Olimme aamulla ryhtyneet tavalliseen tapaan koulutyöhön, kun meille tuotiin sana: "Evakuoidut tulevat iltapäivällä. Pankaa koulu siihen kuntoon, että heidät voidaan ottaa vastaan."
Mahdollisimman nopeasti järjestelimme koulutarvikkeet kaappeihin ja aittaan. Varustin näppärimmät lapsoset valkoisilla käsivarsinauhoilla ja määräsin heidät apuaisiksi, oppaiksi ja muihin tehtäviin, missä heitä kulloinkin tarvittaisiin. Lotat tulivat keittämään saunan muuripadassa kaurapuuroa. Leipää, voita, silakoita ja maitoa hankittiin ruokapöytään. Lyhyen talvipäivän hämärtyessä illaksi tulivat vieraamme. Joka talosta oli lähetetty hevonen ja mies Komun pysäkille heitä vastaanottamaan.
Katselin kamarini ikkunasta, kun kuormia purettiin. Vaatemyttyjä, lihasäkkejä, pahvilaatikoita... Kymmenien perheiden kaikki palastettu irtaimisto oli pinottuna sohjoiselle, räntäsateiselle pihamaallemme. Hämärässä saatoin erottaa kumaraisia vanhuksia, nuoria äitejä parkuvine pienokaisineen ja lapsia, kaiken ikäisiä ja kokoisia. Sydämeni puristui kokoon säälistä noita kovaosaisia kohtaan ja mietin, mahtoiko Tuulikki-sisko lapsineen olla jossakin muualla Suomessa samanlaisen kulkueen mukana...
En ehtinyt jatkaa ajatustani pitemmälle, kun poikien käsityönopettaja tuli hakemaan minut kirjuriksi. Menimme yhdessä minun luokkaani. Siellä olivat nälkäiset ja väsyneet matkalaiset. Lotat pitivät heistä huolta parhaansa mukaan. Aterioituaan itsensä kylläisiksi siirtolaiset kävivät antamassa minulle nimensä ja perheenjäsentensä nimet luettelooni. Parhaan kykymme mukaan koetimme sijoitella heidät kylän taloihin. Perhe perheeltä lastattiiin siirtolaiset samoihin rekiin, joilla he olivat vähän aikaisemmin tulleet asemalta koululle. Niin heidät kiidätettiin vastaanottajaperheiden kotien lämpöön. Vain yksi ainoa perhe jäi koululle toistaiseksi. Heidät sijoitettiin johtajaopettajan asunnon tyhjään huoneeseen (Berta on naapuritalon emäntä ja vain hänen apulaisensa asuu hänen asunnossaan koululla).
Siirtolaisperheemme käsittää vanhan ukon, hänen vaimonsa sekä poikansa vaimon Lindan ja näiden kaksi lasta. Ukko tuntui olevan hyvin puhelias ja jutteli auliisti minulle vieraalla Kainuun murteella meille, innokkaille kuulijoillensa heidän paostaa vainolaisen jaloista. He olivat olleet jo yösijoillaan, kun heille oli tuotu sana, että tunnin kuluttua oli oltava tiellä. Linja-auto oli valmiina odottamassa. Sanantuoja, naapurin tytär, riensi eteenpäin, ja perhe oli jäänyt kokoilemaan vähiä vaatevarojaan ja evästarpeitaan nyytteihin.
- Eihän siinä kiireessä ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt ottaa, mitä jättää. Huonoimmat vaatteet jäivät ylle ja parhaimmat pesuun. Kenkänahat, palvatut ja suolatut paistit, kaikki jäivät sinne. Olisi siellä ollut eloa, että talven yli olisimme omillamme päässeet, voi tok' olis ollut! huokaili ukko piipunnysäänsä imien. - Tänne piti lähteä toisten vaivoiksi ja valtion elätettäviksi.
Hän jatkoi kuitenkin kertomustaan. He olivat päässeet mitenkuten unisten lasten kanssa autojen luon. Ensin heidät oli sijoitettu kuorma-auton lavalle, mutta myöhemmin heidät lasten vuoksi siirrettiin umpinaiseen pikkuautoon, ja sille tielle jäivät heidän vähät tavaransa. Ne olivat jääneet kuorma-autoon ja sotapoliisit vakuuttivat niiden tulevan varmasti perässä. Koko matkalla he eivät kuitenkaan olleet nähneet niistä jälkeäkään ja nyt heillä ei ollut mitään muuta mukana kuin ne vaatteet, mitä itse kullakin oli yllään.
Mummo puuttui puheeseen:
- Ja voi kun siellä olisi ollut kolme kiloa kahvia ja viisi kiloa sokeriakin, kun olisi saatu ne sieltä!
Lupasimme tiedustella kaikkialta heidän tavaroitaan ja siihen mennessä, kunnes ne tulevat, huolehtia heistä parhaamme mukaan. Jo tänä iltana naapurin emäntä juoksutti heille lasten vaatteita, että lapsille edes voitiin vaihtaa kuivaa ja puhdasta ylle.
Jätimme heidät lepäämään viikon kestäneen matkansa rasituksista ja järkytyksistä. Erityisesti Linda oli kärsinyt matkasta. Hän oli säikähtänyt ammunnan jyskettä ja oli huolissaan miehestään, joka oli jäänyt "sinne jonnekin" puolustamaan kotia reserviläisten riveissä. Hän ei tiennyt miehensä osoitetta eikä mies hänen. He olivat tavanneet toisensa usein miehen ollessa sijoitettuna aivan kodin lähistölle, ja kun lähtö oli tullut niin yhtäkkiä, he eivät olleet saaneet tilaisuutta tavata toisiaan ja kirjoittaa osoitteita muistiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti