Rakas päiväkirja,
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti