Rakas päiväkirja,
viikon päivät olen hiihdellyt uutterasti tarkastuskierroksilla piirissäni. Ne 32 taloa, joihin siirtoväkeä on majoitettu, ovat viiteen suuntaan n. 7-8 kilometrin säteellä koululta lukien. Saan hiihtää kelpo tavalla, jos mielin joka paikkaan käydä kurkistamassa. Olen juonut litramäärin kahvia näinä päivinä, mutta kunnon ateriaa en olisi saanut koko viikon aikana, ellen olisi muitta mutkitta eräässä suuressa talossa istuutunut pitkän pöydän ääreen talon väen ryhtyessä parhaillaan aterioimaan. Röyhkeys maan perii ja rohkea rokan syö!
Jos joutuisin työskentelemään opettajana tällä paikkakunnalla, niin minulle olisi paljon hyötyä vastaisuudessa oppilaitteni kotiolojen tuntemuksesta, jota tällä tavoin saan välttämättömyyden pakosta. Tavallisena opettajan ollessani en varmaan moneen vuoteen olisi tullut kiertäneeksi koulupiiriäni näin tarkoin.
Hiihdellessäni hohtavilla hangilla auringon kimallellessa myriadeista lumikiteistä suoraan häikäistyneisiin silmiini olen ajatellut itärajalla riehuvaa verileikkiä. Siellä kranaatti- ja tykkituli hakkaa valkeat hanget mustaksi mullaksi. Majesteettiset ikihongat kaatuvat ryskyen rintaman molemmin puolin. Kaatuneitten ja haavoittuneitten veri sotkeutuu mustaan poljettuun ja myllerrettyyn tantereeseen. Eivät ehdi sotilaat siellä tajuta kevään kirkkautta ja ihailla talvisia salojamme. Heille on haitaksi seesteinen taivas, joka helpottaa vihollisen ilmahyökkäyksiä.
Täällä rauhan majoissa emme jaksa käsittää, kuinka raskaassa työssä poikamme, miehemme, veljemme ja sulhasemme ovat. Meidän on mahdoton kuvitella, mitä kaikkea he joutuvat kokemaan. Me täällä kotirintamalla voimme vain rukoilla heidän puolestaan ja toivoa, että sota loppuisi. Pienen Suomen antama uhri on suuri. Suuri on kaatuneitten ja haavoittuneitten määrä. Kuinka kauan me kestämme vielä?
Lopen uupuneena pääsin eräänä iltana kotiin. Iloitsin etukäteen levosta, jota saisin pian nauttia, ja kylvystä, kun olin pyytänyt lämmittämään saunan. - Sauna tosin odottikin minua, mutta lepo - siitä ei ollut tietoakaan! Heti sisälle päästyäni kantautui alaluokasta riitelevien melu. Hiukan hengähdettyäni menin katsomaan, mistä tällä kertaa oli kysymys.
Luokassa riidellään nykyään aivan joka päivä. Se ei sinänsä ole mitään merkillistä, mutta tällä kertaa tuntui tora olevan tavallista vakavampaa laatua.Toivoin väliintuloni keskeyttävän tappelun, mutta erehdyin täydellisesti. Kiista vain yltyi.
Heikkisen ukko ja Hannusen emäntä olivat kumpikin mielityössään, haukkumassa toisiaan, ja siitä ei hevin loppua tulisi. Kuuntelimme vaieten, kun he mittelivät voimiaan suusanallisesti.
Koko kiista oli saanut alkunsa siitä, että taitamaton emäntä oli tapansa mukaan polttanut leipänsä uuniin ja kiehauttanut maitokeiton pitkin hellaa. Ukko oli huomauttanut hänelle siitä ja kehottanut häntä opettelemaan ruoanvalmistusta... Siitä emäntä kimpaantui ja syttyi hirveä sota. Molemmat asianosaiset olivat niin kiihdyksissään, etteivät kuulleet eivätkä nähneet, mitä ympärillä tapahtui. Pelkäsin vanhan ukon saavan sydänhalvauksen, hän oli niin äärimmilleen raivostunut.
Muistin samalla, että minun piti pyytää ukolta hänen rintamalla olevan poikansa ja emännältä hänen työpalvelukseen lähetetyn miehensä sokerikortti ja toimittaa ne Kansanhuoltolautakunnalle. Olin kaupassa kuullut heidän yrittäneen ostaa niillä.
Astuin ukon eteen ja toimitin asiani. Hän haukkoi henkeään kuin kuivalle maalle vedetty kala, katsoi minua uudelleen tunteakseen, ja silloin se alkoi! Hän syyti kaiken jäljellä olevan kiukkunsa ylitseni. Sain sellaisen haukkumasanojen, solvausten ja herjausten ryöpyn niskaani, että tunsin hukkuvani siihen. Maa huojui jalkojeni alla ja silmissäni pimeni.
Saavutettuani tasapainoni toistin rauhallisesti selvällä, kirkkaalla äänellä asiani. Emäntä, joka oli ukolta jo unohtunut, toi miehensä sokerikortin, mutta jos mielin ukolta sellaisen saada, oli minun hänen omien sanojensa mukaan turvauduttava poliisivoimiin. Vapaaehtoisesti hän ei konsanaan sitä luovuttaisi.
Minua nauratti. Tunsin itseni kolmannen luokan maalaisnäyttämön tragikoomisen seuranäytelmän sankarittareksi esittäessäni uhkavaatimuksen:
- Ellei sokerikortti puolen minuutin sisään ilmesty pöydälleni nokkani eteen, painun suoraan puhelimeen ja viimeistään tunnin kuluttua on nimismies täällä. Onko selvä?
Katsoin tärkeänä rannekelloani. Mummo rupesi niiskuttamaan nurkassa ja koko muu yleisö seurasi henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi. Kaikkia kiinnosti nähdä, mitä ukko tekisi seuraavaksi. Käheästi muristen hän veti esiin lompakon, kaivoi sieltä pahoin rypistyneet ja likaiset sokerikortit, jotka hän heitti sanaa sanomatta pöydälle. Etsin niistä pyytämäni, ojensin loput ukolle takaisin ja sanoin herttaisesti hymyillen:
- Kiitos, tarvitsen vain tämän yhden, muut saatte kernaasti pitää minun puolestani.
Toivotin hyvää yötä ja poistuin.
- Kyllä oot tuhma ihminen! huusi ukko perääni.
Tiesin hänelle riittävän puhumista pitkäksi aikaa hävyttömästä menettelystäni. Se ei minua häirinnyt. Tarkoitukseni oli saavutettu. Emäntä-raukka sai rauhan, sopu ja yhteisymmärrys palasi luokkaan.
Pian pääsen hetkiseksi eroon koko hommasta. Kyllä se onkin tarpeen. Olen niin liikarasittunut ja kyllästynyt, että kun vain näen jonkun siirtolaisen tulevan valituksia esittämään tai paikkakuntalaisen laskua teettämään, tekisi mieleni lipsauttaa ovi lukkoon. Vastaan ärtyneesti kyselyihin ja tiuskaisen, jos saan moitteita. Siitä syystä olen katsonut parhaaksi lähteä lomalle.
Huomisaamuna nousen junaan, joka kiidättää minut kauas pois, lakeuksien liepeille, kotiin. Aion viipyä matkallani pari viikkoa ja sinä aikana Anna N. hoitaa tehtäviäni. Hän on jo aikaisemmin ottanut huolehtiakseen vaatejakelusta. Olen koettanut kaikki säännölliseen virantoimitukseen kuuluvat asiat hoidella ja tehtävät suorittaa täksi kaksiviikkoiskaudeksi, joten sijaiselleni jää tehtäväksi huolehtia vain siitä, että koneisto toimii kangertelematta.
Kuusenmäki 24.2.1940
Karkauspäivän kunniaksi sonnustauduin itse lähtemään postiin. Urho-poika touhusi myymälätiskin takana ahkerasti palvellen asiakkaitaan. Kun hän sai pienen hengähdystauon, lähestyin häntä ja huomautin kainosti:
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
- Kuulehan Urho.Tuolla ylähyllyllä on hyvin sievää sinistä silkkiä, jota mielelläni ostaisin puserokankaaksi. Kun nyt on karkauspäivä ja jos kosisin sinua, niin...
- Mikäs siinä, lyödään vaan hynttyyt yhteen, tuumiskeli tuo parantumaton 17-vuotias vesseli.
Katsoin parhaaksi häipyä nopeasti. Koululle asti kuulin väkijoukon naurunremahdukset, jotka jäivät kaikumaan jälkeeni. On se sentään hyvä, että saamme pieniä ilojakin kaikkien huolten ja murheiden keskelle! Hyvän naurun perästä on pitkän aikaa helpompi olla.
Kuusenmäki 17.2.1940
Väinön nimipäivä! Lähetin hänelle hyvissä ajoin joskus kauan sitten lupaamiani, itse valmistamiani karamellejä. Siihen hupeni kyllä kahden viikon sokeriannos, mutta mitäpä siitä! Voinhan juoda kahvini asemesta maitoa, niin en tarvitse sokeria ja kahvikin säästyy.
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Yhä lähemmäs tulee päivä, jona Väinönkin on lähdettävä sinne, missä Eino ja Arvo jo ovat sekä missä kaikki muutkin taistelijamme ovat... Voi kun saisimme rauhan!
Kuusenmäki 15.2.1940
Kaikiss' näiss' ollaan, sano pässi kun päätä leikattiin.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Niin tekisi minunkin mieleni huokaista. Olen ollut sellaisessa hullunmyllyssä, etten ennen eläessäni. Minulla on aina ollut jokseenkin huono käsitys kaikista kokouksista, mutta ei lainkaan kokemusta ikävistä sellaisista. Toverikunnan kokoukset, joissa olen ollut mukana, ovat olleet poikkeuksetta hauskoja usein hyvinkin kiivaine yhteenottoineen.
Sain viikko sitten H:n isännältä kirjeen, missä hän "laillisen edesvastuun uhalla" käski minun saapua tähän, kolmantena järjestyksessä pidettävään piirihuoltajien kokoukseen kirkolle Kunnantoimistoon kuluvan helmikuun 15. päivänä kello 10.
Ennakkoluuloistani välittämättä ja koska minulla ei ollut laillisen edesvastuun edellyttämiä korvausvaroja olin määräaikana kokoushuoneessa. Se oli muuten yhtä tyhjä kuin kukkaroni, mutta häkää ja savua siellä oli aivan sinisenä.
Silminnähtävän pontevista lämmitysyrityksistä huolimatta huone oli hyytävän kylmä. Jäin muurin viereen istumaan päällysvaatteitani riisumatta. Odotin, mitä tuleman piti. Luulin jo tulleeni väärään paikkaan, kun noin puolen tunnin odotuksen jälkeen avautui sisähuoneisiin johtava ovi ja kokoussaliin astui isäntä H. itse korkeassa persoonassaan.
- Jaaha, hyvää päivää neiti J. Meillä on tuolla rintamamiesyhdistyksen kokous, joka kestää vielä jonkin aikaa. Sitten pääsemme alkamaan. Eihän täällä vielä näy muitakaan.
- He nähtävästi tuntevat herrojen puheenjohtajan ja sihteerin tavat paremmin kuin minä eivätkä niin ollen saavu täsmälleen. Ehkäpä he ovat kuulleet, että teillä on samanaikaisesti toinen kokous, eivätkä pidä kiirettä.
Alkava pääkipunu ennusti epäonnistunutta päivää. Kiusallinen savu ja häkä.
Vähitellen suuri kokoushuone täyttyi vilkkaasti rupattelevista naisopettajista, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa ja joista minä en tuntenut ketään. Yksi heistä nähtävästi tiesi kuitenkin minusta jotakin, koska kysyi minulta Väinön osoitetta. Hän puhutteli minua rouvaksi ja herätimme kiusallista huomiota, kun minun piti huoneen toiselle puolelle huutaa hänelle esiintyväni vielä toistaiseksi tyttönimelläni. Hän oli vielä tarpeeksi typerä kysyäkseen, mikä se oli, ja niin minun täytyi posket kuumina esittäytyä kovaäänisesti koko tarkasti kuuntelevalle seurueelle. Olipa tämä hullunkurista!
Odotettuamme kaikin vielä tunnin verran - kello oli silloin noin 12.30 - tulivat puheenjohtaja (isäntä H.) ja sihteeri, kauppias N., kunnanlääkäri ja Vapaan Huollon johtaja saliin. Kokous saattoi alkaa.
Koska tohtorin iltapäivävastaanoton piti alkaa, otti hän vapaudekseen heti esitelmöidä meille aiheesta "Siirtoväen terveydellinen huolto ja sairaanhoito".
Hänen esityksensä oli valaiseva ja mielenkiintoinen sekä meille kaikille varmasti hyvin tarpeellinen. Useat tekivät muistiinpanoja sairaanhoidollisista ohjeista, lääkkeiden käytöstä ym. Lopuksi tohtori lupasi kirjoittaa joitakin lääkemääräyksiä siirtoväkeä varten niille opettajille, jotka niitä tarvitsivat.
Kaikki naiset hyökkäsivät suin päin pöydän ääreen kilpaa kaakattaen ja toisiaan sysien. Jäin istumaan nurkkaani ja katselin toimitusta. Lääkäri nousi, katsoi minua tiukasti ja sanoi:
- Saavatko suurimmassa piirissämme huoltajan velttouden vuoksi siirtoväen potilaat kuolla hoidon puutteessa?
Nousin nöyrästi vastaamaan:
- Herra tohtori. Viime viikolla hain vastaanottotunnillanne teiltä sylillisen lääkemääräyksiä. Meillä on hyvin varustettu pienoisapteekki hiilitableteista lähtien syyhysalvaan saakka pukeutumispöydälläni ja sen vieressä lattialla. Siirtoväkeni voi huoletta sen turvin sairastella tämän talven.
Seuraus: Kaikille opettajille annettiin määräys tulla myöhemmin tohtorin vastaanotolle hakemaan lääkemääräyksiä, koska "nyt ei ollut sopiva ajankohta sellaiseen. Siellä voidaan paremmin ja perusteellisemmin keskustella kustakin tapauksesta erikseen." Tohtori hymyili, kumarsi ja poistui.
Kokous jatkui. Kukaan ei välittänyt puheenvuoroista. Yhtämittainen porina täytti huoneen. Jos joku halusi saada äänensä kuuluville, hänen täytyi mennä puheenjohtajalle sanomaan haluavansa puheenvuoron. Tämä koputti silloin ankarasti nuijallaan pöytää, mutta kun asia oli tullut sanotuksi, alkoi kiivas mielipiteiden vaihto taas ilman minkäänlaista järjestystä.
- Kahvitauko! kuulutti puheenjohtaja.
Parasta olikin. Tuulispäänä lehahti naisjoukko kahvilan puolelle ja vilkas keskustelu pääsi voimaan ja kunniaan höyryävien kahvikuppien ääressä. - Loppuihan se kahvilomakin joskus. Virkistyneinä ja rauhoittuneina palattiin kokoushuoneeseen ja työ jatkui ehkä hiukan paremmalla menestyksellä.
Vapaan Huollon puheenjohtaja esitelmöi puolestaan vaateavustusten jakamisesta. Lopuksi hän huomautti, että lähetettäessä rahoja hänelle täytyi oheisena seurata selvitys siitä, mitä tarkoitusta varten ne oli annettu ja kenen välityksellä ne tulivat.
Hän pani kiertämään lapun, jonka hän tahtoi esittää äskeisen selvennykseksi. Lappu joutui kohdalleni ja suureksi ihmeekseni luin siitä seuraavan tekstin:
"Oheisena seuraa sata markkaa (100 mk), jonka summan tuntematon lahoittaja on luovuttanut välitykselläni Vapaan Huollon tämän kunnan keskuksen käytettäväksi siirtoväen lasten kenkävaraston kartuttamiseksi.
Kuusenmäellä 10.2.1940"
Ja alla oli minun allekirjoitukseni. Päästin lapun käsistäni kuin se olisi ollut hehkuva hiili. Kaikkein surkeimman hän olikin ottanut esimerkiksi. Muutenkin minua katsottiin kuin ulkomaan elävää. Sitä mukaa kuin lappu kiersi, yhä useampi silmäpari kääntyi tähystelemään kokoon kyyristynyttä olemustani. Olisin tahtonut pötkiä tieheni ja vihainen olin, aivan räjähdyspisteessä! lmeettömin kasvoin olin tekevinäni muistiinpanoja, ts. piirtelin alamanakkani tyhjät sivut täyteen kiekuroita ja koukeroita.Seuraavista asioista keskusteltiin ensi alkuun aivan säännönmukaisesti puheenvuoroittain. Minäkin rohkenin tuoda esiin mielipiteeni parissa kysymyksessä. Kauan ei kuitenkaan kestänyt sopuisaa ajatustenvaihtoa. Joukossa oli puheripulia sairastava, joka halusi aina saada puheenvuoron. Hän aloitti sadannen kerran:
- Miten minun on meneteltävä, jos esimerkiksi...
Puheenvuoroa pyytämättä paukautin jokseenkin ärtyneessä äänilajissa:
- Olkaa hyvä ja käyttäkää omaa järkeänne esimerkiksi yhdessä tapauksessa älkääkä pakottako meitä haaskaamaan kallista aikaa vastailemalla turhiin kysymyksinne!
Seurasi hiljaisuus. Säikähdin itsekin toden teolla. Mitä olinkaan tehnyt? Mikä pani minut puuttumaan toisten asioihin? Ei päänsärkykään saa niin hämätä ihmistä, että menee tekemään itsensä naurettavaksi itsehillinnän puutteensa tähden.
Rouva pillahti itkemään. Puheenjohtaja kopautti nuijalla pöytään:
- Asiaan, hyvät naiset!
Äskeisen välikohtauksen pelottamina opettajattaret turvautuivat mahdollisimman asialliseen tyyliin esittäessään mielipiteitään. Ilta lähestyi. Kokouksen osanottajat lähtivät toiselle kahvitauolle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja aloin pukeutua kotimatkaa varten.
Isäntä H. kysyi:
- Minne nyt, ei kokous ole vielä päättynyt?
- Lähden kotiin. Sieltä lähtiessäni olin viisaampi kuin olen palatessani. Nekin asiat, jotka olivat tähän asti minulle aivan selviä, ovat nyt sekaantuneetä tämän niin tuiki tärkeän ja perin onnistuneen kokouksenne jälkeen. Ensi kerralla ei laillisen edesvastuun uhkakaan saa minua liikkeelle kolostani. Hyvää jatkoa! Käykäähän katsomassa, etten kaikkea tee taas ihan väärin!
Vasta kotimatkalla närkästykseni suli hiljalleen. Tie oli sileä ja hevonen pitkään pakkasessa seisomisesta kyllästyneenä teki taivalta hyvää vauhtia. Kyytimieheni upposi turkkiinsa etuistuimella ja minä sain häiriintymättä nauttia pitkässä reessä selälläni maaten revontulten hurjasta leikistä taivaalla. Rakastan niiden salaperäisyttä, alituista värivaihtelua, syttymistä ja sammumista!
Oli juuri tuollainen kimalteleva ja paukkuva pakkanen, jollaisista luin saduissa lapsena. Vedin henkeeni pakkasen raikkautta ja annoin sen puhdistaa mieleni. Kaikki typeryydet ja kiusat olivat unohtuneet ja pääsärkynikin hävinnyt. Saatoin kirkkain silmin vakuuttaa Anna N:lle kotiin päästyäni:
- Tiedätkö, se oli ihanaa!
Muistin enää vain kotimatkan antaman hyvän olon tunteen. Kaikki vaivat, harmit ja kiusat olivat jääneet ulos tähtikirkkaaseen yöhön.
Kuusenmäki 14.2.1940
Rakas päiväkirja, pieni Eila on päässyt kärsimyksistään. Hänen isänsä hiihti tänään minun suksillani sairaalaan. Siellä hän tapasi lapsensa kylmenneen ruumiin. - Tajuihinsa tulematta lapsi oli jättänyt tämän vihamielisen maailman, jossa ei ollut sijaa hänelle.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Äiti on vaipunut lohduttomaan suruun. Hän itkee vaan ja syyttää itseään lapsensa kuolemasta.
- Hänen tyynynsä oli aamulla kuurassa kun hän nousi tuolta lattialta, enkä minä saanut niin paljon aikaan, että olisin vuoteen hänelle hankkinut, ennen kuin hän oli jo sairastunut. Sieltä hän sen tautinsa sai ja se hänet vei hautaan.
Arasti koettavat toiset lapset lohduttaa, mutta äiti ei edes tajua heidän läsnäoloaan. Katkerimman surun liennyttyä hänellä tulee kuitenkin olemaan vielä paljon iloa Aunesta, Anjasta, Heikistä ja Yrjöstä, jotka hän on saanut pitää.
Kuusenmäki 13.2.1940
Tieto yllätti minut salaman tavoin. En ollut hetkeäkään ajatellut tovereitani, joita kaupunkiin jäi useita, ja nyt on yksi heistä saanut surmansa ilmapommituksen uhrina!
Sanoma koskee minua erityisesti sen vuoksi, että se on tämän sodan aikana ensimmäinen kuolemantapaus, joka läheisesti liikuttaa minua henkilökohtaisesti. Tosinhan setäni kuoli Helsingin ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä ja lankoni veli kuoli hukkumalla Itämereen sukellusveneen ajaessa miinaan, mutta heitä kumpaakaan en tuntenut henkilökohtaisesti.
Hilkan sen sijaan tunsin. Kuinka en olisi tuntenut, kun olimme kolme vuotta luokkatovereita.
Olimme niin erilaisista oloista lähtöisin ja niin erilaisten kohtaloiden alaisina eläneet, ettemme löytäneet mitään pohjaa rakentaaksemme hedelmällistä ystävyyttä keskenämme. Hän oli kodin suojelevien siipien varjossa kasvanut perhetyttö, minä maailman rannan kasvatti. Mutta niin mielelläni kuin välillä tahdoinkin päästä hänestä eroon, ajattelen jonkinlaisella pelolla sellaista "meidän luokkaa", jossa ei olekaan Hilkkaa. Se mahtaisi olla omituinen luokka... Hän oli toveripiirimme sielu, joka kuljetti luokkaa mukanaan. Hänen mielipiteilleen annettiin arvoa, hän piti lausuntakuoroa ja järjesti kutsuja kotiinsa. Hänen toivomuksiaan toteutettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin.
Hilkka oli nähtävästi myös mennyt kihloihin sodan alettua, koska hänen kuolinilmoituksessaan oli sanat "... ja morsiameni...". Mahtoikohan hänen sulhasensa olla rintamalla tiedon saadessaan?
Arvaan hyvin, miltä Väinöstä tuntuisi, jos minä... Mutta sehän on täällä mahdotonta.
Sanoma koskee minua erityisesti sen vuoksi, että se on tämän sodan aikana ensimmäinen kuolemantapaus, joka läheisesti liikuttaa minua henkilökohtaisesti. Tosinhan setäni kuoli Helsingin ensimmäisessä ilmahyökkäyksessä ja lankoni veli kuoli hukkumalla Itämereen sukellusveneen ajaessa miinaan, mutta heitä kumpaakaan en tuntenut henkilökohtaisesti.
Hilkan sen sijaan tunsin. Kuinka en olisi tuntenut, kun olimme kolme vuotta luokkatovereita.
Olimme niin erilaisista oloista lähtöisin ja niin erilaisten kohtaloiden alaisina eläneet, ettemme löytäneet mitään pohjaa rakentaaksemme hedelmällistä ystävyyttä keskenämme. Hän oli kodin suojelevien siipien varjossa kasvanut perhetyttö, minä maailman rannan kasvatti. Mutta niin mielelläni kuin välillä tahdoinkin päästä hänestä eroon, ajattelen jonkinlaisella pelolla sellaista "meidän luokkaa", jossa ei olekaan Hilkkaa. Se mahtaisi olla omituinen luokka... Hän oli toveripiirimme sielu, joka kuljetti luokkaa mukanaan. Hänen mielipiteilleen annettiin arvoa, hän piti lausuntakuoroa ja järjesti kutsuja kotiinsa. Hänen toivomuksiaan toteutettiin ja hänen neuvojaan kuunneltiin.
Hilkka oli nähtävästi myös mennyt kihloihin sodan alettua, koska hänen kuolinilmoituksessaan oli sanat "... ja morsiameni...". Mahtoikohan hänen sulhasensa olla rintamalla tiedon saadessaan?
Arvaan hyvin, miltä Väinöstä tuntuisi, jos minä... Mutta sehän on täällä mahdotonta.
Kuusenmäki 12.2.1940
On yö. Luulen valvovani yksin koko suuressa talossa. Kellon osoittimet ovat aikoja sitten sivuuttaneet puoliyön kohtalokkaan hetken.
Istun pieneksi käpertyneenä tuolissani. Ylläni on vain ohut yöpaita ja sen päällä lämmin aamutakkini. Nautin täysin siemauksin hiljaiselostani Auni Nuolivaaran "Isännän ja emännän" seurassa.
Kuulen avaimen varovasti kiertyvän ulko-oven lukossa ja hymyilen ymmärtäväisesti itsekseni. Keuhkotautipotilaani siellä hiipii varovasti omalle pedilleen. Vilkaisen kelloa. Jopa oli aikakin - se on puoli kaksi ja meillä noustaan kello neljä.
Hämmästyin ja säikähdin, kun kuulin aran koputuksen oveltani.
-Onko opettajalla mitään rohtoja? Eila hourailee kovassa kuumeessa.
Riensin pukeutumattomana lääkepulloineni ja pulvereineni koulun puolelle pieneen kamariin, missä sairas lapsi oli. Siellä tuo kuusivuotias tyttönen istui aivan jäykkänä vuoteessaan tuijottaen suurin, kauhistunein silmin etäisyyteen. Hän oli kirkunut äänensä käheäksi ja sai enää vain vaivoin tajuttavia sanoja puserretuksi kuivien huuliensa välistä.
- Ryssiä! Ryssiä! hän huusi voimakkaan väristyksen tärisyttäessä hänen hentoa ruumistaan. - Viekää pian minut vintille ja pankaa valkoisten lakanoiden alle, etteivät ne löydä! Ei saa! Ei saa! hän kähisi minulle luullen minua pelkäämäkseen ryssäksi, kun tartuin häntä toiseen käsivarteen antaakseni hänelle lääkettä.
Kiedoin vapisevan lapsen huopaan, annoin hänen isälleen merkin seurata ja lähdin kantamaan lasta pihan yli. Toin hänet hänen isänsä huoneeseen. Halusin toisten lasten saavan nukkua rauhassa. Nyt he istuivat valveilla kauhistuneena katsellen Eilan hourailua.
Asetin lapsen pitkälleen isänsä vuoteelle ja hivuttelin hiljaa hänen polttavia ohimoitaan. Hän näytti rauhoittuvan, mutta ollessaan juuri vaipumassa uneen alkoi taas kauhuissaan huutaa:
- Elukoita! Elukoita!
Hän oli niin hurjistuneen näköinen, että minua värisytti.
Yliluonnollisin voimin hän heittäytyi käsistäni lattialle, huusi ja raivosi. Hän repi käsiään ja vähän rauhoituttuaan näytti ikään kuin poimivan hiuksia sormistaan. Puhelin hänelle rauhoittavasti ja nostin hänet syliini.
Suostuttelin häntä lähtemään kanssani käsiä pesemään, niin kiusalliset hiukset häviävät. Mukautuvaisena hän tuli kanssani huoneeseeni, missä hän mielellään näytti pesevän kätensä ja - saatuaan hetkeksi tajuntansa - katseli ihmetellen ympärilleen.
Isä seurasi varjona kintereillämme. Istuin lapsi sylissä harmoonin ääreen ja soittelin hiljaa pieniä sävelmänpaloja, jotka näyttivät viihdyttävän häntä hetkiseksi. Mutta taas alkoi sama riehunta. Hän oli näkevinään elukoita kaikkialla ympärillään ja koetti saada jalkansa pois niiden ulottuvilta. Lapsiraukan hätää on mahdotonta sanoin kuvata. Isä itki ja minun sydämeni oli pakahtua.
Koetimme antaa lapselle lämmintä mehua, mutta hänen suunsa oli niin pahasti rakoilla, ettei hän voinut juoda mitään. Aikaisemmin oli pikku Eilassa todettu olevan nivelreumaa. Hän oli saanut sen luultavasti maatessaan kylmällä lattialla täällä ollessaan. Lääkäri oli neuvonut taudin hoitotavan ja koetimme nyt hänen ohjeittensa mukaisesti lievittää lapsen tuskia, mikäli se suinkin oli mahdollista. Voitelimme hänen kätensä ja jalkansa annetuilla lääkkeillä ja sidoimme pienet raajat lämpimiin, pumpulisisusteisiin flanellikääreisiin.
Mutta mikään ei auttanut. Aamuun asti poloinen pienokainen näki kauhunäkyjään ja aina siihen saakka kunnes sairaanhoitajatar vei hänet muassaan lastensairaalaan. Saatoimme kuulla koulun puolelta hänen käheät parahduksensa, milloin "elukat" häntä erikoisesti ahdistivat.
Kaikki me häntä hoitaneet olimme lopen uupuneita- Lapsen tuska oli järkyttänyt meitä, ja koko päivän, vielä senkin jälkeen kun lapsi oli viety, olimme kuulevinamme hänen tuskaisen äänensä ja näkevinämme hänen säikähtyneet silmänsä.
Järkytykset eivät tänään ole minua säästäneet. Tuskin Eila oli viety, kun näin sanomalehdestä pientä seminaarikaupunkiani pommitetun. Olin kuullut sen aikaisemmin tilannetiedotuksen yhteydessä, mutta vasta nyt kun näin sen vanhan, muistorikkaan kirkon liekehtivän pääkaupungin lehtien etusivulla, käsitin asian kaikessa kauheudessaan.
Rakas, ihana kaupunkimme, parhaitten muistojemme tyyssija, mitä sinusta on jäljellä? -Raunioita, raunioita, savuavia raunioita, joista mustuneet savupiiput törröttävät!
Miksi minun täytyy olla niin kaukana, etten saa heti tietää kaikesta, mitä siellä on tapahtunut? Mistä tiedän, ketkä tuttavistani ja rakkaistani enää elävät siellä hirveän hävityksen päivän jälkeen? Missä lienevät Väinön äiti ja isä ja ne monet, monet muut, joiden henki on minulle kallis?
Tämä juuri on pahinta, että täytyy olla näin kaukana, istua kaikessa rauhassa lämpimissä huoneissa ja toimitella jokapäiväisiä pikku askareita, vaikka kaikki rakkaat ovat siellä alttiina vihollisen verisille hyökkäyksille. Paljon mieluummin olisin itse siellä ja antaisin rakkaitteni asua täällä, turvallisessa maankolkassa, jossa on ollut yksi ainoa ilmahälytys koko sodan aikana ja sekin vihollisen koneiden ollessa 85 km päässä!
Istun pieneksi käpertyneenä tuolissani. Ylläni on vain ohut yöpaita ja sen päällä lämmin aamutakkini. Nautin täysin siemauksin hiljaiselostani Auni Nuolivaaran "Isännän ja emännän" seurassa.
Kuulen avaimen varovasti kiertyvän ulko-oven lukossa ja hymyilen ymmärtäväisesti itsekseni. Keuhkotautipotilaani siellä hiipii varovasti omalle pedilleen. Vilkaisen kelloa. Jopa oli aikakin - se on puoli kaksi ja meillä noustaan kello neljä.
Hämmästyin ja säikähdin, kun kuulin aran koputuksen oveltani.
-Onko opettajalla mitään rohtoja? Eila hourailee kovassa kuumeessa.
Riensin pukeutumattomana lääkepulloineni ja pulvereineni koulun puolelle pieneen kamariin, missä sairas lapsi oli. Siellä tuo kuusivuotias tyttönen istui aivan jäykkänä vuoteessaan tuijottaen suurin, kauhistunein silmin etäisyyteen. Hän oli kirkunut äänensä käheäksi ja sai enää vain vaivoin tajuttavia sanoja puserretuksi kuivien huuliensa välistä.
- Ryssiä! Ryssiä! hän huusi voimakkaan väristyksen tärisyttäessä hänen hentoa ruumistaan. - Viekää pian minut vintille ja pankaa valkoisten lakanoiden alle, etteivät ne löydä! Ei saa! Ei saa! hän kähisi minulle luullen minua pelkäämäkseen ryssäksi, kun tartuin häntä toiseen käsivarteen antaakseni hänelle lääkettä.
Kiedoin vapisevan lapsen huopaan, annoin hänen isälleen merkin seurata ja lähdin kantamaan lasta pihan yli. Toin hänet hänen isänsä huoneeseen. Halusin toisten lasten saavan nukkua rauhassa. Nyt he istuivat valveilla kauhistuneena katsellen Eilan hourailua.
Asetin lapsen pitkälleen isänsä vuoteelle ja hivuttelin hiljaa hänen polttavia ohimoitaan. Hän näytti rauhoittuvan, mutta ollessaan juuri vaipumassa uneen alkoi taas kauhuissaan huutaa:
- Elukoita! Elukoita!
Hän oli niin hurjistuneen näköinen, että minua värisytti.
Yliluonnollisin voimin hän heittäytyi käsistäni lattialle, huusi ja raivosi. Hän repi käsiään ja vähän rauhoituttuaan näytti ikään kuin poimivan hiuksia sormistaan. Puhelin hänelle rauhoittavasti ja nostin hänet syliini.
Suostuttelin häntä lähtemään kanssani käsiä pesemään, niin kiusalliset hiukset häviävät. Mukautuvaisena hän tuli kanssani huoneeseeni, missä hän mielellään näytti pesevän kätensä ja - saatuaan hetkeksi tajuntansa - katseli ihmetellen ympärilleen.
Isä seurasi varjona kintereillämme. Istuin lapsi sylissä harmoonin ääreen ja soittelin hiljaa pieniä sävelmänpaloja, jotka näyttivät viihdyttävän häntä hetkiseksi. Mutta taas alkoi sama riehunta. Hän oli näkevinään elukoita kaikkialla ympärillään ja koetti saada jalkansa pois niiden ulottuvilta. Lapsiraukan hätää on mahdotonta sanoin kuvata. Isä itki ja minun sydämeni oli pakahtua.
Koetimme antaa lapselle lämmintä mehua, mutta hänen suunsa oli niin pahasti rakoilla, ettei hän voinut juoda mitään. Aikaisemmin oli pikku Eilassa todettu olevan nivelreumaa. Hän oli saanut sen luultavasti maatessaan kylmällä lattialla täällä ollessaan. Lääkäri oli neuvonut taudin hoitotavan ja koetimme nyt hänen ohjeittensa mukaisesti lievittää lapsen tuskia, mikäli se suinkin oli mahdollista. Voitelimme hänen kätensä ja jalkansa annetuilla lääkkeillä ja sidoimme pienet raajat lämpimiin, pumpulisisusteisiin flanellikääreisiin.
Mutta mikään ei auttanut. Aamuun asti poloinen pienokainen näki kauhunäkyjään ja aina siihen saakka kunnes sairaanhoitajatar vei hänet muassaan lastensairaalaan. Saatoimme kuulla koulun puolelta hänen käheät parahduksensa, milloin "elukat" häntä erikoisesti ahdistivat.
Kaikki me häntä hoitaneet olimme lopen uupuneita- Lapsen tuska oli järkyttänyt meitä, ja koko päivän, vielä senkin jälkeen kun lapsi oli viety, olimme kuulevinamme hänen tuskaisen äänensä ja näkevinämme hänen säikähtyneet silmänsä.
Järkytykset eivät tänään ole minua säästäneet. Tuskin Eila oli viety, kun näin sanomalehdestä pientä seminaarikaupunkiani pommitetun. Olin kuullut sen aikaisemmin tilannetiedotuksen yhteydessä, mutta vasta nyt kun näin sen vanhan, muistorikkaan kirkon liekehtivän pääkaupungin lehtien etusivulla, käsitin asian kaikessa kauheudessaan.
Rakas, ihana kaupunkimme, parhaitten muistojemme tyyssija, mitä sinusta on jäljellä? -Raunioita, raunioita, savuavia raunioita, joista mustuneet savupiiput törröttävät!
Miksi minun täytyy olla niin kaukana, etten saa heti tietää kaikesta, mitä siellä on tapahtunut? Mistä tiedän, ketkä tuttavistani ja rakkaistani enää elävät siellä hirveän hävityksen päivän jälkeen? Missä lienevät Väinön äiti ja isä ja ne monet, monet muut, joiden henki on minulle kallis?
Tämä juuri on pahinta, että täytyy olla näin kaukana, istua kaikessa rauhassa lämpimissä huoneissa ja toimitella jokapäiväisiä pikku askareita, vaikka kaikki rakkaat ovat siellä alttiina vihollisen verisille hyökkäyksille. Paljon mieluummin olisin itse siellä ja antaisin rakkaitteni asua täällä, turvallisessa maankolkassa, jossa on ollut yksi ainoa ilmahälytys koko sodan aikana ja sekin vihollisen koneiden ollessa 85 km päässä!
 |
| Sortavalan kirkko 2.2.1940 pommituksen jälkeen |
Kuusenmäki 7.2.1940
Tulirokkoa!!!
Yläluokassa sairasti nuori äiti pikku poikansa kanssa. He olivat jo kolmena päivänä olleet kuumeessa, ennen kuin minulle kerrottiin siitä. Kävin katsomassa heitä ja epäilin jotakin vakavaa olevan tekeillä. Kävin heti soittamassa sairaanhoitajattarelle, ja hänen käytyään täällä levisi kylään kulovalkeana tieto: Tulirokkoa!
Jouduimme kaikki eristykseen. Yläkerta eristettiin alakerrasta ja koko koulu muusta kylästä. Meille opettajille annettiin oikeus käydä postissa ja toimittaa välttämättömiä asioitamme kylässä. Ompeluseura ja siirtoväen virkistysjuhla peruttiin.
Pidin ilman muuta selvänä, että kaikki yrittävät parhaansa mukaan noudattaa sairaanhoitajattaren antamia määräyksiä, mutta eikös mitä! Yläluokassa on radio, ja sinne oli yöllä hiipinyt alakerrasta H:n ukko kuuntelemaan Moskovan Tiltun propagandaa. On sekin huvitus!
Saatuani kuulla asiasta menin suoraan ukon puheille. Siinä ei tarvittu Moskovan Tiltua, kun sanoin hänelle, mitä kuuluu ja kuka käski. Hän oli parhaillaan tuudittamassa sylissään Kalle-poikaa. Ukko suuttui ja penäsi:
- Minäkö tautia kuljettaisin! En ikinä! Minuun ei pysty paholainenkaan enkä minä rokkoa pelkää. Ja vaatteissani en tautia kanna, kun akat pesevät joka päivä lysolilla kaikki kamppeet.
No nyt hänen vaatteensa on pesty joka päivä lysolilla ja vasta eilen kuulin hänen moittivan perheen naisväkeä siitä, ettei hänelle ollut annettu neljään viikkoon puhtaita liinavaatteita. Ukkoraukka väitti täihin ja likaan kuolevansa. Mutta se oli eilen. Tänään en mitenkään saanut häntä ymmärtämään selityksiäni tulirokon leviämisestä. Minun uhallanikin hän sanoi menevänsä ensi yönä "ratimoon".
Hiukan myöhemmin ukko tapasi kuitenkin parempansa. Sairaanhoitaja tuli auton kanssa hakemaan tulirokkopotilaat kirkolle järjestettyyn sairastupaan. Kerroin hänelle ukon jääräpäisyydestä. Hoitaja otti ukon puhutteluunsa ja sanoi, että ellei hän tottele annettuja määräyksiä, hänet viedään kirkolle putkaan. Se tepsi ukkoon ja nyt on rauha maassa.
Tulin ajatelleeksi, että lapsilla ei ole mitään leikkikaluja täällä, ja päätin tehdä heille nuken. Olin saanut seminaarissa hyvät nuken kaavat ja niitä apunani käyttäen sain ommelluksi oikein sievän Molla-Maijan, jolle maalasin kasvot ja tein ruskeasta villalangasta paksun tukan. Se palmikoitiin, ja palmikoihin löytyi jostakin kauniit, keltaiset silkkinauhat. Ompelin nukelle siistit alusvaatteet ja iloisen, kirjavan leningin, jossa oli pitsikaulus ja silkkinauhavyö. Nukke ristittiin juhlallisesti Margaretaksi. Voi sitä riemua, minkä pahainen räsynukke-Margareta tuotti noille kodittomille pienokaisille!
Mutta sitten oli edessä pulmallinen kysymys: Kenelle Margareta kuului? Lasten kesken sukeusi kiivas väittely siitä, kuka sen oli parhaiten ansainnut.
- Ei anneta Mimmille, se kiros eilen.
- Ei Paavokaan titä talvitte. Te veti minua tukatta.
- Inga kävi viikolla nurkan takana eikä menny ulukohuoneeseen.
- Anja veti Riitun kissaa hännästä.
Kaikenlaiset painavat syytökset ryöppysivät ylitseni.
- Malttakaahan kun ajattelen, rauhoittelin lapsia. - Tulepas sinä Tyyne tänne! Minä annan nuken sinulle, kun sinä olet jo niin iso, ettet revi sitä. Sinä saat aina iltaisin riisua sen ja panna nukkumaan sekä aamulla pukea ja sitten sinun täytyy antaa toistenkin lasten leikkiä sillä.
Lapset olivat päätökseeni tyytyväisiä. Riemastuneina he lensivät suinpäin luokkaan aarrettaan näyttämään Tyyne edellä roikottaen Margaretaa palmikoista omistajan elkein.
Tyynen äiti oli niin liikuttunut pikku tyttönsä saamasta luottamuksen osoituksesta, että tarjosi juhlallisesti korppukahvit niin Riitulle kuin minullekin pienessä ompelimossamme. Se on Riitun huone, jonne koulun ompelukone on siirretty, ettei sille tulisi mitään vahinkoa. Kohteliaisuudesta minun makuani kohtaan Tyynen äiti oli jättänyt tällä kertaa lisäämättä kahviin suolaa. Tavallisesti heidän kaikkien kahvi oli voimakkaasti suolalla maustettua.
Ompelin innokkaasti seuraavana päivänä. Linda ja anoppinsa tulivat katselemaan työtäni. Linda kehui:
- Vaan onpa koreaa kangasta. Mitä teet, opettaja?
- Valmistan itselleni yöpukua.
Linda kysyi hämmästyneenä:
- Mitä yöllä mekolla tehdään?
Minä selitin:
- Yöksi otetaan kaikki vaatteet pois ja puetaan paljaalle iholle yöpuku Päivävaatteet saavat sillä aikaa tuulettua. Sitä tapaa olisi hyvä kaikkien opetella noudattamaan.
Mummo istui lähellämme kädet ristissä peukaloitaan pyöritellen. Hän puuttui puheeseen:
- Olisi kai niitä ollut noitakin siellä kotona, mutta sinne ovat jääneet kaikki kun piti lähteä tänne kulkuun toisten nurkkiin ja jalkoihin köyhyyttä kärsimään.
Mummo pyyhki huivin nurkkaan kyyneleitään. Linda sanoi nauraen:
- Älä nyt taas, mummo. Eihän meillä siellä kotona kukaan tiennyt yömekkoja olevankaan. Ei sinne sellaisia jäänyt, jos lie muuta jäänytkin.
Paljossa heitä pitäisi valistaa, mutta en osaa. En tiedä, mistä alkaisin. Olen niin nuori, että esitelmäni eivät heitä vakuuta, ja minustakin on vaikea itseäni paljon vanhemmille ihmisille ruveta antamaan neuvoja ja elämänohjeita. Jos saisin Lindan oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan, se olisi jo paljon, mutta hän ei tunnu olevan kiinnostunut kummastakaan.
Yläluokassa sairasti nuori äiti pikku poikansa kanssa. He olivat jo kolmena päivänä olleet kuumeessa, ennen kuin minulle kerrottiin siitä. Kävin katsomassa heitä ja epäilin jotakin vakavaa olevan tekeillä. Kävin heti soittamassa sairaanhoitajattarelle, ja hänen käytyään täällä levisi kylään kulovalkeana tieto: Tulirokkoa!
Jouduimme kaikki eristykseen. Yläkerta eristettiin alakerrasta ja koko koulu muusta kylästä. Meille opettajille annettiin oikeus käydä postissa ja toimittaa välttämättömiä asioitamme kylässä. Ompeluseura ja siirtoväen virkistysjuhla peruttiin.
Pidin ilman muuta selvänä, että kaikki yrittävät parhaansa mukaan noudattaa sairaanhoitajattaren antamia määräyksiä, mutta eikös mitä! Yläluokassa on radio, ja sinne oli yöllä hiipinyt alakerrasta H:n ukko kuuntelemaan Moskovan Tiltun propagandaa. On sekin huvitus!
Saatuani kuulla asiasta menin suoraan ukon puheille. Siinä ei tarvittu Moskovan Tiltua, kun sanoin hänelle, mitä kuuluu ja kuka käski. Hän oli parhaillaan tuudittamassa sylissään Kalle-poikaa. Ukko suuttui ja penäsi:
- Minäkö tautia kuljettaisin! En ikinä! Minuun ei pysty paholainenkaan enkä minä rokkoa pelkää. Ja vaatteissani en tautia kanna, kun akat pesevät joka päivä lysolilla kaikki kamppeet.
No nyt hänen vaatteensa on pesty joka päivä lysolilla ja vasta eilen kuulin hänen moittivan perheen naisväkeä siitä, ettei hänelle ollut annettu neljään viikkoon puhtaita liinavaatteita. Ukkoraukka väitti täihin ja likaan kuolevansa. Mutta se oli eilen. Tänään en mitenkään saanut häntä ymmärtämään selityksiäni tulirokon leviämisestä. Minun uhallanikin hän sanoi menevänsä ensi yönä "ratimoon".
Hiukan myöhemmin ukko tapasi kuitenkin parempansa. Sairaanhoitaja tuli auton kanssa hakemaan tulirokkopotilaat kirkolle järjestettyyn sairastupaan. Kerroin hänelle ukon jääräpäisyydestä. Hoitaja otti ukon puhutteluunsa ja sanoi, että ellei hän tottele annettuja määräyksiä, hänet viedään kirkolle putkaan. Se tepsi ukkoon ja nyt on rauha maassa.
Tulin ajatelleeksi, että lapsilla ei ole mitään leikkikaluja täällä, ja päätin tehdä heille nuken. Olin saanut seminaarissa hyvät nuken kaavat ja niitä apunani käyttäen sain ommelluksi oikein sievän Molla-Maijan, jolle maalasin kasvot ja tein ruskeasta villalangasta paksun tukan. Se palmikoitiin, ja palmikoihin löytyi jostakin kauniit, keltaiset silkkinauhat. Ompelin nukelle siistit alusvaatteet ja iloisen, kirjavan leningin, jossa oli pitsikaulus ja silkkinauhavyö. Nukke ristittiin juhlallisesti Margaretaksi. Voi sitä riemua, minkä pahainen räsynukke-Margareta tuotti noille kodittomille pienokaisille!
Mutta sitten oli edessä pulmallinen kysymys: Kenelle Margareta kuului? Lasten kesken sukeusi kiivas väittely siitä, kuka sen oli parhaiten ansainnut.
- Ei anneta Mimmille, se kiros eilen.
- Ei Paavokaan titä talvitte. Te veti minua tukatta.
- Inga kävi viikolla nurkan takana eikä menny ulukohuoneeseen.
- Anja veti Riitun kissaa hännästä.
Kaikenlaiset painavat syytökset ryöppysivät ylitseni.
- Malttakaahan kun ajattelen, rauhoittelin lapsia. - Tulepas sinä Tyyne tänne! Minä annan nuken sinulle, kun sinä olet jo niin iso, ettet revi sitä. Sinä saat aina iltaisin riisua sen ja panna nukkumaan sekä aamulla pukea ja sitten sinun täytyy antaa toistenkin lasten leikkiä sillä.
Lapset olivat päätökseeni tyytyväisiä. Riemastuneina he lensivät suinpäin luokkaan aarrettaan näyttämään Tyyne edellä roikottaen Margaretaa palmikoista omistajan elkein.
Tyynen äiti oli niin liikuttunut pikku tyttönsä saamasta luottamuksen osoituksesta, että tarjosi juhlallisesti korppukahvit niin Riitulle kuin minullekin pienessä ompelimossamme. Se on Riitun huone, jonne koulun ompelukone on siirretty, ettei sille tulisi mitään vahinkoa. Kohteliaisuudesta minun makuani kohtaan Tyynen äiti oli jättänyt tällä kertaa lisäämättä kahviin suolaa. Tavallisesti heidän kaikkien kahvi oli voimakkaasti suolalla maustettua.
Ompelin innokkaasti seuraavana päivänä. Linda ja anoppinsa tulivat katselemaan työtäni. Linda kehui:
- Vaan onpa koreaa kangasta. Mitä teet, opettaja?
- Valmistan itselleni yöpukua.
Linda kysyi hämmästyneenä:
- Mitä yöllä mekolla tehdään?
Minä selitin:
- Yöksi otetaan kaikki vaatteet pois ja puetaan paljaalle iholle yöpuku Päivävaatteet saavat sillä aikaa tuulettua. Sitä tapaa olisi hyvä kaikkien opetella noudattamaan.
Mummo istui lähellämme kädet ristissä peukaloitaan pyöritellen. Hän puuttui puheeseen:
- Olisi kai niitä ollut noitakin siellä kotona, mutta sinne ovat jääneet kaikki kun piti lähteä tänne kulkuun toisten nurkkiin ja jalkoihin köyhyyttä kärsimään.
Mummo pyyhki huivin nurkkaan kyyneleitään. Linda sanoi nauraen:
- Älä nyt taas, mummo. Eihän meillä siellä kotona kukaan tiennyt yömekkoja olevankaan. Ei sinne sellaisia jäänyt, jos lie muuta jäänytkin.
Paljossa heitä pitäisi valistaa, mutta en osaa. En tiedä, mistä alkaisin. Olen niin nuori, että esitelmäni eivät heitä vakuuta, ja minustakin on vaikea itseäni paljon vanhemmille ihmisille ruveta antamaan neuvoja ja elämänohjeita. Jos saisin Lindan oppimaan lukemaan ja kirjoittamaan, se olisi jo paljon, mutta hän ei tunnu olevan kiinnostunut kummastakaan.
Kuusenmäki 6.2.1940
Tänään olen sairastanut kovaa päänsärkyä. Koetin kuitenkin liimata kirjekuoria, joita valmistan kauppaan myytäväksi. Koko kylästä ovat kirjekuoret loppuneet. Kenttäposti toimii vilkkaasti eivätkä liikkeet saa koteloita tarpeeksi.
Olin täydessä työn touhussa, kun eräs oppilaani, neljäsluokkalainen poika, tuli pyytämään minua laskiaismäkeen. Moisen tarjouksen imartelemana kiitin kunniasta mutta kieltäydyin kohteliaasti syyttäen ankaraa päänsärkyäni. Ritarini istuutui silloin muitta mutkitta tarinoimaan kanssani ja vietimme hyvin rattoisan rupatteluhetken. Keskustelimme soutamisesta, kalastamisesta, polkupyörällä ajamisesta, kilpahiihdosta sekä sodasta ynnä muista kaikkien poikien mieliaiheista.
Anna N. ei lainkaan ymmärtänyt huvitustamme. Kesken jännittävintä juttuamme hän tuli proosallisesti kutsumaan minua syömään veriohukaisia. Kovin kylmäkiskoista toisen ihailijoiden kohtelua!
Kehotin poikaa käymään toistekin vierailulla. Ihmeellistä, miten samat oppilaat, jotka luokassa ovat mitä vaikeimmin käsiteltäviä viikareita, käyttäytyvät hyvin kun heidän kanssaan on yksityisesti tekemisissä!
Olin täydessä työn touhussa, kun eräs oppilaani, neljäsluokkalainen poika, tuli pyytämään minua laskiaismäkeen. Moisen tarjouksen imartelemana kiitin kunniasta mutta kieltäydyin kohteliaasti syyttäen ankaraa päänsärkyäni. Ritarini istuutui silloin muitta mutkitta tarinoimaan kanssani ja vietimme hyvin rattoisan rupatteluhetken. Keskustelimme soutamisesta, kalastamisesta, polkupyörällä ajamisesta, kilpahiihdosta sekä sodasta ynnä muista kaikkien poikien mieliaiheista.
Anna N. ei lainkaan ymmärtänyt huvitustamme. Kesken jännittävintä juttuamme hän tuli proosallisesti kutsumaan minua syömään veriohukaisia. Kovin kylmäkiskoista toisen ihailijoiden kohtelua!
Kehotin poikaa käymään toistekin vierailulla. Ihmeellistä, miten samat oppilaat, jotka luokassa ovat mitä vaikeimmin käsiteltäviä viikareita, käyttäytyvät hyvin kun heidän kanssaan on yksityisesti tekemisissä!
Kuusenmäki 5.2.1940
Rakas päiväkirja!
Myöhään eilen illalla tulla tupsahti sairaanhoitajatar
ylimääräiselle tarkastuskäynnille piiriini. Se olikin tarpeen, sillä melkein
kaikki lapset sairastavat vatsakoleraa, yksi vanhus on vaikean influenssan
kynsissä, kaatumatautipotilas saa yhä tiheämmin kohtauksen, eräs äiti on
synnyttänyt jo kauan kuolleena olleen lapsen, pieni poika on saanut
verenmyrkytyksen ja alaluokan lapsissa on syyhyä.
Meillä on täällä keuhkotautipotilaskin, sama mies, joka
lämmitti huoneitani poissa ollessani. Hänet on siirretty tänne suoraan
parantolasta. Järjestimme hänelle oman huoneen ja sijoitimme hänen perheensä -
hänen vanhan äitinsä, vaimonsa ja viisi lastaan - alaluokkaan. Kuinka ollakaan,
koko perhe muutti hänen kanssaan pieneen kamariin, ja siinä he, kahdeksan
henkeä, ovat asuneet tiukassa kuin sillit suolassa.
Hän on tehnyt meille kaikenlaista pientä apua. Hän huolehtii
puiden ja veden kannosta, korjailee rikkinäisiä tuolejamme, kiinnittää
irtautuneita saranoita ikkunoihimme, hakee postimme, sanalla sanoen hoitaa
pikku askareitamme.
Hänen nuorin tyttärensä, Anja, jota toiset lapset nimittävät
Ankeliksi, on suloinen pienokainen, joka erikoisen mielellään puuhailee päivät
pitkät täällä opettajan puolella. Hänellä on suuret, loistavat, pähkinänruskeat
silmät, joiden ilme on pirteä ja veitikkamainen. Hänen ruusunnuppuhuultensa
lomitse kurkistelee tasainen, hohtava hammasrivi. Hän on oikea pieni
kaunottaren alku!
Anja on valitettavasti hyvin sisukas. Jos jokin asia käy
vasten hänen mieltään, hän syytää pienestä, punaisesta suustaan oikein
kirosanojen tulvan, polkee jalkaa lattiaan, ärjyy ja karjuu. Vanhemmat
rankaisevat häntä. Hän lupaa itkien parannusta, mutta seuraavana päivänä
saattaa kohtaus uudistua. Minulla on häneen nähden tällä kertaa suurin
vaikutusvalta. "Opettaja sanoi" on Anjan laki, ja hän pakottaa
muutkin pienokaiset sitä noudattamaan.
Kun sairaanhoitajatar tuli tänne, keskustelin hänen kanssaan
keuhkotautipotilaan hukkaan menneestä eristysyrityksestä. Hän tahtoi heti
päästä katsomaan vallitsevia olosuhteita. Perhe oli jo yöpuulla. Pienen
öljytuikun sinertävässä valossa näkyi hyvin ummehtunut, pieni kamari. Sen
lattia oli kokonaan makuuvaatteitten peittämä, ja jostakin niiden seasta nousi
potilas istumaan ja katselemaan meitä hämmästynein silmin. Lähinnä nuorin
pienokainen nukkui hänen kainalossaan.
Sairaanhoitaja oli vihainen. Käsitin osan moitteista
kohdistuvan itseeni. Me kaikki olimme kelpo lailla nolostuneita.
- Miksi ihmeessä te lämmitätte huoneenne, se on kuuma kuin
sauna? oli ensimmäinen kysymys.
- Tämä on lattiasta niin kylmä, että vuodevaatteet ovat
kuurassa, kun aamulla nousemme.
- Eikö teille ole monta kertaa sanottu, että lattialla ei
saa maata eikä ainakaan lasten saa antaa olla lattialla. Hankkikaa lautoja ja
tehkää lavereita.
- Onhan niitä lautoja, muttei ole tullut tehdyksi...
- Ei ole tullut? Se ei ole mikään puolustus. Huomispäivänä
valmistatte laverit vähintään 30 cm lattiatason yläpuolelle. Te itse ette saa
nukkua lasten kanssa samassa huoneessakaan, saati sitten samalla vuoteella. Te
olette ollut parantolassa ja teidän pitäisi tietää, miten tarttuva tautinne on
ja miten voite lapsenne siltä suojella.
- Eipä täältä ole saanut huonetta. Joka paikassa on niin
paljon meitä ylimääräisiä asukkaita, ettei riitä tiloja..
- Minä pidän huolen siitä, että saatte huoneen, luottakaa
siihen. Tämä tällainen ei saa jatkua enää päivääkään.
Ilman muuta sairaanhoitaja määräsi minut luovuttamaan
toimistohuoneeni keuhkotautipotilaalle. Asun nyt siis yhdessä kamarissa, jonne
kuljen keittiön ja Anna N:n huoneen kautta. Keittiössä otan vastaan asiakkaani.
Ensimmäisenä yönä, jonka sairas nukkui seinäni takana,
heräsin yhtäkkiä sydäntäsärkevään valitukseen:
- Aili, Aili, missä sinä olet? Minne Aili on mennyt?
Säikähdyksestäni huolimatta nauroin makeasti, sillä Aili ei
ollut kukaan muu kuin hänen vaimonsa, jota miesrukan oli tullut ikävä keskellä
yötä.Kuusenmäki 2.2.1940
Aika mataa veltosti eteenpäin. Mitään merkillistä ei ole tapahtunut. Teen tilastoja, jakelen ostokortteja, laskutan talojen saamiset Kansanhuoltolautakunnalta, kuuntelen tyytymättömien valituksia ja sydämistyneiden syytämiä loukkauksia.
Sotakin on yhtä entisellään. Väinön isä ja äiti eivät vain lähde kodistaan. Ilmahyökkäykset tulevat yhä yleisemmiksi ja pelkään heidän puolestaan.
Tänään päätimme järjestää siirtoväelle virkistysjuhlan. Pidimme pienen kokouksen, jossa määrättiin ohjelmansuorittajat. Kahden viikon kuluttua on juhlapäivä.
Sotakin on yhtä entisellään. Väinön isä ja äiti eivät vain lähde kodistaan. Ilmahyökkäykset tulevat yhä yleisemmiksi ja pelkään heidän puolestaan.
Tänään päätimme järjestää siirtoväelle virkistysjuhlan. Pidimme pienen kokouksen, jossa määrättiin ohjelmansuorittajat. Kahden viikon kuluttua on juhlapäivä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)