- Tänä iltana pitää olla pimennys. Poliisit ovat juuri tulossa tarkastukselle. Minulle jäi pahvia tähteeksi, kun tehtaalta annettiin niin paljon. Sammuttakaa pian valot ja pankaa tästä ikkunoihin.
Tuskin ymmärsin sopertaa kiitokseni, niin omituinen hervottomuus lamautti hetkeksi minut kokonaan. Pimennys! Poliisit! Kaikki pyöri yhtenä sekamelskana mielessäni.
- Pysy rauhallisena. Ei saa säikäyttää Tuulikkia, hän on heikko ja väsynyt, oli ainoa ajatus tajunnassani.
Suljin ulko-oven ja palatessani yläkertaan sammutin valot porraskäytävästä, hallista, Vesan työhuoneesta ja keittiöstä. Pahvirulla kainalossa kävelin sitten sisareni huoneeseen ja selostin hänelle tilanteen. Jätin mainitsematta poliisitarkastuksesta. Sammutin valon vielä hänenkin huoneestaan, ja koska päivä oli jo vaihtunut sumuiseksi, sysipimeäksi illaksi, tunsimme toisimme kerrassaan avuttomiksi ja turvattomiksi hapuillessamme läpitunkevassa, ahdistavassa pimeydessä.
Hermostunein käsin koetin saada leikatuksi jäykästä pahvista ikkuna-aukkojen suuruisia kappaleita. Lapset itkivät keskeytyneen leikkinsä ääressä. Heidät teki pelokkaiksi omituinen puuhailumme pimeässä. Me kaikki tuskittelimme onnetonta sattumaa joka kuuri vaikeimmalla hetkellä oli lennättänyt Vesankin kaupunkiin. Hänen aikomuksensa on palata vasta aamulla. Helmi koetti varjostetulla kynttilätuikulla näyttää minulle valoa pannessani pahvia kappaleiksi ja kiinnittäessäni sitä piirustusnastoilla ja nuppineuloilla ikkunoihin. Peitimme kolmen tärkeimmän huoneen ikkunat, mutta siitä huolimatta sain monta kertaa pakottaa kyyneleet takaisin, kun ne väkisin tahtoivat nousta silmiini. Sormeni olivat työn päätyttyä mustelmista kirjavat - vasara ei milloinkaan ole ollut paras työkaluni.
Kun sitten jälleen saimme sytyttää valot, lasten riemastunut ilohuuto täytti huoneet ja pääsimme jatkamaan tavallisia puuhiamme. Istahdin hallin keinutuoliin ja ajattelin hammasta purren niitä ihmispetoja, joiden vuoksi me, rauhallisten kotien asukkaat, sairaat äidit ja heidän suloiset pienokaisensa, saivat henki kurkussa peittää valojansa loistamasta syysillan pimeään. Että meidän pitikin joutua elämään tällaisen aikana! Jos olisimme kaikin ajateltavissa olevin varokeinoin koettaneet suojautua järjettömiä luontokappaleita, metsän petoja vastaan tai koettaneet varjella itseämme luonnonvoimien vihamielisiltä purkauksilta, olisi puolustusasenteemme ollut mielestäni oikeutetumpi, inhimillisesti ajatellen järkevämpi. On äärettömän tuskallista ja ahdistavaa ajatella, että ne viholliset, joita vastaan nyt varustaudumme, ovat ihmisiä kuten mekin ja että heilläkin on kodit, vaimot ja lapsia. Miksi voi miksi kaikki tämä julmuus ja raakuus kansojen kesken?
Ei, se ei voi olla mahdollista! Olen väsynyt ja siksi masentavat ajatukset hiipivät mieleeni. Tämä kaikki on varovaisuutta, jolla ei ole pakko olla merkitystä todellisuudessa. Ehkäpä kaikki vielä selviää parhain päin. Rauhalliset olot palaavat, koulut aloittavat jälleen toimintansa, miehet pääsevät jatkamaan keskeytyneitä syystöitään. Kaikki nyt kokemamme tulee pian olemaan mielestämme kerran nähtyä pahaa unta...
Minut herätti mietteistäni Tuulikin ääni:
- Nyt olen löytänyt sinulle neuletakin mallin, tulehan katsomaan!
Miksi huolehtisin ja hätäilisin? Pieni kotimme on vielä tällä hetkellä valoisa ja viihtyisä. Vielä tänään on maassa rauha ja ihmisillä kaikki hyvin.
Tuulikki lepäsi vuoteessaan katsellen uutta käsityölehteä ja pikkuvauva tuhisi somasti omassa korissaan vetoisen makuuhuoneen pöydällä. Keittiössä porisi teekattila ja hallin lattialle leikkivät Aino ja Heikki rakennellen palikoista "loistonavettaa". Mikään ei häirinnyt pientä idylliämme. Antakaa, oi maailman vallat, meidän säilyttää se eheänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti