Ähtäri 1.3.1940

Kotona! Täällä vasta huomaan, miten äärettömän yksinäinen olen ollut koko talven, millaisessa hermojännityksessä olen ollut ja miten suunnaton vastuu on painanut kokemattomia ja niin surkean nuoria harteitani. Olen iloinen, kun tulin lähteneeksi tänne!

Kun istun suuren perhepöytämme ääressä kuunnellen radiota tai juoden kahvia ja hupaisesti keskustellen isäni kanssa sähkövalojen kirkkaassa loisteessa - on se öljyvalaistus sentään tukalaa! - olen onnellinen. Lepo täällä on täydellinen. En kaipaa mitään.

Tulin vasta tänä aamuna, mutta nyt jo tunnen nuortuneeni lettipäiseksi pikku tytöksi, jonka asioista isä määrää ja jonka ei tarvitse huolehtia huomisesta. On ihanaa, että kun kysytään "opettajaa", saan istua rauhassa, sillä minä en ole enää opettaja, minulla on isä, joka on sitä, ja häntä kysyjä tarkoittaa.

Tulee olemaan suurenmoisa herätä aamuisin juomaan valmista kahvia silloin kun huvittaa. Kukaan ei koputa aamulla anivarhain kuuntelemaan moitteita kaikista asioista tämän matoisen maan kamaralla. Ei kuulu torailevia ääniä tai itkua seinän takaa eikä kantaudu kessun savua, joka oli usein tukahduttaa minut siellä Kuusenmäellä.

Lähdin vasta eilen aamua - on kuin siitä olisi 100 vuotta - pieneltä pysäkiltämme. Sinne kokoontuneessa väkijoukossa oli paljon siirtolaisia.
- Minne opettaja on matkalla?
- Menen lomalle.
- Kuka meitä hoitaa sillä aikaa?
- Alakoulunopettaja.
- Kauanko opettaja on aikonut viipyä?
- Saa nyt nähdä, miten kauan sota kestää. Palaan vasta sitten, kun on rauha.
- Voi toki, tulkaa nyt sentään ennemmin!
- Kuka tietää, miten pian saamme rauhan. Palaan sitten, vedämme lipun salkoon ja hypimme intiaanitanssia ympärillä. Kaikki piiriin vaan, jotka kynnelle kykenevät. Minä otan Vanhaa Riittua käsipuolesta ja sitten mennään, että hiukset vinkuvat.
- Vaan jospa pommi kohtaa teidät siellä junamatkalla?
- Jaa-a, se olisikin eri räiskäys! Jos räjähtäisi pommi, niin räjähtäisin minäkin. Saatte olla huoletta, ette te minusta niin vähällä pääse. Mikäs pahan tappaa?

Iloisesti huiskutellen nousin vaunuun.

Seisottelimme kaikissa mahhollisissa risteyspaikoissa tuntikaupalla, mutta pääsin kuin pääsinkin kokonaisen päivän ja yön jyrrättyäni tuota normaaliaikana kymmenen tunnin junamatkaa perille kotiasemalle tänä aamuna klo 03.30. Hetkistä myöhemmin astuin postiautosta kotiportille iloiseksi yllätykseksi rakkaalle perheelleni, jonka muodosti yksi ainoa henkilö - isä.

Näin virkeänä en ole nähnyt isääni vuosikausiin. Hänen ohimoillaan on aavistuksen verran enemmän hopeaa sysimustassa tukassaan kuin viime kerralla tavatessamme. Muuten hän oli nuortunut ja reipastunut huomattavasti. Kysyin häneltä syytä siihen. Hän myhähti mukavasti ja kertoi:
- Syksyllä minua vaivasi niin paha iskias, että se sitoi minut vuoteeseen päiväkausiksi. Jos yritin liikkua, sain tuskallisia kipuja kärsien vetää toista jalkaa perässäni. Silloin sain komennuksen ryhtyä hoitamaan ylimääräisen poliisin virkaa. Nelinkontin täytyi ryömiä ensimmäisen kerran pyörän selkään lähtiessäni ajelemaan Vartiokonttoriin. Sinne on viisitoista kilometriä. Heti sen jälkeen minut määrättiin bensan jakeluun ja nimitettiin Kansanhuoltolautakuntaan. Olen siitä lähtien tuulella ja tuiskulla, pyryssä ja pakkasessa aamulla mennyt, illalla palannut tuon saman taipaleen. Iskiasta ei ole sen koommin kuulunut eikä näkynyt. Tämän lisäksi olen muiden toimieni ohella joutunut vielä siirtoväen piirihuoltajaksi. Piirissäni on 52 hoideltavaa. Työ se pitää miehen pystyssä.

Häpesin itseäni. Valitin liikarasitusta, nuori ihminen, jolla oli pieni osa siitä työtaakasta, minkä nuorekkaan reipas, syksyllä 55 vuotta täyttävä isäni iloisena kantoi. Kahdehdin hänen kykyään nopeasti selvittää itselleen, mitä oli tehtävä, ja viedä tarmokkaasti päätökseen suunnitelmansa. Hänen etevämmyytensä oli kenties vuosikausien kokemuksen tulos, mutta oli siinä huomattava annos yksilöllistä joustavuutta, organisaatiokykyä ja innostustakin. Hän oli juuri oikea mies paikallaan. Tajusin selvästi, miten tarpeellisia juuri hänen kaltaisensa, asekelpoisuusiän sivuuttaneet miehet ovat kotirintamalla, missä yhden miehen on korvattava kymmenen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti