Istun pieneksi käpertyneenä tuolissani. Ylläni on vain ohut yöpaita ja sen päällä lämmin aamutakkini. Nautin täysin siemauksin hiljaiselostani Auni Nuolivaaran "Isännän ja emännän" seurassa.
Kuulen avaimen varovasti kiertyvän ulko-oven lukossa ja hymyilen ymmärtäväisesti itsekseni. Keuhkotautipotilaani siellä hiipii varovasti omalle pedilleen. Vilkaisen kelloa. Jopa oli aikakin - se on puoli kaksi ja meillä noustaan kello neljä.
Hämmästyin ja säikähdin, kun kuulin aran koputuksen oveltani.
-Onko opettajalla mitään rohtoja? Eila hourailee kovassa kuumeessa.
Riensin pukeutumattomana lääkepulloineni ja pulvereineni koulun puolelle pieneen kamariin, missä sairas lapsi oli. Siellä tuo kuusivuotias tyttönen istui aivan jäykkänä vuoteessaan tuijottaen suurin, kauhistunein silmin etäisyyteen. Hän oli kirkunut äänensä käheäksi ja sai enää vain vaivoin tajuttavia sanoja puserretuksi kuivien huuliensa välistä.
- Ryssiä! Ryssiä! hän huusi voimakkaan väristyksen tärisyttäessä hänen hentoa ruumistaan. - Viekää pian minut vintille ja pankaa valkoisten lakanoiden alle, etteivät ne löydä! Ei saa! Ei saa! hän kähisi minulle luullen minua pelkäämäkseen ryssäksi, kun tartuin häntä toiseen käsivarteen antaakseni hänelle lääkettä.
Kiedoin vapisevan lapsen huopaan, annoin hänen isälleen merkin seurata ja lähdin kantamaan lasta pihan yli. Toin hänet hänen isänsä huoneeseen. Halusin toisten lasten saavan nukkua rauhassa. Nyt he istuivat valveilla kauhistuneena katsellen Eilan hourailua.
Asetin lapsen pitkälleen isänsä vuoteelle ja hivuttelin hiljaa hänen polttavia ohimoitaan. Hän näytti rauhoittuvan, mutta ollessaan juuri vaipumassa uneen alkoi taas kauhuissaan huutaa:
- Elukoita! Elukoita!
Hän oli niin hurjistuneen näköinen, että minua värisytti.
Yliluonnollisin voimin hän heittäytyi käsistäni lattialle, huusi ja raivosi. Hän repi käsiään ja vähän rauhoituttuaan näytti ikään kuin poimivan hiuksia sormistaan. Puhelin hänelle rauhoittavasti ja nostin hänet syliini.
Suostuttelin häntä lähtemään kanssani käsiä pesemään, niin kiusalliset hiukset häviävät. Mukautuvaisena hän tuli kanssani huoneeseeni, missä hän mielellään näytti pesevän kätensä ja - saatuaan hetkeksi tajuntansa - katseli ihmetellen ympärilleen.
Isä seurasi varjona kintereillämme. Istuin lapsi sylissä harmoonin ääreen ja soittelin hiljaa pieniä sävelmänpaloja, jotka näyttivät viihdyttävän häntä hetkiseksi. Mutta taas alkoi sama riehunta. Hän oli näkevinään elukoita kaikkialla ympärillään ja koetti saada jalkansa pois niiden ulottuvilta. Lapsiraukan hätää on mahdotonta sanoin kuvata. Isä itki ja minun sydämeni oli pakahtua.
Koetimme antaa lapselle lämmintä mehua, mutta hänen suunsa oli niin pahasti rakoilla, ettei hän voinut juoda mitään. Aikaisemmin oli pikku Eilassa todettu olevan nivelreumaa. Hän oli saanut sen luultavasti maatessaan kylmällä lattialla täällä ollessaan. Lääkäri oli neuvonut taudin hoitotavan ja koetimme nyt hänen ohjeittensa mukaisesti lievittää lapsen tuskia, mikäli se suinkin oli mahdollista. Voitelimme hänen kätensä ja jalkansa annetuilla lääkkeillä ja sidoimme pienet raajat lämpimiin, pumpulisisusteisiin flanellikääreisiin.
Mutta mikään ei auttanut. Aamuun asti poloinen pienokainen näki kauhunäkyjään ja aina siihen saakka kunnes sairaanhoitajatar vei hänet muassaan lastensairaalaan. Saatoimme kuulla koulun puolelta hänen käheät parahduksensa, milloin "elukat" häntä erikoisesti ahdistivat.
Kaikki me häntä hoitaneet olimme lopen uupuneita- Lapsen tuska oli järkyttänyt meitä, ja koko päivän, vielä senkin jälkeen kun lapsi oli viety, olimme kuulevinamme hänen tuskaisen äänensä ja näkevinämme hänen säikähtyneet silmänsä.
Järkytykset eivät tänään ole minua säästäneet. Tuskin Eila oli viety, kun näin sanomalehdestä pientä seminaarikaupunkiani pommitetun. Olin kuullut sen aikaisemmin tilannetiedotuksen yhteydessä, mutta vasta nyt kun näin sen vanhan, muistorikkaan kirkon liekehtivän pääkaupungin lehtien etusivulla, käsitin asian kaikessa kauheudessaan.
Rakas, ihana kaupunkimme, parhaitten muistojemme tyyssija, mitä sinusta on jäljellä? -Raunioita, raunioita, savuavia raunioita, joista mustuneet savupiiput törröttävät!
Miksi minun täytyy olla niin kaukana, etten saa heti tietää kaikesta, mitä siellä on tapahtunut? Mistä tiedän, ketkä tuttavistani ja rakkaistani enää elävät siellä hirveän hävityksen päivän jälkeen? Missä lienevät Väinön äiti ja isä ja ne monet, monet muut, joiden henki on minulle kallis?
Tämä juuri on pahinta, että täytyy olla näin kaukana, istua kaikessa rauhassa lämpimissä huoneissa ja toimitella jokapäiväisiä pikku askareita, vaikka kaikki rakkaat ovat siellä alttiina vihollisen verisille hyökkäyksille. Paljon mieluummin olisin itse siellä ja antaisin rakkaitteni asua täällä, turvallisessa maankolkassa, jossa on ollut yksi ainoa ilmahälytys koko sodan aikana ja sekin vihollisen koneiden ollessa 85 km päässä!
 |
| Sortavalan kirkko 2.2.1940 pommituksen jälkeen |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti