Rakas päiväkirja!
Kyllä nämä viimeiset päivät ovat olleet sellaista hullunmyllyä, että vieläkin hengästyttää kun muistelen sitä kaikkea.
Juuri kun minun piti lähteä torstaina ja ottaa Tuulikki ja hänen lapsensa mukaani, tuli Vesalle lähtömääräys. Hän määräsi silloin puolestaan, että ennen hänen ja koko muun perheen lähtöä oli huonekalut ym. omaisuus siirrettävä halvempaan huoneistoon Läskelän asutuskeskuksen toiseen laitaan. Oli päivänselvää, että minua olisi kipeästi tarvittu muuttopuuhassa, mutta en mitenkään voinut siirtää matkaani, kun kerran olin jo ilmoittanut koululle tulostani. Pakkasimme siis tavaroita minkä kerkisimme ja haimme naapurista apua.
Tuulikki oli hädissään ja huolissaan omasta tulevasta kohtalostaan ja kaikesta häntä ympäröivästä kiireestä hermostunut Lapsia tuntui kahden juoksevan asemesta olevan viisi. He olivat joka paikassa vastuksina.
Minua vaivasi huono omatunto seistessäni pimeällä tiellä autoa odotellen. Olin mielestäni aika hirviö jättäessäni suojattini turvattomiksi pahimmalla hetkellä. Kuuntelin jännittyneenä ääniä, jotka kaikuivat tuskastuttavassa pimeässä pienen talon pihamaalta. Parvekkeen kautta laskettiin alas suurimpia huonekaluja, jotka eivät mahtuneet mutkikkaan käytävän kapeista oviaukoista. Tuulikin kiihtynyt ääni saneli ylhäältä ohjeita ja miesten matalat ähkäisyt alhaalla todistivat heidän koettavan parhaansa mukaan ottaa vastaan raskaita esineitä ja suojella niitä kolhiintumiselta.
Tuon tuostakin pysähtyi kaupungista tuleva SA-merkkinen henkilö- tai kuorma-auto kohdalleni tarjoten kyytiä itään päin, mutta ei vahingossakaan ollut menossa minun matkani suuntaan. Vihdoin tuli se, mitä odotin. Siniset lyhdyt kuumottivat aavemaisina valaen himmeää hohdettaan liejuiselle tielle. Uhkaavan näköisenä tulla jyrräsi täyteen ahdettu linja-auto mustana ja synkkänä minua kohti... jyrräsi, kiljui ja pysähtyi.
Tällä kertaa ei henkilöllisyystodistukseni tuottanut mitään hankaluuksia. Se täytti kaikki annetut vaatimukset, vaikka sen ulkoasu olikin poikkeuksellinen. Asiatiedot oli lyöty koneella postikortin kokoisen valokuvani taakse. Läskelän poliisilla ei ollut virallisia kaavakkeita, mutta leimasin toki oli ja omakätinen allekirjoitus!
Emme nytkään päässeet kommelluksitta kaupunkiin. Sivuutettuamme kaupungin hautausmaan aavemaisen valkeina hohtavat ristit ja päästyämme aivan Puikkolan esikaupugin laitaan loppui polttoaine ja automme pysähtyi. Kuski meni läheiseen puhelinkioskiin soittamaan ja pyytämään tuomaan lisää bensiiniä. Istuimme siinä sitten rauhallisina odotellen matkamme jatkumista. Tunnin kesti, ennen kuin toinen auto tuli apuu ja pääsimme perille linja-autoasemalle.
Kävin vielä ennen junan lähtöä lupaukseni mukaisesti tervehtimässä Väinön isää ja äitiä. He pitivät lähtöäni hullun yrityksenä ja vannottivat minut palaamaan seminaariin olojen rauhoituttua ja koulutyön päästyä jälleen vauhtiin. Täti ei päästänyt minua yksin kulkemaan pitkää, pimeää taivalta rautatieasemalle vaan lähti saattamaan keskellä yötä.
Kuljimme hiljalleen tuttua kuusikujaa alas kaupunkiin. Miten toisenlaiselta se näyttikään nyt! Kaikki oli niin synkkää ja kuollutta kuin hautausmaalla. Ei pienintäkään valon pilkahdusta koko kaupungissa, jonka valomainokset tavallisesti elävöittävät kerrassaan sadunomaisen kirkkaaksi ja värikylläiseksi! Pitkä silta, jonka sähkölamppujen muodostamia valokeiloja välkkyvän lahden tummassa pinnassa olin aina ihastellut, oli hävinnyt näköpiiristä. Se hukkui yleiseen pimeyteen, enkä olisi kyennyt tarkkaan määrittelemään sen paikkaa. Kaikki tavallisen yövalaistuksen kauniit yksityiskohdat olivat saavuttamattomissa - ne oli kaikkialle tunkeva pimeys niellyt ahnaaseen kitaansa! Ja aina satoi... Sama lohduton lotina päivästä toiseen. Kuulaan kirkkaista, hallaisista syysaamuista ei ollut näkynyt jälkeäkään. En muista ennen tällaista syksyä eläneeni.
Kuljimme Yleisen sairaalan puiston ohitse ja melkein parahdin silmieni osuessa ainoaan valopilkkuun, jonka matkallamme kohtasimme: Suomen Punaisen Ristin lyhtyyn. Se oli ripustettu sairaalan portin pieleen. Lyhdyn valopiirissä hyvästelimme. Jäin yksin raivaamaan tietäni tuntemattomaan tulevaisuuteen. Olin ensi kerran aivan yksin. Tulisi olemaan helpottavaa päästä maalle, missä ei ole katulyhtyjä olemassakaan ja missä ihmiset eivät tiedä minusta mitään tätä ennen.
Olen tällä hetkellä jossakin Kuopion ja Iisalmen välillä. Matkani on sujunut varsin hyvin. Ainoa tukaluus oli Elisenvarassa, missä me matkustajat törmäilumme pimeässä toisiimme junaa vaihtaessamme. Oli yö, ja junat lähtivät aivan eri raiteilta kuin tavallisesti. Kiitos ystävällisten rautatievirkailijoiden, selviydyimme kukin paikoillemme sen suuremmitta vaikeuksitta.
On ihanaa, ettei säteilevää aurinkoa, joka pitkän harmauden ja sateitten jälkeen taas näyttää meille hymyilevät kasvonsa, voida pimentää! En ymmärrä, miksi juuri pimennykset käyvät erikoisesti hermoilleni. En voi sietää paksuja kierrekaihtimia tai pahveja, joilla meidän on pakko peittää ikkunat. Haluaisin repiä kappaleiksi ja talloa jalkoihini kaikki siniset paperit ja kankaat, joilla sähkövalojamme himmennetään. Rakastan intohimoisesti valoa ja tahdon saada sitä ympärilleni niin paljon kuin suinkin mahdollista, kun saamme siitä taas vapaasti nauttia!
Mitä lähemmäs matkani määränpäätä pääsen, sitä jännittyneemmäksi tunnen itseni. Miten tulen toimeen aivan outona tuntemattomalla paikkakunnalla? Enemmän kuitenkin askarruttaa mieltäni ajatus, miten Tuulikki mahtaa selviytyä kaikesta ja teinkö hirveän väärin jättäessäni hänet yksin. Ainut lohdutukseni on, että en kuitenkaan voi ikuisesti olla hänen apunaan. Hänen perheensä on joka tapauksessa selviydttävä omin voimin. Voin jatkuvasi auttaa heitä perin vähän. Heidän olisi sittenkin pitänyt lähteä kanssani. Olisin vienyt heidät vanhempiemmen luokse ja matkustanut Ähtärin kautta tänne uuteen työpaikkaani.
- Iisalmi, kuulutti junailija. Olemmepa kauaksi ennättäneet huomaamattani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti