Rakas päiväkirja!
Myöhään eilen illalla tulla tupsahti sairaanhoitajatar
ylimääräiselle tarkastuskäynnille piiriini. Se olikin tarpeen, sillä melkein
kaikki lapset sairastavat vatsakoleraa, yksi vanhus on vaikean influenssan
kynsissä, kaatumatautipotilas saa yhä tiheämmin kohtauksen, eräs äiti on
synnyttänyt jo kauan kuolleena olleen lapsen, pieni poika on saanut
verenmyrkytyksen ja alaluokan lapsissa on syyhyä.
Meillä on täällä keuhkotautipotilaskin, sama mies, joka
lämmitti huoneitani poissa ollessani. Hänet on siirretty tänne suoraan
parantolasta. Järjestimme hänelle oman huoneen ja sijoitimme hänen perheensä -
hänen vanhan äitinsä, vaimonsa ja viisi lastaan - alaluokkaan. Kuinka ollakaan,
koko perhe muutti hänen kanssaan pieneen kamariin, ja siinä he, kahdeksan
henkeä, ovat asuneet tiukassa kuin sillit suolassa.
Hän on tehnyt meille kaikenlaista pientä apua. Hän huolehtii
puiden ja veden kannosta, korjailee rikkinäisiä tuolejamme, kiinnittää
irtautuneita saranoita ikkunoihimme, hakee postimme, sanalla sanoen hoitaa
pikku askareitamme.
Hänen nuorin tyttärensä, Anja, jota toiset lapset nimittävät
Ankeliksi, on suloinen pienokainen, joka erikoisen mielellään puuhailee päivät
pitkät täällä opettajan puolella. Hänellä on suuret, loistavat, pähkinänruskeat
silmät, joiden ilme on pirteä ja veitikkamainen. Hänen ruusunnuppuhuultensa
lomitse kurkistelee tasainen, hohtava hammasrivi. Hän on oikea pieni
kaunottaren alku!
Anja on valitettavasti hyvin sisukas. Jos jokin asia käy
vasten hänen mieltään, hän syytää pienestä, punaisesta suustaan oikein
kirosanojen tulvan, polkee jalkaa lattiaan, ärjyy ja karjuu. Vanhemmat
rankaisevat häntä. Hän lupaa itkien parannusta, mutta seuraavana päivänä
saattaa kohtaus uudistua. Minulla on häneen nähden tällä kertaa suurin
vaikutusvalta. "Opettaja sanoi" on Anjan laki, ja hän pakottaa
muutkin pienokaiset sitä noudattamaan.
Kun sairaanhoitajatar tuli tänne, keskustelin hänen kanssaan
keuhkotautipotilaan hukkaan menneestä eristysyrityksestä. Hän tahtoi heti
päästä katsomaan vallitsevia olosuhteita. Perhe oli jo yöpuulla. Pienen
öljytuikun sinertävässä valossa näkyi hyvin ummehtunut, pieni kamari. Sen
lattia oli kokonaan makuuvaatteitten peittämä, ja jostakin niiden seasta nousi
potilas istumaan ja katselemaan meitä hämmästynein silmin. Lähinnä nuorin
pienokainen nukkui hänen kainalossaan.
Sairaanhoitaja oli vihainen. Käsitin osan moitteista
kohdistuvan itseeni. Me kaikki olimme kelpo lailla nolostuneita.
- Miksi ihmeessä te lämmitätte huoneenne, se on kuuma kuin
sauna? oli ensimmäinen kysymys.
- Tämä on lattiasta niin kylmä, että vuodevaatteet ovat
kuurassa, kun aamulla nousemme.
- Eikö teille ole monta kertaa sanottu, että lattialla ei
saa maata eikä ainakaan lasten saa antaa olla lattialla. Hankkikaa lautoja ja
tehkää lavereita.
- Onhan niitä lautoja, muttei ole tullut tehdyksi...
- Ei ole tullut? Se ei ole mikään puolustus. Huomispäivänä
valmistatte laverit vähintään 30 cm lattiatason yläpuolelle. Te itse ette saa
nukkua lasten kanssa samassa huoneessakaan, saati sitten samalla vuoteella. Te
olette ollut parantolassa ja teidän pitäisi tietää, miten tarttuva tautinne on
ja miten voite lapsenne siltä suojella.
- Eipä täältä ole saanut huonetta. Joka paikassa on niin
paljon meitä ylimääräisiä asukkaita, ettei riitä tiloja..
- Minä pidän huolen siitä, että saatte huoneen, luottakaa
siihen. Tämä tällainen ei saa jatkua enää päivääkään.
Ilman muuta sairaanhoitaja määräsi minut luovuttamaan
toimistohuoneeni keuhkotautipotilaalle. Asun nyt siis yhdessä kamarissa, jonne
kuljen keittiön ja Anna N:n huoneen kautta. Keittiössä otan vastaan asiakkaani.
Ensimmäisenä yönä, jonka sairas nukkui seinäni takana,
heräsin yhtäkkiä sydäntäsärkevään valitukseen:
- Aili, Aili, missä sinä olet? Minne Aili on mennyt?
Säikähdyksestäni huolimatta nauroin makeasti, sillä Aili ei
ollut kukaan muu kuin hänen vaimonsa, jota miesrukan oli tullut ikävä keskellä
yötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti