Ei ole kulunut vielä viikkoakaan siitä, kun viimeksi kirjoitin, mutta tänä lyhyenä aikana on koko maailma ennättänyt muuttaa muotoaan silmissäni. Ainakin meidän suomalaisten maailma tuntuu kiepsahtaneen hetkeksi pois raiteiltaan. Minulla olisi nyt niin paljon kirjoittamista, etten tiedä, mistä päästä alkaa! Lennä, kynä!
Olin lähdössä isän luota. Huolimatta siitä, että Väinö oli pyytänyt minua matkustamaan Kuopion kautta, aioin matkustaa rantarataa omalle maalleni. Suureksi ihmeekseni isä ei suostunut siihen.
- Mutta ajattelehan, isä. Joudun kulkemaan Jyväskylän, Kuopion ja Iisalmen kaupunkien ja Haapamäen sekä Pieksämäen suurten risteysasemien läpi. Kaikki ne ovat ainaisen pommitusuhan alaisia. Jos menen suorinta tieä, on koko matkallani vain yksi sellainen paikka, jota tähän mennessä on pommituetu. Eikö minun pitäisi turvallisuuteni vuoksi matkustaa sen kautta?
- Eihän sinulla, nuorella yksinäisellä ihmisellä ole hätää, jos pommitus tulee. Lisäksi joudut yöllä kulkemaan Haapamäen, Jyväskylän ja Pieksämäen ohi. Sinä menet nyt Kuopioon ja sillä hyvä! Mitä se nyt olisi, että menisit toista tietä, kun tiedät Väinön odottavan tuloasi? Ettehän te ole tavanneet toisianne kertaakaan kihlauksen julkaisemisen jälkeen.
Menin postiautolla asemalle. Isä toivotteli minulle hyvää kevättä, varoitteli ikävöimästä ja kehotti minua täysin voimin tekemään työtä siirtoväkeni hyväksi. Liikuttuneena jätin kotini, jonka näkisin seuraavan kerran ties milloin.
Junan piti tulla kello 9.30. Se hetki oli aikoja sitten sivuutettu. Aseman odotushuone oli aivan täynnä siirtoväkeä. Suurin osa heistä oli lähdössä kotipaikkakunnalleen kielloista huolimatta hakemaan tavaroitaan tai palatakseen sinne asumaan. Vilkkaat karjalaiset liikehtivät ja hälisivät hyvin kodikkaasti. He näyttivät kaikki olevan hyviä tuttuja keskenään.
Istuimia oli vähän. Seisoin hiljaa ulko-oven pielessä ja katselin ympärilläni olevia ihmisiä. Silloin astui konttorihuoneen ovesta asemapäällikön rouva. Hän oli kiihtynyt, ja kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään. Kaikkien katseet kääntyivät häneen, kun hän yritti saada jotakin sanotuksi:
- Nyt se on tullut. Rauha on tehty. Ulkoministeri Tanneri pitää puhe äsken just. Hän itse sanoo se.
Jännittynyt hiljaisuus. Rauha! Mutta miksi sitten asemapäällikön rouvan ääni vapisee ja hän puhuu entistäkin huonommin suomea? Miksi hänen silmänsä ovat kyynelissä? Odotamme jatkoa. Seisomme hänen lähellään kaikki, ettei yhtäkään sanaa menisi hukkaan.
- Rauha on tehnyt Suomi kovilla ehdoilla. Ryssä saa Viipuri, saa Sortavala, saa Käkisalmi.
Rouva menee odotushuoneen seinällä olevaa karttaa kohti ja piirtää kädellään rajalinjaa suunnilleen sen tulevalle paikalle.
- Ryssä saa kaikki tuo kaunis Karjala.
Kukaan ei puhu mitään. Seisomme kuin salaman satuttamina.
- Perkele! sanoo ensimmäiseksi lomalla oleva sotilas.
- Jumalan kiitos, että se teurastus loppui! huokaa vanha mummo hänen vieressään.
Mutta siirtolaiset eivät sano sanaakaan. He katselevat toisiaan hätääntynein silmin. "Ryssä saa kaikki, kaikki kaunis Karjala", soivat äskeiset sanat, kohtalokkaat sanat heidän korvissaan. Vähitellen heidän tietoisuuteensa tunkeutuu sanoman koko julma todellisuus: He kaikki ovat menettäneet kotinsa, kalleimman omaisuutensa maan päällä.
Menen ulos huikaisevaan auringonpaisteeseen. Rauha! Odotimme tuota sanomaa innokkaasti joka päivä. Olimme varmoja siitä, että se takaisi meile uuden, entistä ehomman vapauden siinä maassa, jota koko kansamme niin urheasti puolusti. Ja nyt! Kun rauha vihdoinkin on palannut, se työntää meidät kokoon, puristaa yhä tiukemmin toisiamme vasten ja vie mukanaan kunniakkaitten taistelujemme kuolematonta muistoa kantavat tantereet.
Raateleva tuska kouristi sydäntäni. Tajusin epäselvästi, että toisetkin tulivat vähitellen ulos odotushuoneesta. Edessäni seisoi kaksi naista, jotka keskustelivat uudesta rauhasta. He eivät päässeetkään hakemaan tavaroitaan. Heiltä oli iäksi mennyt toivo saada rauhan tultua palata rakkaisiin koteihinsa. Sen toivon varassa he olivat jaksaneet päivästä toiseen tilapäisillä asuinsijoillaan. Nyt he tunsivat itsensä juurettomiksi. Kaikki toivo oli mennyt.
- Sellainen on aina Karjalan kansan kohtalo, sanoi joku katkerana
- Ehkäpä siksi juuri Karjalan, että muut eivät tällaisia iskuja kestäisikään. Karjalaa on aina isketty ja aina se on noussut.
- On se sentään hyvä, että tulee kesä pian. Talvea vasten olisi ollut vielä vaikeampi jäädä kodittomaksi, sanoi joku.
Kesä! Saattoiko kesäkin vielä joskus tulla tähän ankeuteen? Näin loistavan kevätauringon hellittävän taivaalla täydellä terällään. Vesipisarat tipahtelivat räystäältä. Tumman takkini selkää poltti auringon lämpö. Tunsin, että kaiken tämän surkeuden keskellä oli jotakin iloista ja hyvääkin. - Meille jäi vapaus. Jäi maa, jolle voivat uuden kotinsa rakentaa nekin, jotka nyt olivat jääneet kodittomiksi. Taistelijoitemme antama uhri ei ollut turha.
Junani tulosta ei ollut tietoa. Riensin puhelimeen.
- Isä, joko sinä olet kuullut?
- Kyllä. Äsken juuri kuulin. Olen pahoillani, kun sinunkin kaunis koulukaupunkisi menetettiin. En tahdo uskoa todeksi näin kovia rauhanehtoja. Eikö vihollisille olisi riittänyt se, minkä kykenivät valloittamaan kolme kuukautta kestäneissä, raivokkaissa taisteluissa?
- Matkustanko nyt ollenkaan vai palaanko kotiin? Nyt on varmaan hirveä tungos rautateillä.
- Velvollisuus ensin, tyttö. Nyt sinua tarvitaan työpaikallasi ja sinun on kiirehdittävä sinne niin pian kuin suinkin. Tungos kehittyy pahimmilleen vasta huomenna. Tänään ei vielä mikään evakuointi pääse vauhtiin.
- Menen siis. Ehkä junani tulee pian. Hyvästi, isä!
- Näkemiin, ole rohkea ja iloinen! Kyllä tämä tästä selviää, onhan nyt sentään rauha.
Pääsin vihdoin junaan. Vaunuosastossa, johon jouduin, nukkuivat sotilaat pitkillä penkeillä kaikessa rauhassa. Istuin parhaillani katselemassa hullunkurisen näköistä, nokista, likaista ja repaleista sotamiestä, jonka rintataskusta pilkisti vielä asetakkiin kiinnittämätön kunniamerkki, kun vaunumme ovi avautui rajusti paukahtaen. Sisään syöksyi kaksi kiihtynyttä alikersanttia. He huusivat heti ovella:
- Herätkää pojat, peijakkaat, rauha on tehty, saakeli soikoon!
- Mitä pirua te pojat valehtelette?
Minun äsken tarkastelemani sotilas tuijotti sanantuojia epäuskoisin silmin ja haukotteli hiukset lystikkäästi harallaan.
- Se ei ole, pojat, vale, vaan se on totisinta totta, yhtä totta kuin se, että minun nimeni on Sulo Pyry, alikersantti Suomen tasavallan valkoisessa armeijassa.
- Mikä on totta? kysyivät yhdestä suusta kaikki sotilaat, jotka olivat heränneet penkeillään.
- Nyt on Suomessa rauha. Se on totta ja se on vasta pirunmoinen rauha. Koko Karjala jää ryssille ja puoli Sallaa.
- Älä helskutissa, mistä sinä kuulit? kysyi eräs vänrikki.
- Tuolta äskeiseltä asemalta nousi junaan joku rouva, joka sen tiesi.
- Akkojen valeita, pärskähti vänrikki halveksivasti. - Moskovan Tiltun räpätyksiä! Kaikkea kehtaat, miehinen mies, uskoa, hitto soikoon!
Sekaannuin keskusteluun:
- Valitettavasti kaikki kuulemanne on totta. Äsken juuri ulkoministeri Tanner piti radiossa puheen, jossa hän ilmoitti rauhansopimuksen allekirjoitetuksi ja astuvan voimaan tänä päivänä kello yksitoista. Rauhanehdoissa luovutettiin Neuvostoliitolle Karjala, muun muassa Viipurin, Käkisalmen ja Sortavalan kaupungit sekä Hanko ympäristöineen. Jokin osa Sallaa luovutettiin myös.
Puhettani kuunneltiin äänettömyyden vallitessa. Tuskin olin lopettanut, kun äskeinen sotamies hyppäsi seisomaan. Minun on mahdoton toistaa sitä kirosanojen tulvaa, joka virtasi hänen huuliltaan. Hän manasi hartaasti sitä, että meidän pojat olivat suotta saaneet koko talven tapella pakkasen kourissa läpiväsyneenä koko ajan hyökkäävää, ylivoimaista vihollista vastaan ja torjuttuaan urhoollisesti kaikki hyökkäykset kärsivät rauhanteossa ensimmäisen tappionsa.
Häntä vastapäätä istunut upseeri veti turistinsa välistä kartan ja pyysi minua näyttämään, miten raja suunnilleen kulki. Kun kaikki pojat sen näkivät, he synkkenivät ja heidän silmissään liekehti. Vetäydyin pitkälleni ja pojat jäivät matalalla äänellä keskustelemaan kohtalokkaasta rauhasta, jonka julma ja samalla rauhallinen sanoma oli heidät yllättänyt.
Tulimme Haapamäelle. Jäin odottamaan itään päin lähtevää junaa. Iltapäivä oli jo pitkälle kulunut, vaikka minun piti aikataulun mukaan olla ennen puoltapäivää Jyväskylässä asti. Istuin erään pöydän ääressä ravintolahuoneessa ja odotin tungoksen selviämistä tarjoilupöydän luona. Silloin havaitsin ravintolahuoneen keskiosassa erään opettajani. Hän huomasi myös minut ja pujottelihe kahvikuppeineen luokseni.
- Mitä kuuluu?
- Kiitos, hyvää nyt kun tekin olette säilynyt hengissä!
Lehtorin tuttu nauru oli hivelevää musiikkia korvilleni.
- Onko totta, että nyt on rauha?
- Kyllä, se on aivan totta. Teidänkin kotinne jäi luovutetulle alueelle.
- Minä en usko, että Sortavala kuuluu siihen.
- Olen pahoillani, mutta sitä ei voi auttaa. Se on karvas totuus, josta ei pääse yli eikä ympäri. Ulkoministeri ei ole voinut valehdella koko Suomen kansalle Yleisradiossa sellaista asiaa.
- Minä en usko vielä, ennen kuin itse kuulen radiosta. Ehkäpä se on vain huhu. Mutta kesken kaiken, tehän olette mennyt kihloihin. Saanko onnitella?
- Kiitos, julkaisimme jo joulun aikaan.
Keskustelimme itsestämme ja toisistamme aivan kuin olisimme olleet maailman parhaita ystäviä ja tovereita. Yhdessä surimme seminaarimme sankarivainajia ja muistelimme menneitä, onnellisia päiviä pienessä, kauniissa kaupungissa Karjalan laulumailla. Vielä etelän junan lähtiessä lehtori vakuuti sen portailla seistessään:
- Ei voi olla totta, että Sortavalakin on menetetty. Näkemiin! Tapaamme siellä syksyllä, kun koulu alkaa!
Poriin, Helsinkiin, Tornioon, vaikka minne muualle lähti juna toisensa jälkeen, mutta Jyväskylään ei ainoatakaan. Yö joutui. Ravintolahuone oli edelleen tupaten täynnä matkustajia. Istuimme uneliaina pöytiemme ääressä ja murehdimme kukin omia murheitamme. En yhdenkään ihmisen kasvoilla nähnyt iloa sen johdosta, että rauha, kauan kaivattu rauha, oli palannut.
Viereisen huoneen ovi avattiin. Puhujan ääni kuului radion kovaäänisestä. Ponnahdimme seisomaan ja riensimme lähemmäs. Ulkoa tuli lisää väkeä. Hievahtamatta kuuntelimme, kun pääministerimme, vahvistaen rauhansanoman, kehotti meitä nurkumatta kohtaloomme alistuen ryhtymään jälleenrakennustyöhön.
Puhe päättyi. Palasimme paikoillemme. Kansamme kohtalon hetki oli lyönyt. Rauhanehdot olivat peruuttamattomina sellaiset, jollaisina olimme ne kuulleet. Edessämme oli väistämätön velvollisuus: työ ja taaskin työ.
---
Johonkin aikaan yöllä pääsin jatkamaan matkaa. Alituisten pysähtelemisten ja seisomisten perästä juna saapui Pieksämäelle. Vasta kun itse näin poltetun asemaravintolan seinien olevan nousemassa jälleen, muistin isän kertoneen sen kohtalosta. Suuntasin askeleeni Hotelli Hansaan päin.
Voi surkeata! Illmanpaine vai mikä lie iskenyt sen toisen kerroksen omituisesti kallelleen. Yhteen nurkkaan näytti isku osuneen kuin jättiläisen nyrkki. Se huone, jossa olin asunut, oli rakennuksen vahingoittumattomalla etusivulla. Katselin tieltä sen ikkunaan ja toivoin saavani jotakin lämmintä sisääni hotellin ravintolahuoneessa. Kurkistin sen ovelta sisään. Ei yrittämistäkään! Miehiä, miehiä, miehiä niin kauas kuin silmä kantoi. Minulle ruvettiin raivaamaan tietä joukon keskitse. Muistin isäni sanat: "Kyllä olisin ruokaa saanut, jos olisin ollut hieno rouva, jolla oli yllään kuuden tuhannen markan turkki ja harsoja silmillä."
Oikeuttiko se minut käyttämään hyväkseni miesten ritarillisuutta, että olin nainen? Ei. En halunnut sen etuoikeuden turvin riistää keneltäkään paikkaa lohduttoman pitkässä jonossa. Hymyilin kiitokseksi ystävällisille miehille.
- Kiitos kohteliaisuudestanne! Arvaan teidän paremmin tarvitsevan ne murut, jotka saatte jonotuksenne palkaksi. Minulla on vielä jäljellä omia eväitäni, joiden avulla tulen toimeen.
Nyökkäsin iloisesti ja lähdin. Miehet kääntyivät tyytyväisinä kurottelemaan annoksiaan.
Astelin tulipalopakkasessa pitkin asemalaituria. Ensimmäiselle raiteelle pysähtyi pitkä sairasjuna. Katselin sitä ohi kulkiessani ja olin vähällä törmätä junailijaan, joka astui alas viimeisestä vaunusta. Hän pysähtyi ystävällisesti hymyillen:
- Eikö pikku neidillä ole kylmä tällaisessa pakkasessa?
(Harmillinen tapa tuntemattomilla puhutella minua, arvokasta opettajaa, piirihuoltajaa ja kihloissa olevaa täysi-ikäistä naista pikku neidiksi!)
- Kyllä. Olen jäässä nenänpäästä varpaisiin, mutta olen matkustanut jo pitkästi toista vuorokautta ja voin niin huonosti kaikesta hengittämästäni tupakansavusta ja huonosta ilmasta, etten voi mennä sisälle mihinkään. Tässä maailmassa ei ole yhtään kolkkaa, missä ei tupakoitaisi.
- Voi sentään. Siinä asiassa en voi teitä auttaa. Onko teillä vielä pitkä matka jäljellä?
- Ei onneksi enää. Yritän päästä Kuopioon vielä tänään, mutta juna on tavattomasti myöhässä.
- Toivotaan sen nyt tulevan, ennen kuin teistä tulee pieni jääpuikko!
- Lupaan vielä kuusi tuntia pysyä sulana, mutta enemmästä en mene takuuseen.
Kävelin, käveli ja kävelin. Huomasin haavoittuneen sotilaan kompuroivan sairasjunan rappusia alas kainalosauvojen turvin. Hänellä oli kirjeitä käsissä. Riensin hänen luokseen.
- Voinko auttaa teitä jotenkin? Jos haluatte saada nuo kirjeet postiin, niin vien ne mielelläni. Tiedän, missä laatikko on.
Haavoittunut ojensi minulle ison nipun kirjeitä ja kiitti avuliaisuudestani. Vein ne heti laatikkoon ja palasin takaisin kävelemään entistä reittiäni. Sama mies tuli vaunun sillalle. Tällä kertaa hän viittasi minut luokseen. Hän pyysi anteeksi, kun oli "pakotettu jälleen minua vaivaamaan", ja antoi äskeistä vielä enemmän postia toimitettavaksi laatikkoon.
Hymyillen kehotin häntä kysymään vaunusta, vieläkö tulee lisää kirjeitä, ja lupasin ilomielin toimittaa ne kaikki laatikkoon. Hän teki partioretken vaunuun ja palasi kuin palasikin hetken kuluttua liehuttaen riemastuneena melkoista kirje- ja korttimäärää käsissään. Nauroimme molemmat poikien kirjoitusinnolle ottaessani häneltä postin, joka varmasti täytti koko laatikon niin, ettei sinne tämän jälkeen muuta mahtunut.
Tulihan se juna vihdoin, tuli ennen kuin kuusi tuntia oli kulunut. Jonkin ajan kuluttua astuin Kuopion asemalaiturille, missä oli niin paljon ihmisiä, että alikäytävää kohti soljuva virta vei vastustamattomasti mukanaan. Alhaalla asemahuoneessa riensi Väinö minua vastaan. Olin juuri tuntenut itseni niin pahoinvoivaksi ja väsyneeksi, että halusin lakata olemasta. Väinön rakkaat kasvot nähtyäni ja tunnettuani hänen lämpimän kädenpuristuksensa unohdin kaikki matkan vaivat ja vastukset. Keveästi nousi jalkani astellessamme Väinön tuttavan sedän kotiin, jonne hän oli majoittunut.
Seuraavana päivänä Väinö sanoi:
- Minun täytyy päästä Sortavalaan jollakin tavalla. Eino on siellä varmaan evakuointityössä mukana autoineen. Jos tapaisin hänet, voisin auttaa häntä kenties paljonkin. Tahdon lähteä vanhempiemme tavaroita pelastamaan. He eivät itse enää jaksa, eikä siellä ole ketään, joka voisi heitä auttaa.
Koetin hillitä itseni. Sanoin Väinölle:
- Tule, meidän on lähdettävä! Jos mielit ehtiä autokolonnan mukaan, meidän täytyy pitää kiirettä.
Noustessaan autoon Väinö pahoitteli, kun hänen oli jätettävä minut huolehtimaan itsestäni.
- ... mutta minusta tuntuu, etten voisi koskaan antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin käyttämättä tämän tilaisuuden auttaa vanhempiani, jos se suinkin on mahdollista. Mene sinä Kuusenmäelle valmistelemaan vanhempieni vastaanottoa. Tuon heidät luultavasti sinne.
Vajaan tunnin kuluttua hänen lähdettyään pääsin pohjoisen junaan. Haihduttaakseni pettymystäni ja ikävääni kuuntelin kanssamatkustajieni juttuja. Sain kuulla monta jännittävää tarinaa Kollaanjoen rintamalohkon taisteluista.
Vilkas reservinkersantti ja hänen neljä sotamiestoveriaan niitä juttelivat. Olin taas kerran ainoa nainen koko vaunussa eikä läsnäoloani huomattu. Välistä oli keskustelu niin "sakeata", että koetin keskittää ajatukseni johonkin muuhun asiaan voidakseni olla kuulematta kaikkea tuota, mitä ei minun korvilleni ollut tarkoitettukaan. Hilpeä kerstantti puheli mm. näin:
- Eukkoni kuuluu olevan evakkona K:n pitäjässä. Yritän hiivittäytyä sinne ensi yöksi. Ja jos en eukkoa löydä, niin minun täytyy ottaa ensimmäinen nainen, jonka näen. Joo-o, niin se on pojat! hän vakuutti nauraville tovereilleen.
Samassa hän huomasi minut. Hän punastui hiusmartoa myöten. Hymyilin hänelle avoimesti. Olipa hän ollut sodassa miten urhoollinen tahansa, oli hän sitä tyyppiä, joka ei ikinä rohkenisi "ottaa ensimmäistä naista, joka kävelee vastaan". Varmaan hän etsisi uskollisesti niin kauan, kunnes löytäisi oman vaimonsa, johon hän varmaankin oli koko sydämestään kiintynyt.
Huomattuaan minut hän muutti kokonaan esitystapaansa. Hän tarinoi edelleen tovereilleen, mutta nyt olivat poissa kaikki raakuudet, joilla hän oli aikaisemmin juttujaan höystänyt. Ja minä vakuutan, että samalla kun olin siitä kiitollinen, totesin myös, etteivät hänen pakinansa siitä hiukkaakaan kärsineet. Niissä oli hupaisia käänteitä, yllättäviä tilanteita, uhkarohkeutta ja jännitystä sekä seikkailuhenkeä yllin kyllin ilman tarpeettomia mausteitakin.
Matkan jatkuessa aloin taas tuntea itseni huonovointiseksi. Lähdin vaunujen välikköön saadakseni raitista ilmaa. Sielläkin oli jo viisi miestä. Heistä ei kukaan tupakoinut. Heti oven suljettuani kaksi nuorukaista nousi välikössä olevilta istuimilta ja tarjosi minulle paikkaansa. Kiitin tarjouksesta mutta halusin seistä.
Eräälle asemalle jäi suuri joukko miehiä, jotka näyttivät kuuluvan nostoväkeen. Samalle asemalle jäi paljon muitakin matkustajia. Kun vaunuun tuli tilaa, siirtyi sinne minun lisäkseni kaksi nuorukaista. Silloin näin, että he olivat molemmat epätavallisen kalpeita. Toinen avasi vaunun ikkunan raitista ilmaa saadakseen. Kysyin heiltä, olivatko he haavoittuneet.
- Olemme, ja olemme matkalla toipumislomalle.
Halusin kuulla tarkemmin. Toinen kertoi:
- Minä olin Sallassa. Menin sinne vapaaehtoisena heti kun sota syttyi. Siviilissä olen abiturientti. Tammikuun lopulla haavoituin. Konekiväärisuihku sattui oikeaan kylkeeni ja käsivarteeni. Minulta poistettiin sataviisitoista senttiä suolta ja värttinäluuhun pantiin metallia.
- Voitteko liikuttaa kättänne?
- Kyllä, sormet jo liikkuvat. Kyynär- ja rannenivelet ovat vielä kankeat, mutta nekin alkavat taipua päivä päivältä paremmin.
- Voitteko syödä kaikkia ruokia, kun suolistoanne sillä tavoin lyhennettiin?
- Minulla on nyt ruokavalio, mutta kun totutan itseni vähitellen vaikeammin sulavien ruokien käyttöön, olen jonkin ajan kuluttua taasen kaikkiruokainen.
- Miten te olette noin tavattoman kalpea?
Poika hymähti:
- Verenhukka oli niin suuri. En tuntenut lainkaan haavoittuneeni vatsaan. Sidoin vain käsivarttani ja apu tuli myöhään. Minuun on kaksi kertaa siirretty verta sairaanhoitajalotasta. Jäähän sitä vähän kalpeaksi muutenkin, kun makaa sisällä toisten paahtuessa aurinkoisilla keväthangilla.
Käännyin toisen pojan puoleen. Hän näytti kovin väsyneeltä.
- Suokaa minulle anteeksi, kun pumppaan teitä kuin sanomalehtimies. Haluaisin kovin mielelläni kuulla teidänkin tarinanne.
- Siinä ei ole paljon kertomista. Se on muuten ulkonaisilta puitteiltaan samanlainen kuin kaverinkin. Eroa on vain haavoittumisen laadussa. Olen ollut välillä jo kotonakin ja tulen juuri kuulemasta kuolemantuomiotani. Kestän korkeintaan kaksi vuotta lääkärin arvion mukaan, enkä enemmästä välitäkään. Olisi vain parempi, mitä pikemmin tämä kituminen loppuisi.
Poika painoi väsyneet silmäluomensa umpeen, käänsi kasvonsa poispäin ja vaikeni. Hiljaa olimme mekin. En löytänyt yhtään sanaa, jolla olisin voinut ottaa osaa pojan kohtaloon. Odottamatta hän kääntyi vielä puoleeni ja sanoi:
- Sanoitte olevanne seminaarilainen. Jos olette Sortavalasta, niin varmaan tunsitte Kosti T:n. Hän kaatui viereeni.
Parahdin. Kosti kaatunut! Hyvä Jumala! Keitähän lienee enää elossa? En voinut kysellä mitään matkatoveriltani. Hän oli palannut äskeiseen asentoonsa. Nielin muutaman keran tyhjää ja koetin keskustella toisen pojan kanssa. Olimme hajamielisiä kumpikin, ja keskustelumme nukahti välillä hätkähtääkseen hetkiseksi valveille ja nukahtaakseen uudelleen.
Juna porhalsi pysäkille, jolla minun oli jäätävä. Hyvästelin matkatoverini ja astuin junasta pilkkopimeälle asemalle yli kolmenkymmenen asteen pakkaseen.
Silmäni tottuivat pian pimeyteen, ja jonkin matkaa käveltyäni rupesivat räiskyvät revontulet valaisemaan tietäni. Matkalaukkuni oli painava, ja raahatessani sitä Kuusenmäelle ahkerasti vaihtaen kädestä toiseen olin pakkasesta huolimatta kuumissani, kun pääsin perille.
Minun huoneeni ikkunaverhon raosta pilkotti valoa. Kuka siellä valvoi tähän aikaan? Vuorokauden kolmas tunti oli kulumassa. Kierrekaihtimen raosta näin vuoteessani makaavan jonkun. Vuoteen vieressä tuolilla oli vaatekori. Pienellä pöydällä paloi yksinäinen kynttilä.
- Hyvänen aika, ajattelin. - Korholan emännän pienokainen on varmaan syntynyt. Eikä emäntä olekaan mennyt synnytystupaan, vaikka hän niin kauniisti lupasi ja lääkäri käski häntä niin tekemään. No, kaikki näyttää olevan onnellisesti ohi, tuumiskelin samalla kun tunsin piirihuoltajan tehtävän kaikkine edesvastuineen palaavan hoidettavakseni.
Koputin Anna N:n ikkunaan. Ei vastausta. Koputin kovempaa. Kuulin Korholan emännän huutavan viereisestä huoneesta:
- Neiti, neiti, herätkää! Joku koputtaa!
Anna nukkui kaikessa rauhassa. Koputin yhä kovemmin, kunnes kuulin hänen kääntyvän vuoteessaan ja huutavan unisena:
- Sisään!
- Tulen heti, kunhan ensin avaat oven. En välitä särkeä ikkunaa! huusin nauraen vastaukseksi.
Täällä minua oli odottamassa joukko kirjeitä, jotka heti revin innokkaasti auki, ja ahmin niiden sisällön ensi töikseni. Arvo eli ja oli terveenä, Jumalan kiitos, vielä 11.3. kaikista ilkeistä huhuista huolimatta, joiden mukaan hän oli milloin haavoittunut, milloin menettänyt toisen, milloin molemmat kätensä tai jalkansa. Aira-Mirjami kertoi olleensa Hilkan haudalla. Mikä liikuttava surujuhla se mahtoi ollakaan! Morsiameksi puettuna hänet laskettiin maan poveen, ja pian siellä tallukkajalat polkevat hänenkin kalliin kumpunsa maan tasalle. Se on katkeraa!
Rauhoitin Korholan emäntää, joka hätäili kovin valloitettuaan huoneeni ja vuoteeni. Aivan tyytyväisenä paneuduin Annan huoneen lattialle nurkkaan. Pehmusteeksi löysin huovan, pääni alle pakan pyyhkeitä ja peitteeksi toisen huovan. Olin niin väsynyt matkan vaivoista, että nukuin tuutimatta ja heräsin aamulla aivan virkistyneenä.
Siirtoväkeni ilo paluuni johdosta näytti ihan vilpittömältä.
- Tulipa se rauha, ennen kuin opettaja palasi. Joko vedämme lipun salkoon?
- Voi ei, rakkaat ystävät! Iloitsen kyllä teidän kanssanne, joille jäi kodit, mutta Karjalan heimon murheen vuoksi me emme hyppele intiaanitanssia. Liian paljon on menetetty. Jos haluatte liputtaa, pannaan lippu puolitankoon.
- Sielläkö opettajan koti oli?
- Ei toki. Kotoanihan nyt juuri tulen Länsi-Suomesta. Mutta sulhaseni koti, hänen vanhimman veljensä ja minun vanhimman sisareni ja lukemattomien sukulaistemme, ystäviemme, koulutovereittemme ja tuttaviemme kodit jäivät sinne.
Surkuttelimme kaikin niiden lähes puolen miljoonan suomalaisen kohtaloa. Tämä siirtoväki, joka talven yli on viereksinyt siirtolaisena luonamme, ymmärtää varsin hyvin heidän kohtalonsa.
Korholan emäntä pyysi, että hänet siirrettäisiin takaisin luokkaan, joten erotimme luokan yhdestä nurkkauksesta väliseinän avulla hänelle rauhallisen sopen. Pyysin luokassa asuvia hillitsemään itseään ja lasten melua, että väsynyt äiti saisi levätä. Hän oli nyt onnellinen ja tyytyväinen. Hänen miehensä, jota hän oli koko talven ikävöinyt, oli päässyt jo hänen luokseen. On tässä maailmassa sentään vielä iloa ja onneakin kaikkien murheitten ja kärsimysten keskellä!
Minä odotan nyt Väinöä vanhempineen tänne. Keuhkotautipotilas tuosta kamaristani muutti perheensä luoksen vanhan Riitun puolelle. Hän selitti:
- Meillä on enää niin vähän aikaa täällä oltavaa, että minä muutan tuonne pakkaamaan tavaroita ja laittamaan paikkoja lähtökuntoon.
Hän oli koko ajan ikävöinyt päästä perheensä pariin. Annoin hänen mennä. Tänään hän muutti ja huomenna saan kunnostaa huoneen itseäni varten. Tämä yksi huone olisikin ollut liian vähän, jos Väinön vanhemmat tulevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti