Isä tuli yöllä. Heti kun olin saanut valot sammutetuksi ja paneutunut vuoteeseen, kuulin hänen askelensa ikkunan alta ja riensin avaamaan oven. Hän oli kurjan näköinen. Jollei hän olisi ollut ehdottoman raitis, oma tuttu isäni, olisin väittänyt hänen olevan humalassa. Hänen silmänsä verestivät, kasvot olivat ihan harmaat ja hän horjui kävellessään.
Palvelustyttö ja minä lensimme! Haimme peseytymisvälineet ja laitoimme lämmintä ruokaa pöytään. Omituisen sammuneella ja käheällä äänellä isärukka kertoi peseytyessään meille matkansa vaiheita.
Hän ei ollut koko matkan aikana nukkunut yhtään silmäntäyttä. Minkä hän oli evääkseen ottanut, sen hän oli syönyt. Katsoimme toisiimme, me kotona olleet. Kahdella leivällä ja termospullollisella kahvia, joita emme olisi mitenkään tahtoneet saada häntä ottamaan mukaan, mies oli elänyt viikon! Oliko ihme, jos hän horjui? Hän oli nyt jo aivan toisennäköinen. Kasvojen harmaus, joka oli yksinkertaisesti tomua ja likaa, oli poissa, ja hän näytti jo paljon virkeämmältä kuin tullessaan.
- Mutta miten sinä ollenkaan tulit toimeen? kysyin kauhistuneena. - Eikö asemaravintolastakaan saanut mitään?
- Kyllä kai sieltä olisi saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla olisi ollut kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä. Sellaiset ihmiset siellä jotakin saivat, kun herrat ja työmiehet raivasivat heille kohteliaasti tietä jonon etupäähän. Kun sitten tuli herrojen ja työmiesten vuoro, olivat he jonon häntäpäätä, jolle ei ollut jäänyt mitään. Pieksämäellä sain Hotelli Hansassa lasillisen kylmää teetä!
(Hotelli Hansa - mikä muistorikas paikka!)
- Niin, asemaravintola oli pommitettu ja Hansassa voivat matkustajat käydä nauttimassa virvokkeita, mikäli tungoksessa mitään saavat. Ei minulla ollut mitään hätää, tytöt, olen saanut tupakkaa!
Hymyilimme avoimesti hänen riemastuneelle ilmeelleen.
- Älkää te naurako! Kun mies on viikkokaupalla imenyt vanhoja sätkiä ja Työmiehen neljänneksiä ja sitten saa polttaa mielin määrin mitä hienoimpia sikareja, norjalaisia savukkeita, Kamelia ja Twenty Goldia, niin se on juhlaa, sanon minä! Siitä ilosta on jo vaikka syömättäkin muutaman päivän.
- Mistä sinä sitten sait tuota mieliherkkuasi?
- Pojilta. Jokainen tarjosi, minkä ennätti. Minun ympärilläni istui aina suuri lauma sotilaita kerjäten juttuja - mistä arvasivatkaan minun niitä taitavan - ja joka kerta kun joku sytytti savukkeen, tarjottiin minullekin.
- Oletko kuullut mitään rauhasta kulkiessasi? "Moskovan Tiltu" jutteli siitä jotakin.
- Sinäkö kuuntelit Tiltua poissaollessani? Etkö edes häpeä? julmistui isä.
- En kuunnellut. Asemia etsiessäni vain ohimennen tavoitin hänen äänensä ja kuulin sen verran, että rauhasta hän puhui ja Helsingin hallituksesta.
- Minä en ole kuullut mitään rauhasta enkä uskoisi siihen, vaikka kuulisin. Mikään siellä maailmalla ei kerro rauhasta. Sota ja hirveä hävitys kohtaa siellä kulkijaa joka askeleella. Et tuntisi, tyttö, kaunista koulukaupunkiasi! Olin siellä kuusi tuntia ja katselin sitä vähän joka kulmalta. Mutta mitäs niistä, kylläpähän aika korjaa, minkä sota on repinyt! Minä menen nukkumaan.
Olisin hartaasti halunnut kuulla jotakin kaikesta siitä, mitä isä oli nähnyt, mutta nähtävästi isä ei halunnut enempää kertoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti