Ei ole vielä koittanut vapautemme viimeinen juhlapäivä! Turhaan valmistelit, herra Molotov, marssia valkean pääkaupunkimme kaduille tänä talvisena päivänä! Paraatisotilaasi lepäävät kylmenneinä äärettömissä metsissämme.
Mutta sinä saat paljon murhetta, hävitystä ja kärsimystä aikaan. Millä ne sovittanet sitten, kun sovituksen päivä koittaa?
Tänään olen käsityönopettajan nuoren vaimon kanssa hiihdellyt kaikissa niissä viidessätoista talossa, joihin siirtoväki on majoitettu. Sain tehtäväkseni heidän huoltamisensa. Olen niin vieras paikkakunnalla, että tarvitsin oppaan lähtiessäni tutustumaan heidän olosuhteisiinsa. Minun on ainakin aluksi vaikea ottaa huolehtiakseni kymmenistä ihmisistä, jotka lisäksi melkein kaikki ovat minua vanhempia. En tiedä yhteiskunnallisista asioista paljon mitään, olen tähän asti huolehtinut vain itsestäni, olen vieras paikkakunnalla ja niin nuori. Mutta ei kai ollut valinnanvaraa. Oli ilman muuta selvää, että joku opettajista oli tehtävään sopivin, sillä koulutyö on päättynyt mutta palkka juoksee jatkuvasti ja sen edestä on koetettava jotakin tehdäkin. Johtajaopettajattaremme on liian vanha juoksutettavaksi ympäri kylää. Hän on lisäksi suuren talon emäntä, jonka katon alle on sijoitettu kaikkiaan 15 siirtolaista. Hänellä on siis yllin kyllin työtä. Alakoulunopettaja sanoi lähtevänsä lomalle. Joten kenet he sitten olisivat valinneet?
Kun tänään puhuttelin siirtolaisia, ihailin heidän rauhallista suhtautumistaan tilanteeseen. Kaikilla heilä on vahva usko ja luja luottamus pikaiseen paluuseen kotitanhuville.
- Minä en olisi lähtenyt minnekään kotoani. Leivoin parhaillaan ja paistinuunissa oli tuli, kun lotat tulivat käskemään maantielle. Sanoin heti, että en lähde minnekään, mutta toinen lotta heitti sangollisen vettä uuniin, toinen kävi päästämässä navetasta lehmät eikä minun auttanut muuta kuin panna paremmat vaatteet ylleni ja juosta, minkä huonoilla jaloillani pääsin, maantielle ja autoon, toimitti sitkeän näköinen, vanha mummo, jonka viisi poikaa ovat rintamalla maatamme puolustamassa.
Piiriini on sattunut myös erään seminaaritoverini äiti. Hän muisteli kyynelsilmin nuorimpansa viimeisiä sanoja hänen lähtiessään kotoa "sinne jonnekin". Liikuttuneena hän kyseli minulta, muistinko mitään siitä puheesta, jonka hänen poikansa oli pitänyt seminaarin joulujuhlassa vuosi sitten.
Surkeinta on se, että melkein kaikki lapset sairastavat. Meillä on täällä eräs äiti, jolla on kymmenen lasta. Vanhin niistä on vasta 11 vuoden ikäinen. Lapsisarjassa on kolmet peräkkäiset kaksoset, ja nyt on koko joukko sairaana. Lapsiraukat ovat niin resuisia ja alastomia, että hirvittää, ja äiti itse näyttää niin voipuneelta, ettemme voi mitenkään toivoa hänen kykenevän huolehtimaan lapsistaan.
Kun tänään menin heitä katsomaan, he istuivat kehässä lattialla perunankeittokupin ympärillä. Pari huonoimmassa kunnossa olevaa makasi kaikkineen vaatteineen vuoteessa peitteen päällä. Aterioitsijat löivät toisiaan vuoroon lusikalla, vuoroon luupalalla, huutelivat kirosanoja toisilleen ja puhuttelivat toisiaan mitä siivottomimmilla nimityksillä. Mieltä ylentävä seurustelu tapahtui pääasiassa lapsenkielellä! Äiti keskusteli kanssani kaikessa rauhassa eikä näyttänyt huomaavaan mitään erikoista lasten käytöksessä.
Minua värisytti. Mistä lienevät kuulleet pikku raukat noin hirveitä sanoja ja asioita? Eikö kukaan sano heille, miten rumaa se on? Kyllä meidän maassamme kaikesta ja opista ja sivistyksestä huolimatta on vielä pimeitä ja alkeellisia paikkoja! Vain vähäinen osa siirtoväkeeni kuuluvista henkilöistä osaa lukea ja vielä harvemmat kirjoittaa. He tulevat seudulta, missä lähimpään kansakouluun on ollut nelisenkymmentä kilometriä. Vasta aivan viime vuosina sinne on valmistunut uusia kouluja, jotka nekin nyt tietysti sota hävittää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti