Olen ollut koko päivän pitäjämme keskuksessa, Pyhäsalmella, valitsemassa piirini siirtoväelle sopivia vaatekappaleita ja kenkiä Ruotsista tulleiden lahjavaatteiden varastosta. Varastonhoitajana on eräs itärajaltamme siirtokarjan mukana tänne tullut neiti. Hän on hyvin järjestelykykyinen ja reipas. Hän oli lajitellut huolellisesti kunkin vaatekappalelajin erikseen ja se helpotti tavattomasti meidän piirihuoltajien valintatyötä.
Vaikka ihania, lämpimiä vaatteita oli paljon, ne hupenivat nopeasti käsissämme. Niitä olisi saanut olla vielä paljon, paljon enemmän. Minun piirini yksistään olisi tarvinnut ja voinut käyttää kaiken sen vaatemäärän, joka meidän oli pakko jakaa kymmenien piirien kesken. Siirtoväkemme on surkean alastonta joukkoa. Heillä ei ole kotonakaan ollut paljon mitään, ja kun he joutuivat lähtemään sieltä kiireesti, jäi kaikki se vähäkin kotiin.
Yhdessä naisten talvitakin taskussa oli ruotsinkielinen kirje. Se kuului suomennettuna näin:
"Me, Ruotsin naiset, tunnemme syvää myötätuntoa ja lämmintä osanottoa teitä kohtaan, suomalaiset sisaremme. Toivomme, että nämä lämpimät vaatekappaleet osaltaan auttavat teitä vaikeassa kamppailussanne ylivoimaista vihollista vastaan. Sydämelliset ajatuksemme seuraavat teitä."
Lahjatavaroiden joukossa oli paljon leikkikaluja. Varastonhoitaja roikutti käsissään kippuraisesta kärsästä suurensuurta leikkinorsua ja kuulutti:
- Se piirihuoltaja, jonka piirissä on lapsirikkain perhe, saa viedä tämän riemusaatossa heille joululahjaksi.
Syntyi korviasärkevä meteli. Kun kaikki yhteen ääneen huutavat ja nauravat naiset vihdoin hetkeksi vaikenivat pääsemättä yksimielisyyteen norsun omistusoikeudesta, astuin esiin ja luettelin yhteen hengenvetoon:
- Minulla on varastossa yksi äiti, jolla on 10 lasta; vanhin 11-vuotias, kolmet peräkkäiset kaksoset vuosina -34, -36 ja -37. Nuorin lapsista on kahdeksan kuukauden ikäinen.¨
Olin voittanut kirkkaasti. Kukaan ei kyennyt kilpailemaan kanssani. Toisten piirien huoltajat luovuttivat ihastuttavan leikkikalun minulle ja joku nurisi:
- Ei tuo ole rehellistä peliä. Ei ole oikein, että ajaa edelle kaksosilla. Ansioituneempaa minusta on, jos lapset seuraavat toisiaan yksitellen matemaattisessa sarjassa.
Kukaan ei kuunnellut häntä. Ylimääräisenä tuliaisena sain kaksosilleni vietäväksi piirihuoltajien puolesta suuren suklaalevyn. Lupasin toimittaa sen perille pyytäen jo etukäteen anteeksi, jos lapset luulevat sitä saveksi. Eiväthän he ole kuulleet puhuttavankaan suklaasta, saati sitten ennen maistaneet sellaista herkkua.
Ilomme nousti ylimmilleen, kun hoikin ja kaunein naisista veti pahvilaatikon uumenista esiin merkillisen näköisen vaatekappaleen, jonka hän heti puki ylleen. Se oli veli Tutankhamonin aikuinen naisten päällysnuttu. Näöltään se muistutti jonkin verran roomalaiskatolisen kardinaalin viittaa. Se oli paksua, hyvää mustaa miesten pukukangasta, kaulasta helmaan asti tiukkaan napitettu, kahdeksalla toinen toistaan kertaavammalla kepsillä koristettu, maata laahaava krinoliinimallinen pitkä vaippa. Kun piirihuoltajaneito asteli arvokkaasti se yllään täpötäydessä varastohuoneessa, olivat vallattomimmat tukehtua nauruun. Ongimme heidät esille vaatelaatikoista, joihin he olivat epäpedagogisesti vajonneet, ja kehotimme heitä rauhoittumaan. Pidin puolustuspuheen vanhan vaatekappaleen asioista:
- Kuvitelkaa mielessänne jalavain ja lehmusten kätkössä uinailevaa ruotsalaista herraskartanoa viime vuosisadalla. Kartanon puistokäytävällä, varisseitten syyslehtien kahistessa korkeakorkoisten kenkien askelissa, kävelee kartanon nuori neitsyt. Hänen ritarinsa pitää hellävaroen käsivarttaan hänen kainalossaan ja kuiskailee suloisia lemmen sanoja rakastettunsa punastuvaan korvaan. Neitsyen silmän loistavat ja posket hehkuvat. Hänen vaippansa helmus laahaa somasti kahisevilla lehdillä ja kepsit liehuvat virkeässä syystuulessa. - Vuosia vierii, herraskartano myydään. Ritari on kadonnut teille tietymättömille. Neitsyt muuttaa kaukaisten sukulaistensa luokse asumaan ja vanhenee arvokkaaksi, tiukkailmeiseksi tädiksi. Ainoana muistona nuoruutensa onnen päiviltä hän säilyttää naftaliinissa vanhaa vaippaa, joka hänellä oli yllään silloin kerran... Suomessa syttyy sota. Vanha täti on köyhtynyt, mutta auttamisen halu elää hänen kuihtuneessa rinnassaan. Hän antaa kalleimman, mitä omistaa, vanhan vaipan, toivoen sen lämmittävän jonkun poloisen suomalaisen äidin palelevia pienokaisia. - Ja katsokaa, hyvät neidit ja rouvat (Kävin kiinni vaippaan.) kangas on kuin uutta ja sitä on tuhlattu paljon tähän merkilliseen antiikkiseen tekeleeseen.
- Koska olette siihen noin ihastunut, niin pukekaan vaikka kaikki ne kymmenet kaksosenne tällä vaipalla!
Jalomielisesti se ojennettiin minulle.
- Kiitos! Sen teenkin. Ellen voikaan kymmentä kaksosparia tällä vaatettaa, niin ne kolme, jotka ovat piirissäni, tulevat tällä autetuiksi.
Kun ajelin kotiin johtajaopettajattaren miehen hevoskyydissä, katselin paukkuvassa pakkasessa taivaalla tuikkivia tähtiä ja tunsin kiitollisuutta siitä, että saan elää ja olla edes pieneksi avuksi ihmisille, joilta sota on vienyt niin paljon, ja kuulua jäsenenä Suomen urhoollisen kansaan.
Puristin harmaata norsua sylissäni ja juttelin hiljaiselle kyytimiehelleni kaikesta, mitä sielussani liikkui. Kotipihaan päästessämme pyysin häneltä anteeksi turhia lörpötyksiäni, joilla olin häntä tahtomattani matkalla kiusannut. Hän hymyili hiljaista hymyään ja sanoi suoraan silmiini katsoen:
- Ymmärrän hyvin, miltä opettajasta tuntuu. En itse osaa sanoa, mitä ajattelen, mutta minusta on hauska kuunnella, kun toiset puhuvat.
Hyvää joulua toivottaen hän puristi lämpimällä kädellään pakkasen kohmettamia sormiani.
"Hyvää joulua" soi vielä korvissani astuessani sisälle lämmittämättömiin huoneisiini. En ollut syönyt koko päivänä ja kello oli jo 18. Millaiseksi mahtoi muodostua tämä ensimmäinen jouluni omassa kodissani kaukana omaisten luota? Sotajoulu...
Ei kannattanut heittäytyä hentomieliseksi. Hyräilin hilpeästi "On Pohjolan hangissa meill' isänmaa", panin huoneitteni uuneihin tulet ja keitin lämmintä suuhunpantavaa. Olipa nyt edessä joulu tai juhannus, niin minulla oli paljon työtä. Ensimmäiseksi piti lajitella vaatetarpeet, jotka olin tuonut. Siirtolaiseni olivat lämmittäneet saunan, ja aterioituani menin virvoittamaan väsynyttä ruumistani kovalla löylyllä ja pehmeällä vastalla.
Miksi pitääkin minun tuntea olini niin äärettömän hyväksi, turvalliseksi ja onnelliseksi täällä kaukana Pohjolan äärellä yksinäisyydessä? Miksi en tällä hetkellä kaivannut kotoisen joulun lämpimään isän, äidin ja sisarusten pariin? Miksi en ikävöinyt edes häntä, joka kenties tällä hetkellä taisteli puolestani pakkasessa ja revontulten loisteessa? Miksi en tuntenut hätää koko sodan kourissa kamppailevan kansamme puolesta? En tiedä miksi, mutta maatessani lauteilla löylyn hivellessä paljasta ihoani tunsin olevani ihanasti irrallaan kaikista maailman suruista ja murheista. Joulurauha ympäröi sieluni ja ruumiini pehmeän pumpulin tavoin.
Halusin säilyttää onnellistuttavan lumouksen. Peseydyin nopeasti ja heti sisälle päästyäni paneuduin vuoteeseen tätä kirjoittamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti