Rakas päiväkirja!
Emme päässeetkään aloittamaan koulua eilen niin kuin oli tarkoitus. Lapset tosin tulivat aamulla tänne, mutta meidän oli pakko lähettää heidät takaisin. Meille oli ilmoitettu, että uutta siirtoväkeä tulee heti puolenpäivän jälkeen.
Kiireesti ryhdyimme samanlaisiin valmisteluihin kuin aikaisemminkin ottaaksemme heidät vastaan. Päivä kului. Miehet olivat hevosineen pysäkillä, mutta junaa ei vain kuulunut. Tuli ilta ja yö. Lotat jäivät luokkaan nukkumaan ja odottelemaan. Miehet kävivät syömässä ja ruokkimassa hevosensa ja palasivat taas pysäkille.
Yöllä heräsin siihen, että ikkunani alla olevalla jäätiköllä lipesi reki, kulkuset helisivät ja kavioiden kapse kantautui sisälle. Nousin katsomaan tulijoita. Vedin aamutakin ylleni, pistin tohvelit jalkaan ja kurkistelin pihanpuoleisen huoneeni ikkunasta verhojen taakse ulos.
Sama tavaramyttyjen, vanhusten ja itkevien lasten paljous kuin edelliselläkin kerralla! Lotat riensivät auttamaan vanhimpia ja nuorimpia sisään. Tavan takaa joku pyllähti selälleen aamupimeässä iljanteisella pihamaalla. Kuinka hirveän paljon heitä oli! Minne saamme heidät kaikki sijoitetuiksi? Samassa kuulin ulkona huudettavan:
- Kaikkien täytyy lähteä hakemaan vielä kerran. Ei heitä sovi jättää pysäkille nälissään ja janoissaan.
"Kaikkien täytyy lähteä..."? Heitä tulisi siis vielä toinen mokoma ja me olimme ilmoittaneet voivamme sijoittaa korkeintaan 40 henkeä!
Kipusin takaisin vuoteeseen. Minusta ei olisi tuolla nyt mitään hyötyä kuitenkaan. Kuuntelin lämpimässä vuoteessani, miten kaikki koulun huoneet täyttyivät sydäntäsärkevästi itkevillä pienokaisilla ja heidän peräti uupuneilla äideillään. En ole elänyt surkeampaa aikaa! Miksi täytyikään heidän lähteä rauhallisista kodeistaan takaa-ajettuina kuin teuraseläimet tänne vieraitten ihmisten nurkkiin kuljeksimaan? Missä on omatuntonne, kansojen johtajat, joiden toimesta tämä kaikki tapahtuu? Ettekö tunne yhtään sääliä näitä heikkoja ja turvattomia kohtaan? Mitä iloa teille on tästä kaikesta?
Aamun valjettua pukeuduin ja lähdin katselemaan ympärilleni. Koulun pimeässä eteisessä seisoskeli joukko miehiä tupakoiden ja keskustellen. Avasin luokan oven. Silmäni kohtasivat merkillisen näyn. Koko lattia oli täynnänsä nukkuvia vaimoja ja lapsia. En voinut ottaa askeltakaan tallaamatta jotakuta. Huoneen toisella puolella istui lotta ruokkien parin vuoden ikäistä, keltakiharaista pienokaista kaurapuurolla. Hän antoi
minulle merkin poistua hiljaa. Katselin vähän aikaa paikoillani seisten noita ihmispoloisia.
Huoneessa oli tukahduttava likaisten ja märkien vaatteiden löyhkä. Aivan jaloissani makasi nuori äiti, tuskin minun ikäiseni. Hän nukkui, mutta hänen pienokaisensa oli valveilla ja imi ahnaasti rintaa. Lapsirukka oli yltä päältä niin maitoruven peitossa, että hänen koko ihonsa oli ruskeassa kaarnassa kuin kuusen kylki. Poskipäät vain olivat ruvesta vapaat, ja niistäkin se näytti vastikään kuoriutuneen verinahkaa myöten, koska iho oli siltä kohtaa kiiltävä ja punoittava.
Nurkassa vähän matkan päässä vaikeroi viimeisillään raskaana oleva vaimo. Hänen miehensä koetti nähtävästi helpottaa vaimonsa oloa kaikin tavoin.
Suljin hiljaa oven perässäni kun lähdin. Mitä hyödytti lähteä muihin huoneisiin? Tiesinhän muutenkin, että kaikki kolme luokkaa, kaksi lämmintä kamaria ja keittiö tarjoaisivat minulle tällä hetkellä aivan samanlaisen näyn.
Olin juuri saanut yksinäisen aamiaiseni korjattua pois, kun majoitustoimikunnan pää tuli hakemaan minua kirjuriksi. Siirtoväki oli levännyt ja ulkona odottivat hevoset viedäkseen perheet heitä odottaviin sijoitustaloihin. Meidän käsiemme kautta kulki kahden muun koulupiirin alueelle sijoitettava väki. Kun kaikki olivat paikoillaan monen tunnin aprikoimisen ja suunnittelun jälkeen, jäi minun piirini alueelle siirtoväkeä 32 taloon yhteensä 250 henkeä. Koululle jäi 42, asumattomaan naapuriin 30, nuorisoseuran talolle kahdeksan ja hyvin moniin taloihin 10-15 henkeä. Tuntuu mahdottomalta selviytyä kunnialla tästä sekamelskasta.
Sijoitellessamme perheitä kylään tuli eräs pieni, pyöreä mummo luokseni. Hänen kielensä kävi sellaisella vauhdilla, etten tahtonut kyetä lainkaan seuraamaan hänen puhetulvaansa. Pulleita käsiään, jotka touhukkaasti heiluivat paksujen, lyhyitten käsivarsien päässä, hän löi yhteen tuon tuostakin, levitteli niitä hassunkurisesti tai tarttui rukoilevasti minuun. Hän selitti ja toimitti haluavansa jäädä perheineen koulun käsityöluokkaan asumaan ja toivoi minun auttavan ajatuksen toteuttamisessa.
- Ukkikin sanoo, että siellä on hyvä ja lämmin, kun se on yläkerrassa - niin - ja miniän lapset ovat kovasti heikkoja - niin - ne tarvitsevat lämpimän huoneen - niin - ja ne vanhat, Antti ja Lyyti, mitkä kuuluvat meidän joukkoon, tietäähän opettaja - ukki sanoo, kun ne on kerran otettu matkaan, ettei niitä minnekään pois lähetetä - niin - niistä huoli kanssa pidetään - niin - eikö me saada asua tuolla ylhäällä, opettaja, eikö?
"Ukki", kuten mummo puhutteli miestään, keinutteli itseään somasti kantapäittensä varassa ja myhähteli meille. Kun mummo kuuli, että he saavat jäädä haluamaansa paikkaan, hän tuli kimmoisaksi kuin kumipallo, juoksi ja touhusi innoissaan käyden aina väliin supattamassa korvaani, miten hauskaa on, kun ihmiset ovat niin kovin hyviä ja "kyllä varmasti pian sota loppuu ja päästään takaisin kotiin - niin - ja hätäkös täällä on ollessa, kun on ruokaa ja lämmintä - niin -."
Tulin takaisin omiin huoneisiini vasta myöhään iltapäivällä. Alakoulunopettaja, jonka kanssa olen asunut, on matkustanut päiväjunassa kotipaikkakunnalleen. Koko huoneusto oli autio ja tyhjä. Pelotti vähän jäädä yksin kaikkien uusien asioiden keskelle. Tähän saakka tosin kaikki on sujunut hyvin. Naapurit antavat auliisti apuaan, milloin olen sitä tarvinnut. Pahinta on vain se, että siirtoväen huoltotyö on täysin järjestämätöntä. Kukaan ei tiedä, miten sitä olisi tehtävä, eikä kukaan tiedä, keneltä voisi kysyä jotakin neuvoa siinä asiassa. Kun saan jonkin määrätyn kaavan mukaisen tilaston valmiiksi ja olen lähettänyt sen, tulee seuraavassa postissa uusi kaavake, jonka mukaan tarvitaan aivan erilaiset tiedot. Mikäpä silloin muu neuvoksi kuin lähteä taas kyselemään...!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti