Tieto yllätti minut salaman tavoin. En ollut hetkeäkään ajatellut tovereitani, joita kaupunkiin jäi useita, ja nyt on yksi heistä saanut surmansa ilmapommituksen uhrina!
Sanoma koskee minua erityisesti sen vuoksi, että se on tämän sodan aikana ensimmäinen kuolemantapaus, joka läheisesti liikuttaa minua henkilökohtaisesti. Tosinhan setäni kuoli Helsingin ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä ja lankoni veli kuoli hukkumalla Itämereen sukellusveneen ajaessa miinaan, mutta heitä kumpaakaan en tuntenut henkilökohtaisesti.
Hilkan sen sijaan tunsin. Kuinka en olisi tuntenut, kun olimme kolme vuotta luokkatovereita.
Olimme niin erilaisista oloista lähtöisin ja niin erilaisten kohtaloiden alaisina eläneet, ettemme löytäneet mitään pohjaa rakentaaksemme hedelmällistä ystävyyttä keskenämme. Hän oli kodin suojelevien siipien varjossa kasvanut perhetyttö, minä maailman rannan kasvatti. Mutta niin mielelläni kuin välillä tahdoinkin päästä hänestä eroon, ajattelen jonkinlaisella pelolla sellaista "meidän luokkaa", jossa ei olekaan Hilkkaa. Se mahtaisi olla omituinen luokka... Hän oli toveripiirimme sielu, joka kuljetti luokkaa mukanaan. Hänen mielipiteilleen annettiin arvoa, hän piti lausuntakuoroa ja järjesti kutsuja kotiinsa. Hänen toivomuksiaan toteutettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin.
Hilkka oli nähtävästi myös mennyt kihloihin sodan alettua, koska hänen kuolinilmoituksessaan oli sanat "... ja morsiameni...". Mahtoikohan hänen sulhasensa olla rintamalla tiedon saadessaan?
Arvaan hyvin, miltä Väinöstä tuntuisi, jos minä... Mutta sehän on täällä mahdotonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti