Rakas päiväkirja! Nyt on taas kerran lyhyen ajan sisällä pieni maailmani kiepsahtanut ympäri. Ihmeellisten sattumien varaan näyttää rakentuvan vaellukseni täällä murheen laaksossa. Tuskittelinko viime viikolla kaiken yksitoikkoisuutta? Pyydän anteeksi, en tee niin enää - olen saanut vaihtelua aivan tarpeeksi.
Lauantaina olin pesemässä Vesan työhuoneen lattiaa, kun Väinö soitti. Hän oli saanut lomaa ja oli nyt kotona kaupungissa. Hän pyysi minua tulemaan sinne häntä tapaamaan.
Linja-autoliikenne on viime aikoina ollut kovin epävarmaa. Sain odottaa kolme tuntia, ennen kuin pääsin lähtemään. Autossa piti näyttää henkilöllisyystodistus. Ojensin Lotta Svärd -yhdistyksen jäsenkortin maantiepoliisin nähtäväksi, muuta ei minulla ollut. Se kelpasi ja myöhään illalla pääsin kaupunkiin.
Muistiini jääneestä kaupunkikuvasta ei näkynyt jälkeäkään. Sama tukahduttava pimeys, sumu ja kurjuus vallitsi sielläkin. Hapuillessani pilkkopimeässä tutun talon pihamaalle törmäsin siellä navetan nurkalla johonkin outoon esineeseen. Tunnusteltuani sitä tarkemmin havaitsin siinä olevan kymmenittäin sian ruhoja teurastuslavoilla. Minua puistatti. Kompuroin kiireesti eteenpäin ja vasta sisällä valoon ja lämpimään päästyäni tunsin oloni turvalliseksi.
Olin iloinen tavatessani sedän, tädin ja Väinön. Olisin halunnut kysellä heiltä kaikkea ja kaikesta, mutten oikein osannut. Eivät hekään kyselleet minulta muuta kuin Tuulikin perheen vointia ja pieniä puuhiamme heidän luonaan. Mitä olisikaan kyseleminen ja kertominen hyödyttänyt? Ratas oli pantu pyörimään ja me kaikki kuulimme sen hyrinän yllämme ja ympärillämme. Olimme varmoja siitä, että jokainen meistä oli täyttävä ne vaatimukset, jotka aika eteemme asettaisi.
Väinö oli saanut loman virka-asioittensa järjestämistä varten. Hänen sijaisensa oli sanoutunut irti valittaen oppilaitten kurittomuutta, ja Väinö pyysi minua lähtemään hänen paikalleen. Lupasin empimättä. Jos kerran Väinö arveli minun tulevan toimeen vallattomien oppilaittensa kanssa niin olin valmis yrittämään. Halusin pois jonnekin. Tahdoin saada työtä, joka sitoisi aikani ja ajatukseni niin, etten ehtisi kuvitella kaikkia kauheita mahdollisuuksia, joita tulevaisuutemme saattaisi sisältää. Kun Väinö nyt oli päässyt sairaalasta, oli hänenkin komennuksensa "sinne jonnekin" tullut ajankohtaiseksi.
Päätimme, että lähtisin matkaan jo torstaina ja koettaisin saada Tuulikin perheen taivutetuksi tulemaan kanssani turvallisempaan paikkaan.
Väinö ja minä saimme ainakin vielä tämän kerran tavata toisemme elävänä ja terveenä. Olimme kiitollisia siitä ja minä tunsin vielä paremmin kuin koskaan ennen, miten äärettömästi olin kiintynyt häneen ja miten läheisiksi olimme tulleet toisillemme.
Kun Väinön oli lähdettävä maanantain vastaisena yönä, en voinut lähteä häntä saattamaan. Matka oli pitkä ja tie asemalle sysipimeässä yössä vaarallinen yksinäiselle naiselle. Satoi kaiken lisäksi. Istuin pahoilla mielin olohuoneen leposohvalla ja katselin Väinön lähtövalmisteluja. Silloin hän tuli luokseni, kietoi kätensä ympärilleni ja rauhoitti minua kaikin tavoin.
- En minä kuole, tiedän sen aivan varmasti. Tapaamme vielä monta kertaa ja joskus vielä sinusta tulee pikku vaimoni. Ryhdy vain luottavaisin mielin työhösi omassa kodissamme. Muista rukoilla, niin näet miten se helpottaa.
Nojasin päätäni hänen turvalliseen olkapäähänsä ja olisin antanut koko elämäni, jos olisin saanut seurata häntä pimeyteen, yöhön, kuolemaan...
Seisoin tummassa oviaukossa ja kuuntelin hänen reippaita askeliaan, jotka nopeasti loittonivat sateiseen, säkkipimeään yöhön.
- Hyvää yötä, olivat hänen viimeiset sanansa minulle. Kuulisin kauan niiden hellän, rauhoittavan kaiun korvissani.
Aamulla kokosin kaikki tavarani valmiiksi lähetettäviksi Väinön koululle. Lupasin poiketa vielä viikon lopulla ennen kuin matkustaisin pohjoiseen, ja lähdin taas kerran autolla itää kohti.
Seitsemän kilometriä ennen Läskelää oli henkilöllisyyspapereiden tarkastus. Lottakorttini ei enää kelvannutkaan. Tällä välin oli vartioketjun läpi pujahtanut juuri niiden turvin vakoilijoita, ja määräyksiä oli tiukennettu. Mikä nyt neuvoksi? Seisoin räntäsateessa kuraisella, autiolla tiellä. Yhtään linjuria ei ollut pitkään aikaan menossa kumpaankaan suuntaan. Päätin ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin matkani jatkamiseksi. Silloin sattui vahdinvaihto. Uusissa poliiseissa oli eräs hyvä, monivuotinen perhetuttavamme. Menin hänen luokseen, esitin asiani ja hänen takuullaan sain lähteä kävellä tallustamaan kohti Läskelää. Ilo oli suuri paluuni johdosta. Perhe oli ollut kovin huolissaan odottamattoman viipymiseni johdosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti