman maan lähetystä en voinut seurata, siksi kuuntelin mieleni virkistykseksi ulkomaista konserttimusiikkia. Hain uusia asemia toisten vaiettua, ja silloin yht'äkkiä vastaanottimestani kajahti suomea puhuva naisääni.
- Tiltu, onneton! huudahdin ja olin juuri kääntämäisilläni toisen aseman esiin, kun "Tiltun" esityksen outo sävy houkutteli minua kuuntelemaan.
Minne oli hävinnyt hänen julistuksensa räikeäsanainen, valtiomiehiimme ja armeijamme ylipäällikköön kohdistuva parjaus? Helsingin hallituskin nähtävästi tunnustettin taas, ja mitä ihmettä - ei se voinut olla totta - rauhako? Älähän yritä puijata meitä, Tiltu-paha, mistä meille nyt rauha tulisi keskellä kiivainta sotaa?
Tyytymättömänä "Tiltuun" ja itseeni väänsin radion kiinni. Parasta lienee mennä nukkumaan. Isäkin voi tulla aamuyöllä.
Ähtäri 10.3.1940
Väinö ei ole tullut. Ehkäpä hän on juuri matkalla sinne, mistä ei ole paluuta...
Ikuisuuden rajan taakse on mennyt nyt meidän kaikkien yhteinen "Make" Uosikkinen. Hän oli seminaarin poikien voimistelunopettaja. Lähtemättömästi on painunut mieleeni hänen kuvansa. Hän tuli tavallisesti kesäisenä aikana niityn poikki polkua pitkin suoraan voimistelusalia kohti. Hänen oikeassa kädessään heilui ruskea nahkasalkku, vasen oli pistetty väljän päällystakin taskuun. Päässä hänellä oli pehmeä, vaalea lippalakki, jossa oli paksu "napa". Me ihailimme häntä ja katseemme seurasi hänen askeleitaan. Olimme ylpeitä hänestä ja iloisia siitä, että koulumme oli saanut kunnian pitää hänet.
Talvella hän hiihti kouluun pienempänä, vaatimattomampana ja huomaamattomampana kuin kukaan. Muina miehinä hän suhahti ohitsemme puiden lomitse ja vasta hänen mentyään ohi huomasimme, että sehän oli "Make". Miltä mahtanee koulumme tuntua, jos vielä kerran minäkin sinne palaan, kun sieltä ovat poissa vanha, kultainen kirjastonhoitajamme, Make, Hilkka ja kenties monen monta muuta? Paras "Viholliseni" on menettänyt toisen jalkansa ja monet koulualueen rakennukset ovat palaneet. Kun jo pienoisyhteiskuntamme kärsimät vauriot ja menetykset ovat sellaiset, millainen onkaan koko kaupunki ja koko se puoli Suomea?
---
Myöhään illalla.
Väinö soitti Kuopiosta. Hänen kurssinsa on päättynyt. Hän pyysi minua heti matkustamaan Kuopion kautta Kuusenmäelle voidakseni siellä tavat hänet. Hän ei tiedä, miten pitkäaikaiseksi hänen oleskelunsa siellä muodostuu. Matkustan heti isän palattua.
Ikuisuuden rajan taakse on mennyt nyt meidän kaikkien yhteinen "Make" Uosikkinen. Hän oli seminaarin poikien voimistelunopettaja. Lähtemättömästi on painunut mieleeni hänen kuvansa. Hän tuli tavallisesti kesäisenä aikana niityn poikki polkua pitkin suoraan voimistelusalia kohti. Hänen oikeassa kädessään heilui ruskea nahkasalkku, vasen oli pistetty väljän päällystakin taskuun. Päässä hänellä oli pehmeä, vaalea lippalakki, jossa oli paksu "napa". Me ihailimme häntä ja katseemme seurasi hänen askeleitaan. Olimme ylpeitä hänestä ja iloisia siitä, että koulumme oli saanut kunnian pitää hänet.
Talvella hän hiihti kouluun pienempänä, vaatimattomampana ja huomaamattomampana kuin kukaan. Muina miehinä hän suhahti ohitsemme puiden lomitse ja vasta hänen mentyään ohi huomasimme, että sehän oli "Make". Miltä mahtanee koulumme tuntua, jos vielä kerran minäkin sinne palaan, kun sieltä ovat poissa vanha, kultainen kirjastonhoitajamme, Make, Hilkka ja kenties monen monta muuta? Paras "Viholliseni" on menettänyt toisen jalkansa ja monet koulualueen rakennukset ovat palaneet. Kun jo pienoisyhteiskuntamme kärsimät vauriot ja menetykset ovat sellaiset, millainen onkaan koko kaupunki ja koko se puoli Suomea?
---
Myöhään illalla.
Väinö soitti Kuopiosta. Hänen kurssinsa on päättynyt. Hän pyysi minua heti matkustamaan Kuopion kautta Kuusenmäelle voidakseni siellä tavat hänet. Hän ei tiedä, miten pitkäaikaiseksi hänen oleskelunsa siellä muodostuu. Matkustan heti isän palattua.
Ähtäri 6.3.1940
Tänään isän oli taas lähdettävä matkalle. Hänen tehtäväkseen oli määrätty nyt jo kolmannen kerran lähteä viemään itään työkomppanian miehiä, jotka on kerätty pitkin pitäjäämme jäljellä olevasta, asepalvelukseen kelpaamattomasta miesaineksesta.
Isä ei ollenkaan tiedä, miten kauan hänen matkansa tulee kestämään, kun kaikkien liikennevälineiden kulku on mitä sattumanvaraisinta ja kaiken todennäköisyyden mukaan ilmavaara tulee hidastamaan matkaa. Joka tapauksessa lupasin odottaa hänen paluutaan, ennen kuin itse lähtisin takaisin työhöni.
Aion viettää muutamia rauhallisia päiviä käsitöitten ja lukemisen parissa. Kirjoitin heti tänne päästyäni Väinölle, joka on hyvin lähellä minua nyt, vain lyhyen linja-automatkan päässä. Ehkäpä hän voi saada sunnuntailoman...
Hänen kurssinsa päättyy luultavasti aivan näinä päivinä!
Isä ei ollenkaan tiedä, miten kauan hänen matkansa tulee kestämään, kun kaikkien liikennevälineiden kulku on mitä sattumanvaraisinta ja kaiken todennäköisyyden mukaan ilmavaara tulee hidastamaan matkaa. Joka tapauksessa lupasin odottaa hänen paluutaan, ennen kuin itse lähtisin takaisin työhöni.
Aion viettää muutamia rauhallisia päiviä käsitöitten ja lukemisen parissa. Kirjoitin heti tänne päästyäni Väinölle, joka on hyvin lähellä minua nyt, vain lyhyen linja-automatkan päässä. Ehkäpä hän voi saada sunnuntailoman...
Hänen kurssinsa päättyy luultavasti aivan näinä päivinä!
Ähtäri 5.3.1940
Tänään palasin äidin luota. Hänen koulunsa on naapurikylässä. Siellä olivat siirtolaisina Tuulikki-sisko, Aino, Heikki ja Irja. Samoin siellä oli Kyllikki-sisko, jonka koti oli lähellä Helsinkiä.
Nuorinta sisartani, Orvokkia, en paljon nähnyt. Hän on maanpuolustustehtävissä hänkin. Lokakuun alusta asti hän on uskollisesti suorittanut ilmavalvontaa kaukana kirkontornissa.
Hän oli kasvanut ja ryhdistynyt viime näkemästä. Samettinen pipolakki ruskeilla kiharoillaan, lämmin tuulitakki villapuseron yllä, hyvin istuvat "golffarit" jalassa hän on nuoruuden ja reippauden nykyaikaisena ruumiillistumana hiihtäen tai polkupyörällä ajaen yksin taivaltanut päivästä toiseen, yöstä toiseen vartiopaikalleen. Hän on vartioinut maata monta ylimääräistä, hämärtyvää iltapuhdetta järjestääkseen jollekulle toverilleen hiukan lomaa.
Viisi kuukautta hän on ollut yhtä mittaa menossa kotoa kirkolle ja kirkolta kotiin. Hän on innostunut työhönsä ja sanoo iloisesti koko hommaa hyvin "kivaksi pippurimyllyn pyörittämiseksi". Ihailen hänen voimiaan. Kauhistun, kun vain ajattelenkin hänen hiihtämäänsä kilometrimäärää! Hän onkin lapsesta saakka ollut urheilija, ja hänen vahva ruumiinrakenteensa suo loistavat edellytykset vaativillekin urheilusuorituksille.
Mennessäni pari päivää sitten äidin luo yhtä yllättäen kuin olin isän koululle ilmestynyt tapasin Tuulikki-siskon pihassa. Hän pudotti vesisangot käsistään, lensi ensi kerran elämässään - sellainen ei kuulu perheemme tapoihin - avattuun syliini ja loisti riemusta. Puolijuoksua hän kiidätti minut yläkertaan yhtä hämmästyneen ja yhtä ihastuneen perheen nähtäväksi. Ainon riemulla ei ollut rajoja, mutta Heikki selitti jurosti hyvin matalalla äänellä: "Mie en tunne sinnuu yhtään."
Ystävystyin kuitenkin pian hänenkin kanssaan, ja kun puseroni rintapielestä löytyi lystikäs, yksisilmäinen "sittipörriäinen", oli Heikki voitettu. Hän kipusi syliini tutkimaan omituista oliota lähemmin. Pikku "prinsessa", jonka olin nähnyt viimeksi neliviikkoisena, avuttomana käärönä, oli potkiva, huitova, jokelteleva ja hymyilevä ihmisen alku. Hän ansaitsi kiistämättä hyväilynimensä.
Siitä kun me kaikki neljä sisarusta olimme tavanneet toisemme yhtä aikaa, oli kulunut kuusi pitkää vuotta. Eipä ihme, jos meillä riitti keskustelunaiheita! Koetimme puhua yhteen ääneen saadaksemme pikemmin kaiken kyseltävän kysellyksi ja kerrottavan kerrotuksi.
Kyllikki-siskon olin tavannut vain kerran hänen naimisiin mentyään ja tunsin hyvin vähän hänen miestään. Kuuntelin erikoisella mielenkiinnolla hänen tarinoitaan.
Kaikkia sisariani samoin kuin äitiänikin oli ihmetyttänyt yhtäkkinen kihlauksen julkaiseminen keskellä pahinta sota-aikaa. Sain kertoa heille juurta jaksain meidän pienen romaanimme. Milloin ja missä tutustuimme, kuinka kauan seurustelimme, millainen sulhaseni oli luonteeltaan ja ulkonäöltään jne. loputtomiin. Vaikka olen aina ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa kotiväen kanssa, oli Väinön nimi jäänyt heille vain himmeäksi kuvaksi henkilöstä, jonka olin ohimennen tavannut. En itse tiennyt ollenkaan, millaisen yllätyksen kihlaukseni valmisti perheelle, kun se omasta mielestäni oli päivänselvä asia.
Se, että meidän piti hankkia koulusivistyksemme kotipaikkakunnan ulkopuolella asuen, on ollut monessa suhteessa hyvin ikävää. Meidän on raivattava itse tiemme ilman kodin suojelua. Perhesiteet höltyvät, ja tavatessamme huomaamme vieraantunemme toisistamme. Se on tuskallinen havainto.
On luonnollista, että sitä mukaa kuin lapset lentävät pesästä, menevät naimisiin tai saavat työpaikan kodin ulkopuolelta, he aloittavat oman elämänsä ja luovat uusia koteja ja perhepiirejä. Mutta kun ero kodista tapahtuu jo varhaisnuoruudessa, 12-13 vuoden iässä, ovat lapset vaarassa kehittyä luonteeltaan aivan toiseen suuntaan kuin kodin on tarkoitus heitä ohjata. Mutta ainakin heistä tulee itsenäisiä ja varhaiskypsiä. Isä ja äiti ovat menettäneet vaikutusvaltansa heihin. Niin tiesin itselleni käyneen.
Palasin kävellen isän koululle. Nautin täysin siemauksin loistavasta kevätpäivästä ja kuuntelin kulkiessani asiasta sen enempää välittämättä ilmahälytyslaitteiden ulvontaa niin hyvin edessäni kuin takananikin olevilla tehdasalueilla. Jatkoin rauhallisesti kulkuani tuntien oloni täysin turvalliseksi. Ulvonnan vaiettua hyräilin hiljaa vanhaa tuttua "Laula matkalainen korpimaan". Sitä minä toistakymmentä vuotta sitten äidin kanssa lauleskelin samaa taivalta kulkiessamme.
Hilpeästi kului matkani, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin tutulla portilla. Pihassa tapasin pienen, vieraan pojan, joka oli aivan pikku-Ainon näköinen.
- Kuka olet, pieni mies? kysyin häneltä. Poika otti juhlallisen asennon ja vastasi kuin pyssyn suusta:
- Olen Pentti Ilmari Jussinpoika Säveä, evakuoitu K:n pitäjän K:n kylästä numerolta 6.
- Lepo! Oletpa sinä merkillinen kapistus. Ellen erehdy, olet pikku-Ainon serkku.
Kiiruhdin sisään saamaan lisävalaistusta asiaan. Aivan oikein. Vesan sisar oli kahden lapsensa kanssa joutunut lähtemään kodistaan hänkin. Me olimme tiettävästi hänen ainoat sukulaisensa vaaravyöhykkeen länsipuolella. Hän oli ottanut suoran suunnan veljensä vaimon kotiin saatuaan lähtökäskyn.
Viime päivien taisteluissa yhä pohjoisemmaksi siirtynyt rintamalinja Kannaksella sekä yhä voimakkaampi painostus Suomenlahden koillisrantaa vastaan oli pakottanut evakuoimaan heidänkin pitäjänsä.
Isä ei voinut valitettavasti häntä majoittaa meille, sillä osa isän huoneustosta oli jo kuukausia ollut siirtoväen hallussa ja kouluhuoneet oli varattu armeijan tarkoituksiin. Isäni huoltopiirissä oli yksi ainoa talo, johon he saattoivat päästä. Siitä oli juuri muuttanut siirtolaisperhe vastaperustetun tehtaan luo toiseen kylään. - Ilomielin rouva Säveä majoittui sinne. Talo oli ihanalla paikalla suuren järven rannalla koivikossa. Se oli hiljattain valmistunut, hyvin sisustettu pieni koti, jossa Pentti Ilmarilla ja hänen sisarellaan tulisi varmasti olemaan hyvin hauskaa talon omien, samanikäisten lasten leikkitovereina.
Rouva Säveä oli iloinen ja reipas. Ei hän surrut sitä, että oli ollut lähdettävä, eikä murehtinut kauas taakseen jättämäänsä kotiaan tai omaisuuttaan. Rohkeana ja luottavaisena hän jätti tulevaisuutensa Jumalan huomaan ja ryhtyi toimeliaana huolhtimaan perheensä hyvinvoinnista täällä maanpakolaisuudessa.
Mutta hän suri vilpittömästi rakkaan, nuoremman veljensä sankarikuolemaa. Hän ei voinut estää kyyneleitään virtaamasta poskilleen kertoessaan minulle muistelmia heidän yhteisiltä, riemukkailta ja onnentäyteisiltä purjehdusmatkoiltaan. Heidän isänsä oli laivuri ja lapset olivat jo vuosia, isän vanhentuessa, huolehtineet purjehdusmatkoista.
- Sellainen veli on harvinaisuus, hän vakuutti minulle. - Me rakastimme toisiamme eikä hän hävennyt näyttää sitä. Hän ei koskaan kohdellut minua tylysti. Aina hänellä oli jokin sydämellinen sana varattuna toiselle ja hänen hilpeytensä oli meille kaikille ainaisena virkistyksenä. En voi milloinkaan unohtaa ja lakata kaipaamasta häntä.
Ajattelin niitä satoja, tuhansia parhaita poikiamme, joita kuolema niittää taistelukentillä. Otin sydämestäni osaa omaisten raskaaseen suruun, mutta samalla olin ylpeä siitä, että he olivat taistelleen rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta. Se tulee varmasti lohduttamaan kaipaavia omaisiakin, kun surun katkeruus on voitettu.
"Rakas Isänmaa, älä laske kuolleittesi lukumäärää. Mikään uhri ei ole sinulle liian kallis." Niin kirjoitti omaisilleen se sankarivainaja, jonka kaatuminen on minua lähinnä. Niin kauan kuin Suomi on olemassa, saamme olla heille kiitollisia heidän antamastaan kalleimmasta uhrista.
Nuorinta sisartani, Orvokkia, en paljon nähnyt. Hän on maanpuolustustehtävissä hänkin. Lokakuun alusta asti hän on uskollisesti suorittanut ilmavalvontaa kaukana kirkontornissa.
Hän oli kasvanut ja ryhdistynyt viime näkemästä. Samettinen pipolakki ruskeilla kiharoillaan, lämmin tuulitakki villapuseron yllä, hyvin istuvat "golffarit" jalassa hän on nuoruuden ja reippauden nykyaikaisena ruumiillistumana hiihtäen tai polkupyörällä ajaen yksin taivaltanut päivästä toiseen, yöstä toiseen vartiopaikalleen. Hän on vartioinut maata monta ylimääräistä, hämärtyvää iltapuhdetta järjestääkseen jollekulle toverilleen hiukan lomaa.
Viisi kuukautta hän on ollut yhtä mittaa menossa kotoa kirkolle ja kirkolta kotiin. Hän on innostunut työhönsä ja sanoo iloisesti koko hommaa hyvin "kivaksi pippurimyllyn pyörittämiseksi". Ihailen hänen voimiaan. Kauhistun, kun vain ajattelenkin hänen hiihtämäänsä kilometrimäärää! Hän onkin lapsesta saakka ollut urheilija, ja hänen vahva ruumiinrakenteensa suo loistavat edellytykset vaativillekin urheilusuorituksille.
Mennessäni pari päivää sitten äidin luo yhtä yllättäen kuin olin isän koululle ilmestynyt tapasin Tuulikki-siskon pihassa. Hän pudotti vesisangot käsistään, lensi ensi kerran elämässään - sellainen ei kuulu perheemme tapoihin - avattuun syliini ja loisti riemusta. Puolijuoksua hän kiidätti minut yläkertaan yhtä hämmästyneen ja yhtä ihastuneen perheen nähtäväksi. Ainon riemulla ei ollut rajoja, mutta Heikki selitti jurosti hyvin matalalla äänellä: "Mie en tunne sinnuu yhtään."
Ystävystyin kuitenkin pian hänenkin kanssaan, ja kun puseroni rintapielestä löytyi lystikäs, yksisilmäinen "sittipörriäinen", oli Heikki voitettu. Hän kipusi syliini tutkimaan omituista oliota lähemmin. Pikku "prinsessa", jonka olin nähnyt viimeksi neliviikkoisena, avuttomana käärönä, oli potkiva, huitova, jokelteleva ja hymyilevä ihmisen alku. Hän ansaitsi kiistämättä hyväilynimensä.
Siitä kun me kaikki neljä sisarusta olimme tavanneet toisemme yhtä aikaa, oli kulunut kuusi pitkää vuotta. Eipä ihme, jos meillä riitti keskustelunaiheita! Koetimme puhua yhteen ääneen saadaksemme pikemmin kaiken kyseltävän kysellyksi ja kerrottavan kerrotuksi.
Kyllikki-siskon olin tavannut vain kerran hänen naimisiin mentyään ja tunsin hyvin vähän hänen miestään. Kuuntelin erikoisella mielenkiinnolla hänen tarinoitaan.
Kaikkia sisariani samoin kuin äitiänikin oli ihmetyttänyt yhtäkkinen kihlauksen julkaiseminen keskellä pahinta sota-aikaa. Sain kertoa heille juurta jaksain meidän pienen romaanimme. Milloin ja missä tutustuimme, kuinka kauan seurustelimme, millainen sulhaseni oli luonteeltaan ja ulkonäöltään jne. loputtomiin. Vaikka olen aina ollut ahkerassa kirjeenvaihdossa kotiväen kanssa, oli Väinön nimi jäänyt heille vain himmeäksi kuvaksi henkilöstä, jonka olin ohimennen tavannut. En itse tiennyt ollenkaan, millaisen yllätyksen kihlaukseni valmisti perheelle, kun se omasta mielestäni oli päivänselvä asia.
Se, että meidän piti hankkia koulusivistyksemme kotipaikkakunnan ulkopuolella asuen, on ollut monessa suhteessa hyvin ikävää. Meidän on raivattava itse tiemme ilman kodin suojelua. Perhesiteet höltyvät, ja tavatessamme huomaamme vieraantunemme toisistamme. Se on tuskallinen havainto.
On luonnollista, että sitä mukaa kuin lapset lentävät pesästä, menevät naimisiin tai saavat työpaikan kodin ulkopuolelta, he aloittavat oman elämänsä ja luovat uusia koteja ja perhepiirejä. Mutta kun ero kodista tapahtuu jo varhaisnuoruudessa, 12-13 vuoden iässä, ovat lapset vaarassa kehittyä luonteeltaan aivan toiseen suuntaan kuin kodin on tarkoitus heitä ohjata. Mutta ainakin heistä tulee itsenäisiä ja varhaiskypsiä. Isä ja äiti ovat menettäneet vaikutusvaltansa heihin. Niin tiesin itselleni käyneen.
Palasin kävellen isän koululle. Nautin täysin siemauksin loistavasta kevätpäivästä ja kuuntelin kulkiessani asiasta sen enempää välittämättä ilmahälytyslaitteiden ulvontaa niin hyvin edessäni kuin takananikin olevilla tehdasalueilla. Jatkoin rauhallisesti kulkuani tuntien oloni täysin turvalliseksi. Ulvonnan vaiettua hyräilin hiljaa vanhaa tuttua "Laula matkalainen korpimaan". Sitä minä toistakymmentä vuotta sitten äidin kanssa lauleskelin samaa taivalta kulkiessamme.
Hilpeästi kului matkani, ja ennen kuin huomasinkaan, seisoin tutulla portilla. Pihassa tapasin pienen, vieraan pojan, joka oli aivan pikku-Ainon näköinen.
- Kuka olet, pieni mies? kysyin häneltä. Poika otti juhlallisen asennon ja vastasi kuin pyssyn suusta:
- Olen Pentti Ilmari Jussinpoika Säveä, evakuoitu K:n pitäjän K:n kylästä numerolta 6.
- Lepo! Oletpa sinä merkillinen kapistus. Ellen erehdy, olet pikku-Ainon serkku.
Kiiruhdin sisään saamaan lisävalaistusta asiaan. Aivan oikein. Vesan sisar oli kahden lapsensa kanssa joutunut lähtemään kodistaan hänkin. Me olimme tiettävästi hänen ainoat sukulaisensa vaaravyöhykkeen länsipuolella. Hän oli ottanut suoran suunnan veljensä vaimon kotiin saatuaan lähtökäskyn.
Viime päivien taisteluissa yhä pohjoisemmaksi siirtynyt rintamalinja Kannaksella sekä yhä voimakkaampi painostus Suomenlahden koillisrantaa vastaan oli pakottanut evakuoimaan heidänkin pitäjänsä.
Isä ei voinut valitettavasti häntä majoittaa meille, sillä osa isän huoneustosta oli jo kuukausia ollut siirtoväen hallussa ja kouluhuoneet oli varattu armeijan tarkoituksiin. Isäni huoltopiirissä oli yksi ainoa talo, johon he saattoivat päästä. Siitä oli juuri muuttanut siirtolaisperhe vastaperustetun tehtaan luo toiseen kylään. - Ilomielin rouva Säveä majoittui sinne. Talo oli ihanalla paikalla suuren järven rannalla koivikossa. Se oli hiljattain valmistunut, hyvin sisustettu pieni koti, jossa Pentti Ilmarilla ja hänen sisarellaan tulisi varmasti olemaan hyvin hauskaa talon omien, samanikäisten lasten leikkitovereina.
Rouva Säveä oli iloinen ja reipas. Ei hän surrut sitä, että oli ollut lähdettävä, eikä murehtinut kauas taakseen jättämäänsä kotiaan tai omaisuuttaan. Rohkeana ja luottavaisena hän jätti tulevaisuutensa Jumalan huomaan ja ryhtyi toimeliaana huolhtimaan perheensä hyvinvoinnista täällä maanpakolaisuudessa.
Mutta hän suri vilpittömästi rakkaan, nuoremman veljensä sankarikuolemaa. Hän ei voinut estää kyyneleitään virtaamasta poskilleen kertoessaan minulle muistelmia heidän yhteisiltä, riemukkailta ja onnentäyteisiltä purjehdusmatkoiltaan. Heidän isänsä oli laivuri ja lapset olivat jo vuosia, isän vanhentuessa, huolehtineet purjehdusmatkoista.
- Sellainen veli on harvinaisuus, hän vakuutti minulle. - Me rakastimme toisiamme eikä hän hävennyt näyttää sitä. Hän ei koskaan kohdellut minua tylysti. Aina hänellä oli jokin sydämellinen sana varattuna toiselle ja hänen hilpeytensä oli meille kaikille ainaisena virkistyksenä. En voi milloinkaan unohtaa ja lakata kaipaamasta häntä.
Ajattelin niitä satoja, tuhansia parhaita poikiamme, joita kuolema niittää taistelukentillä. Otin sydämestäni osaa omaisten raskaaseen suruun, mutta samalla olin ylpeä siitä, että he olivat taistelleen rakkaan maamme itsenäisyyden puolesta. Se tulee varmasti lohduttamaan kaipaavia omaisiakin, kun surun katkeruus on voitettu.
"Rakas Isänmaa, älä laske kuolleittesi lukumäärää. Mikään uhri ei ole sinulle liian kallis." Niin kirjoitti omaisilleen se sankarivainaja, jonka kaatuminen on minua lähinnä. Niin kauan kuin Suomi on olemassa, saamme olla heille kiitollisia heidän antamastaan kalleimmasta uhrista.
Ähtäri 1.3.1940
Kotona! Täällä vasta huomaan, miten äärettömän yksinäinen olen ollut koko talven, millaisessa hermojännityksessä olen ollut ja miten suunnaton vastuu on painanut kokemattomia ja niin surkean nuoria harteitani. Olen iloinen, kun tulin lähteneeksi tänne!
Kun istun suuren perhepöytämme ääressä kuunnellen radiota tai juoden kahvia ja hupaisesti keskustellen isäni kanssa sähkövalojen kirkkaassa loisteessa - on se öljyvalaistus sentään tukalaa! - olen onnellinen. Lepo täällä on täydellinen. En kaipaa mitään.
Tulin vasta tänä aamuna, mutta nyt jo tunnen nuortuneeni lettipäiseksi pikku tytöksi, jonka asioista isä määrää ja jonka ei tarvitse huolehtia huomisesta. On ihanaa, että kun kysytään "opettajaa", saan istua rauhassa, sillä minä en ole enää opettaja, minulla on isä, joka on sitä, ja häntä kysyjä tarkoittaa.
Tulee olemaan suurenmoisa herätä aamuisin juomaan valmista kahvia silloin kun huvittaa. Kukaan ei koputa aamulla anivarhain kuuntelemaan moitteita kaikista asioista tämän matoisen maan kamaralla. Ei kuulu torailevia ääniä tai itkua seinän takaa eikä kantaudu kessun savua, joka oli usein tukahduttaa minut siellä Kuusenmäellä.
Lähdin vasta eilen aamua - on kuin siitä olisi 100 vuotta - pieneltä pysäkiltämme. Sinne kokoontuneessa väkijoukossa oli paljon siirtolaisia.
- Minne opettaja on matkalla?
- Menen lomalle.
- Kuka meitä hoitaa sillä aikaa?
- Alakoulunopettaja.
- Kauanko opettaja on aikonut viipyä?
- Saa nyt nähdä, miten kauan sota kestää. Palaan vasta sitten, kun on rauha.
- Voi toki, tulkaa nyt sentään ennemmin!
- Kuka tietää, miten pian saamme rauhan. Palaan sitten, vedämme lipun salkoon ja hypimme intiaanitanssia ympärillä. Kaikki piiriin vaan, jotka kynnelle kykenevät. Minä otan Vanhaa Riittua käsipuolesta ja sitten mennään, että hiukset vinkuvat.
- Vaan jospa pommi kohtaa teidät siellä junamatkalla?
- Jaa-a, se olisikin eri räiskäys! Jos räjähtäisi pommi, niin räjähtäisin minäkin. Saatte olla huoletta, ette te minusta niin vähällä pääse. Mikäs pahan tappaa?
Iloisesti huiskutellen nousin vaunuun.
Seisottelimme kaikissa mahhollisissa risteyspaikoissa tuntikaupalla, mutta pääsin kuin pääsinkin kokonaisen päivän ja yön jyrrättyäni tuota normaaliaikana kymmenen tunnin junamatkaa perille kotiasemalle tänä aamuna klo 03.30. Hetkistä myöhemmin astuin postiautosta kotiportille iloiseksi yllätykseksi rakkaalle perheelleni, jonka muodosti yksi ainoa henkilö - isä.
Näin virkeänä en ole nähnyt isääni vuosikausiin. Hänen ohimoillaan on aavistuksen verran enemmän hopeaa sysimustassa tukassaan kuin viime kerralla tavatessamme. Muuten hän oli nuortunut ja reipastunut huomattavasti. Kysyin häneltä syytä siihen. Hän myhähti mukavasti ja kertoi:
- Syksyllä minua vaivasi niin paha iskias, että se sitoi minut vuoteeseen päiväkausiksi. Jos yritin liikkua, sain tuskallisia kipuja kärsien vetää toista jalkaa perässäni. Silloin sain komennuksen ryhtyä hoitamaan ylimääräisen poliisin virkaa. Nelinkontin täytyi ryömiä ensimmäisen kerran pyörän selkään lähtiessäni ajelemaan Vartiokonttoriin. Sinne on viisitoista kilometriä. Heti sen jälkeen minut määrättiin bensan jakeluun ja nimitettiin Kansanhuoltolautakuntaan. Olen siitä lähtien tuulella ja tuiskulla, pyryssä ja pakkasessa aamulla mennyt, illalla palannut tuon saman taipaleen. Iskiasta ei ole sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Tämän lisäksi olen muiden toimieni ohella joutunut vielä siirtoväen piirihuoltajaksi. Piirissäni on 52 hoideltavaa. Työ se pitää miehen pystyssä.
Häpesin itseäni. Valitin liikarasitusta, nuori ihminen, jolla oli pieni osa siitä työtaakasta, minkä nuorekkaan reipas, syksyllä 55 vuotta täyttävä isäni iloisena kantoi. Kahdehdin hänen kykyään nopeasti selvittää itselleen, mitä oli tehtävä, ja viedä tarmokkaasti päätökseen suunnitelmansa. Hänen etevämmyytensä oli kenties vuosikausien kokemuksen tulos, mutta oli siinä huomattava annos yksilöllistä joustavuutta, organisaatiokykyä ja innostustakin. Hän oli juuri oikea mies paikallaan. Tajusin selvästi, miten tarpeellisia juuri hänen kaltaisensa, asekelpoisuusiän sivuuttaneet miehet ovat kotirintamalla, missä yhden miehen on korvattava kymmenen.
Kun istun suuren perhepöytämme ääressä kuunnellen radiota tai juoden kahvia ja hupaisesti keskustellen isäni kanssa sähkövalojen kirkkaassa loisteessa - on se öljyvalaistus sentään tukalaa! - olen onnellinen. Lepo täällä on täydellinen. En kaipaa mitään.
Tulin vasta tänä aamuna, mutta nyt jo tunnen nuortuneeni lettipäiseksi pikku tytöksi, jonka asioista isä määrää ja jonka ei tarvitse huolehtia huomisesta. On ihanaa, että kun kysytään "opettajaa", saan istua rauhassa, sillä minä en ole enää opettaja, minulla on isä, joka on sitä, ja häntä kysyjä tarkoittaa.
Tulee olemaan suurenmoisa herätä aamuisin juomaan valmista kahvia silloin kun huvittaa. Kukaan ei koputa aamulla anivarhain kuuntelemaan moitteita kaikista asioista tämän matoisen maan kamaralla. Ei kuulu torailevia ääniä tai itkua seinän takaa eikä kantaudu kessun savua, joka oli usein tukahduttaa minut siellä Kuusenmäellä.
Lähdin vasta eilen aamua - on kuin siitä olisi 100 vuotta - pieneltä pysäkiltämme. Sinne kokoontuneessa väkijoukossa oli paljon siirtolaisia.
- Minne opettaja on matkalla?
- Menen lomalle.
- Kuka meitä hoitaa sillä aikaa?
- Alakoulunopettaja.
- Kauanko opettaja on aikonut viipyä?
- Saa nyt nähdä, miten kauan sota kestää. Palaan vasta sitten, kun on rauha.
- Voi toki, tulkaa nyt sentään ennemmin!
- Kuka tietää, miten pian saamme rauhan. Palaan sitten, vedämme lipun salkoon ja hypimme intiaanitanssia ympärillä. Kaikki piiriin vaan, jotka kynnelle kykenevät. Minä otan Vanhaa Riittua käsipuolesta ja sitten mennään, että hiukset vinkuvat.
- Vaan jospa pommi kohtaa teidät siellä junamatkalla?
- Jaa-a, se olisikin eri räiskäys! Jos räjähtäisi pommi, niin räjähtäisin minäkin. Saatte olla huoletta, ette te minusta niin vähällä pääse. Mikäs pahan tappaa?
Iloisesti huiskutellen nousin vaunuun.
Seisottelimme kaikissa mahhollisissa risteyspaikoissa tuntikaupalla, mutta pääsin kuin pääsinkin kokonaisen päivän ja yön jyrrättyäni tuota normaaliaikana kymmenen tunnin junamatkaa perille kotiasemalle tänä aamuna klo 03.30. Hetkistä myöhemmin astuin postiautosta kotiportille iloiseksi yllätykseksi rakkaalle perheelleni, jonka muodosti yksi ainoa henkilö - isä.
Näin virkeänä en ole nähnyt isääni vuosikausiin. Hänen ohimoillaan on aavistuksen verran enemmän hopeaa sysimustassa tukassaan kuin viime kerralla tavatessamme. Muuten hän oli nuortunut ja reipastunut huomattavasti. Kysyin häneltä syytä siihen. Hän myhähti mukavasti ja kertoi:
- Syksyllä minua vaivasi niin paha iskias, että se sitoi minut vuoteeseen päiväkausiksi. Jos yritin liikkua, sain tuskallisia kipuja kärsien vetää toista jalkaa perässäni. Silloin sain komennuksen ryhtyä hoitamaan ylimääräisen poliisin virkaa. Nelinkontin täytyi ryömiä ensimmäisen kerran pyörän selkään lähtiessäni ajelemaan Vartiokonttoriin. Sinne on viisitoista kilometriä. Heti sen jälkeen minut määrättiin bensan jakeluun ja nimitettiin Kansanhuoltolautakuntaan. Olen siitä lähtien tuulella ja tuiskulla, pyryssä ja pakkasessa aamulla mennyt, illalla palannut tuon saman taipaleen. Iskiasta ei ole sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Tämän lisäksi olen muiden toimieni ohella joutunut vielä siirtoväen piirihuoltajaksi. Piirissäni on 52 hoideltavaa. Työ se pitää miehen pystyssä.
Häpesin itseäni. Valitin liikarasitusta, nuori ihminen, jolla oli pieni osa siitä työtaakasta, minkä nuorekkaan reipas, syksyllä 55 vuotta täyttävä isäni iloisena kantoi. Kahdehdin hänen kykyään nopeasti selvittää itselleen, mitä oli tehtävä, ja viedä tarmokkaasti päätökseen suunnitelmansa. Hänen etevämmyytensä oli kenties vuosikausien kokemuksen tulos, mutta oli siinä huomattava annos yksilöllistä joustavuutta, organisaatiokykyä ja innostustakin. Hän oli juuri oikea mies paikallaan. Tajusin selvästi, miten tarpeellisia juuri hänen kaltaisensa, asekelpoisuusiän sivuuttaneet miehet ovat kotirintamalla, missä yhden miehen on korvattava kymmenen.
Kuusenmäki 29.2.1940
Rakas päiväkirja,
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
Kuusenmäki 24.2.1940
Karkauspäivän kunniaksi sonnustauduin itse lähtemään postiin. Urho-poika touhusi myymälätiskin takana ahkerasti palvellen asiakkaitaan. Kun hän sai pienen hengähdystauon, lähestyin häntä ja huomautin kainosti:
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
Kuusenmäki 17.2.1940
Väinön nimipäivä! Lähetin hänelle hyvissä ajoin joskus kauan sitten lupaamiani, itse valmistamiani karamellejä. Siihen hupeni kyllä kahden viikon sokeriannos, mutta mitäpä siitä! Voinhan juoda kahvini asemesta maitoa, niin en tarvitse sokeria ja kahvikin säästyy.
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Kuusenmäki 15.2.1940
Kaikiss' näiss' ollaan, sano pässi kun päätä leikattiin.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
"Oheisena seuraa sata markkaa (100 mk), jonka summan tuntematon lahoittaja on luovuttanut välitykselläni Vapaan Huollon tämän kunnan keskuksen käytettäväksi siirtoväen lasten kenkävaraston kartuttamiseksi.
Kuusenmäellä 10.2.1940"
Ja alla oli minun allekirjoitukseni. Päästin lapun käsistäni kuin se olisi ollut hehkuva hiili. Kaikkein surkeimman hän olikin ottanut esimerkiksi. Muutenkin minua katsottiin kuin ulkomaan elävää. Sitä mukaa kuin lappu kiersi, yhä useampi silmäpari kääntyi tähystelemään kokoon kyyristynyttä olemustani. Olisin tahtonut pötkiä tieheni ja vihainen olin, aivan räjähdyspisteessä! lmeettömin kasvoin olin tekevinäni muistiinpanoja, ts. piirtelin alamanakkani tyhjät sivut täyteen kiekuroita ja koukeroita.Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Kuusenmäki 14.2.1940
Rakas päiväkirja, pieni Eila on päässyt kärsimyksistään. Hänen isänsä hiihti tänään minun suksillani sairaalaan. Siellä hän tapasi lapsensa kylmenneen ruumiin. - Tajuihinsa tulematta lapsi oli jättänyt tämän vihamielisen maailman, jossa ei ollut sijaa hänelle.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Kuusenmäki 13.2.1940
Tieto yllätti minut salaman tavoin. En ollut hetkeäkään ajatellut tovereitani, joita kaupunkiin jäi useita, ja nyt on yksi heistä saanut surmansa ilmapommituksen uhrina!
Sanoma koskee minua erityisesti sen vuoksi, että se on tämän sodan aikana ensimmäinen kuolemantapaus, joka läheisesti liikuttaa minua henkilökohtaisesti. Tosinhan setäni kuoli Helsingin ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä ja lankoni veli kuoli hukkumalla Itämereen sukellusveneen ajaessa miinaan, mutta heitä kumpaakaan en tuntenut henkilökohtaisesti.
Hilkan sen sijaan tunsin. Kuinka en olisi tuntenut, kun olimme kolme vuotta luokkatovereita.
Olimme niin erilaisista oloista lähtöisin ja niin erilaisten kohtaloiden alaisina eläneet, ettemme löytäneet mitään pohjaa rakentaaksemme hedelmällistä ystävyyttä keskenämme. Hän oli kodin suojelevien siipien varjossa kasvanut perhetyttö, minä maailman rannan kasvatti. Mutta niin mielelläni kuin välillä tahdoinkin päästä hänestä eroon, ajattelen jonkinlaisella pelolla sellaista "meidän luokkaa", jossa ei olekaan Hilkkaa. Se mahtaisi olla omituinen luokka... Hän oli toveripiirimme sielu, joka kuljetti luokkaa mukanaan. Hänen mielipiteilleen annettiin arvoa, hän piti lausuntakuoroa ja järjesti kutsuja kotiinsa. Hänen toivomuksiaan toteutettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin.
Hilkka oli nähtävästi myös mennyt kihloihin sodan alettua, koska hänen kuolinilmoituksessaan oli sanat "... ja morsiameni...". Mahtoikohan hänen sulhasensa olla rintamalla tiedon saadessaan?
Arvaan hyvin, miltä Väinöstä tuntuisi, jos minä... Mutta sehän on täällä mahdotonta.
Sanoma koskee minua erityisesti sen vuoksi, että se on tämän sodan aikana ensimmäinen kuolemantapaus, joka läheisesti liikuttaa minua henkilökohtaisesti. Tosinhan setäni kuoli Helsingin ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä ja lankoni veli kuoli hukkumalla Itämereen sukellusveneen ajaessa miinaan, mutta heitä kumpaakaan en tuntenut henkilökohtaisesti.
Hilkan sen sijaan tunsin. Kuinka en olisi tuntenut, kun olimme kolme vuotta luokkatovereita.
Olimme niin erilaisista oloista lähtöisin ja niin erilaisten kohtaloiden alaisina eläneet, ettemme löytäneet mitään pohjaa rakentaaksemme hedelmällistä ystävyyttä keskenämme. Hän oli kodin suojelevien siipien varjossa kasvanut perhetyttö, minä maailman rannan kasvatti. Mutta niin mielelläni kuin välillä tahdoinkin päästä hänestä eroon, ajattelen jonkinlaisella pelolla sellaista "meidän luokkaa", jossa ei olekaan Hilkkaa. Se mahtaisi olla omituinen luokka... Hän oli toveripiirimme sielu, joka kuljetti luokkaa mukanaan. Hänen mielipiteilleen annettiin arvoa, hän piti lausuntakuoroa ja järjesti kutsuja kotiinsa. Hänen toivomuksiaan toteutettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin.
Hilkka oli nähtävästi myös mennyt kihloihin sodan alettua, koska hänen kuolinilmoituksessaan oli sanat "... ja morsiameni...". Mahtoikohan hänen sulhasensa olla rintamalla tiedon saadessaan?
Arvaan hyvin, miltä Väinöstä tuntuisi, jos minä... Mutta sehän on täällä mahdotonta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)