Väinö ei ole tullut. Ehkäpä hän on juuri matkalla sinne, mistä ei ole paluuta...
Ikuisuuden rajan taakse on mennyt nyt meidän kaikkien yhteinen "Make" Uosikkinen. Hän oli seminaarin poikien voimistelunopettaja. Lähtemättömästi on painunut mieleeni hänen kuvansa. Hän tuli tavallisesti kesäisenä aikana niityn poikki polkua pitkin suoraan voimistelusalia kohti. Hänen oikeassa kädessään heilui ruskea nahkasalkku, vasen oli pistetty väljän päällystakin taskuun. Päässä hänellä oli pehmeä, vaalea lippalakki, jossa oli paksu "napa". Me ihailimme häntä ja katseemme seurasi hänen askeleitaan. Olimme ylpeitä hänestä ja iloisia siitä, että koulumme oli saanut kunnian pitää hänet.
Talvella hän hiihti kouluun pienempänä, vaatimattomampana ja huomaamattomampana kuin kukaan. Muina miehinä hän suhahti ohitsemme puiden lomitse ja vasta hänen mentyään ohi huomasimme, että sehän oli "Make". Miltä mahtanee koulumme tuntua, jos vielä kerran minäkin sinne palaan, kun sieltä ovat poissa vanha, kultainen kirjastonhoitajamme, Make, Hilkka ja kenties monen monta muuta? Paras "Viholliseni" on menettänyt toisen jalkansa ja monet koulualueen rakennukset ovat palaneet. Kun jo pienoisyhteiskuntamme kärsimät vauriot ja menetykset ovat sellaiset, millainen onkaan koko kaupunki ja koko se puoli Suomea?
---
Myöhään illalla.
Väinö soitti Kuopiosta. Hänen kurssinsa on päättynyt. Hän pyysi minua heti matkustamaan Kuopion kautta Kuusenmäelle voidakseni siellä tavat hänet. Hän ei tiedä, miten pitkäaikaiseksi hänen oleskelunsa siellä muodostuu. Matkustan heti isän palattua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti