Nukahdin eilen kesken iltarukoukseni uneksiakseni Väinön ruskeista, lämpimistä käsistä, kesästä ja lintujen laulusta. Varhain aamulla heräsin koputukseen. Siirtoväki oli oven takana. He olivat kuulleet lahjavaatteiden tulosta ja halusivat heti päästä niistä osallisiksi. Olimme päässeet hyvään vauhtiin, yhä uusia siirtolaisia lappasi sisään ja kaukana oli meistä sunnuntain tai jouluaaton tunnelma.
Pieni poikaressukka astui keittiöön kantaen hellävaroen kainalossaan pienen pientä joulukuusta. Hän oli itse kiinnittänyt sen jalkaan minua varten. Tuskin ehdin kiittää pienokaista, niin kiireissäni olin, mutta kesken kiireen hämmästelin itsekseni, mitä mahtaisin tehdä somalla pikku kuusella. Minulla ei ollut siihen varattuna ainoatakaan kynttilää eikä muuta koristetta. En ollut leiponut jouluksi enkä valmistanut mitään jouluruokia. Juhlasiivouskin oli jäänyt tekemättä eilisen Pyhäsalmen matkan vuoksi. Joulukuusella ei ollut sijaa pienessä pesässäni tänä ensimmäisenä yksinäisenä joulunani.
Mieltäni liikutti sanomattomasti se kiitollisuus, jolla suhteellisen vähäiset avustuksen vastaanotettiin. Eräskin vanha nainen puhkesi kyyneliin saadessaan talvitakin:
- Minulla ei ole koskaan ollut päällystakkia, uskooko opettaja? Kun en ole oppinut käyttämään housuja ja sukkanikin ovat aivan repaleina, olin kylmettyä tällä välillä naapurista tänne.
Vaimo sai sekä housut että sukkalangat ja hänen sydämeensä tuli joulu siitä huolimatta, että hänen miehensä oli viety mielisairaalaan ja hänen kolme poikaansa oli rintamalla, kaksi tytärtään "siellä jossakin" työpalveluksessa ja hän itse kahden nuorimpansa kanssa täällä tuntemattomilla taipaleilla.
Eilen illalla mielestäni paljolta näyttävä vaatekokoelmani hupeni arveluttavan nopeasti. Vain murto-osa siirtoväestä oli päässyt siitä osalliseksi. En voinut antaa tarvitsijoille kuin kullekin yhden tai pari niistä sopivista vaatekappaleista, joita he olisivat kipeästi tarvinneet. Sitä, että toisetkin tarvitsevat jotakin, eivät nuo ihmispoloiset tahtoneet myöntää. Kovat sanat sinkoilivat ympärilläni. Olin sydämetön ja häijy
ihminen, joka ei rikkaudessaan tahtonut köyhää armahtaa, vaan annoin niille, joilla oli jo ennestään tarpeeksi.
Alakuloisena katselin niitä muutamia vaatekääröjä, jotka olivat jäljellä. Niiden piti riittää tyydyttämään vielä 150 viluisen ihmisen tarpeet. Ovet paukkuen poistuivat äskeiset, tyytymättömät ihmiset pitäen kovaa suukopua mennessään.
Tuskin olin ennättänyt hengähtää, kun taas joku tuli. Tällä kertaa se oli kaupan Urho-poika. Jähmetyin kauhusta. Jotakin oli varmasti tapahtunut! Hyvä Jumala, eihän vain Väinö---!
- Opettajalle soitettiin.
Arvasinhan sen. Puristin käteni nyrkkiin, etten olisi huutanut ääneen.
- Käskettiin heti matkustaa Pieksämäelle ja kysyä sieltä osasto M:aa.
Vaivoin sain ponnistetuksi kuivien huulieni yli:
- Kuka soitti?
Poika hymyili veitikkamaisesti ja sanoi:
- Eiköhän tuo ollut ihan opettaja itse.
Kasvoni sulivat aurinkoiseen hymyyn. Kaikki oli hyvin. Sydämessäni tanssi ja lauloi. Väinö eli, ja pian, vielä tänään, saisin tavata hänet.
Ensimmäinen juna sinne päin lähti tunnin kuluttua aikataulun mukaan ja asemalle oli nelisen kilometriä matkaa. Panin töpinäksi. Junat olivat nykyään onneksi kovin paljon myöhässä.
Keskeneräisen vaatejakelun jätin johtajaopettajattaren hoidettavaksi. Kokoilin matkatavarani, vaihdoin puvun, hankin lämmittäjän siksi ajaksi ja riensin asemalle. Kaikki kävi kuin leikki. Koko ajan lauloi rinnassani riemun pikkulintu:
Nyt on joulu taas, nyt on joulu taas.
Joulua kestää pääsiäiseen.
Harmillista oli odottaa tuntikausia kellarinomaisessa odotushuoneessa, joka oli täynnä tupakoivia miehiä, kun mielummin ratsastaisi salamalla päästäkseen nopeasti perille! Pakottauduin kuuntelemaan miesten keskustelua aikani kuluksi. Kaikki he olivat kotirintaman miehiä, joko liian vanhoja tai liian nuoria ollakseen mukana "siellä jossakin", mutta se ei estänyt keskustelua liikkumassa puheenaiheessa, joka meitä kaikkia kiinnosti.
Yhdellä pojalla oli ryssän kypärästä siepattu punainen tähti, jonka hän oli saanut haavoittuneelta veljeltään käydessään tätä tervehtimässä sotilassairaalassa. Pieni esine kulki kädestä käteen ja pikkupoiien kateus sen onnellista omistajaa kohtaan oli ilmeinen. Ilmavaaraa käsiteltiin ohimennen. Tunsimme olomme siinä suhteessa turvatuksi täällä, mutta joku matkamies, joka oli vastikään tullut etelästä, innostui kuvailemaan suuren risteysaseman pommitusta.
Ihmettelin hiukan itseäni ja meitä kaikkia. Miksi emme pelänneet? Olinhan minäkin juuri lähdössä tuonne kauheaan etelään, vilkkaisiin liikekeskuksiin, enkä tuntenut pelon varjoakaan. Oliko se tyhmänrohkeutta vai mitä? En ehtinyt tarkemmin pohtia asiaa, kun juna puuskutti pysäkille. Nousin siihen arvelematta ja lähdin luottavaisena kohti uusia vaiheita.
-----
Istuin äsken hetken kirjoittamatta ja heti tuli luokseni viereisestä vaunuosastosta nainen, nuori rouva, johon olin jo aiemmin kiinnittänyt huomioni. Hän näytti voivan kovin huonosti. Hän tuli istumaan aivan lähelle minua ja pelokkaasti ympärilleen vilkuillen alkoi supatella:
- Älkää pelätkö, en ole vakoilija, olen lotta, jos haluatte uskoa, mutta Oulussa...
Sitten sain kuulla tärisyttäviä juttuja kauheasta maankolkasta. En voinut mitään sille, että kesken kaiken purskahdin raikuvaan nauruun.
- Suokaa anteeksi. En tarkoittanut loukata teitä, mutta en milloinkaan voisi uskoa juttujenne todenperäisyyteen. Te olette hiukan hermostunut ja näette kummituksia keskellä päivää.
Välittämättä hänen loukkaantuneesta ilmeestään ryhdyin rauhallisesti tavallisella seurusteluäänellä keskustelemaan hänen kanssaan ruokatavaroiden hinnoista, säilönnästä, säästäväisyydestä, liinavaatteista, lapsista - sanalla sanoen kaikesta, mikä saattoi naisen mielenkiintoa herättää. Kun tuli hänen vuoronsa nousta junasta, hän oli täysin unohtanut pahoinvointinsa, vakoilijat ja muut kummitukset. Erosimme hyvinä ystävinä.
Päätepisteeni lähestyy. Selkäni on aivan puutunut, kättä ja silmiä pakottaa, mutta kirjoittamisen ansiosta tämä pitkäveteinen matka on sujunut aivan tyydyttävästi. Junamme on neljä tuntia myöhässä ennättäessämme Pieksämäelle. Minä olen taas tällä hetkellä ainoa naisihminen vaunussa, kenties koko junassakin. Muut matkustajat ovat poikkeuksetta sotilaspukuisia miehiä, joista suurin osa on kalpeita ja väsyneistä kasvoista, onnunnasta tai sideharsokääreistä päätellen menossa toipumislomalle. Toiset näyttävät olevan hilpeinä, reippaina ja terveinä palaamassa takaisin sotatoimiin.
Nyt on yksinäisenkin naisen turvallista matkustaa. Kukaan ei ole minua tarpeettomasti puhutellyt eikä tunkeilullaan vaivannut. Olen saanut istua rauhassa nurkassani kenenkään kiinnittämättä minuun huomiota. En ole koskaan pitänyt yksin matkustamisesta juuri siksi, että huonokäytöksiset miehet ovat häirinneet rauhaani. Aina heistä on ollut jotakin kiusaa.
Miten pelkäsinkin kerran! Tulin silloin yöllä Pieksämäelle kuten nytkin. Tuntematon mies oli pitkin matkaa Kuopiosta etelään päin vaivannut minua pyynnöillään seurata häntä matkustajakotiin. Hän oli itsepintainen röyhkeässä tunkeilevaisuudessaan, vaikka hyvin näki loukkaantuneesta ja pelokkaasta ilmeestäni, etten ollut "sellainen" tyttö. Sillä kertaa pelastuin pälkähästä tarvitsematta herättää turhaa huomiota, kun vastaanottajani oli tullut asemalle vastaan myöhäisestä ajankohdasta huolimatta.
Tällä matkalla on vain yksi mies puhutellut minua. Junailija nimittäin kysyi minulta hymyillen ilmoitettuaan junan saapuvan Pieksämäelle:
- Eikö pikku neitiä pelota matkustaa yksin sota-aikana vai menettekö sulhoa tapaamaan?
- Auttaisikohan se pelkoa vastaan? heitin huolettomasti enkä vastannut hänen kysymykseensä. Sotilaat nauroivat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti