Sortavala 9.10.1939

Rakas päiväkirja!

Seminaari on suljettu! Kaikki me 300 kasvattia olemme joutuneet tuuliajolle. Silmänräpäyksessä hajosi pienoisyhteiskuntamme sirpaleiksi ja me kaikki seisahduimme hetkeksi vetämään ilmaa keuhkoihimme ja räpyttelemään silmiämme, ennen kuin totumme uuteen olotilaan ja löydämme toisen maaperän, johon juurtua.

Tulimme aamulla kouluun tavalliseen tapaan siitä huolimatta, että olimme kuulleet huhuja koulun loppumisesta. Ensimmäinen poikkeus tavallisesta oli seminaarin portilla oleva sotilasvartio. Tähän asti siinä oli ollut vain valkea emalitaulu, jossa luki "Asiaton liikkuminen seminaarin alueella kielletty", eikä se koskenut meitä. Nyt kuljimme arastellen portin ohi, mutta sotilaat eivät estäneet kulkuamme, kävelivät vain ilmeettöminä kierrostaan jalkakäytävällä kivääri olalla.

Luokkaan saapuessani tytöt olivat hyvin kiihtyneitä. Yksi oli kuullut yhtä, toinen toista. Kaikki odottivat päällysvaatteitaan riisumatta opettajilta lähempiä määräyksiä ja jokaisen mielestä oli selvää, että jotain vakavaa oli tekeillä.

Juuri ennen kahdeksaa astui johtajatar luokkaan ja kehotti meitä viipymättä lähtemään juhlasalirakennukseen, jossa pidettäisiin lyhyt päättäjäistilaisuus.

Koulun alueelle on nähtävästi majoitettu suuria joukkoja, koskapa eri rakennusten oville oli naulattu pahvilappuja, joissa oli numeroita ja kirjaimia, ilmeisesti joukko-osastojen tunnuksia. Pitkin seminarialueen halki kulkevaa puistokujannetta seisoskeli miehiä, joiden asu osoitti selvästi heidän lähteneen maanpuolustustehtäviin. Jotkut olivat SK-asussa tornisterit, huovat ja kiväärit selässä, toisilla oli vain SK-lakki tai -vyö sekä tavallinen reppu osoittamassa heidän olevan samalla asialla. Parhaiten puhui kuitenkin ilme heidän asiastaan. Kaikki olivat ikään kuin ryhdikkäämpiä, vakavampia kuin tavallisesti. Kukaan ei esimerkiksi ohi kulkiessamme lasketellut pilapuheita tai huomautuksia.

Juhlasalin permanto oli peitetty oljilla. Keskilattialle oli raivattu jonkin verran tilaa, ja asetuimme siihen odottamaan, mitä tuleman piti. Yläkerrasta kuului kolkutusta ja jyrinää ja kaikkialla puikkelehti ohitsemme samoja, erikoisiin asuihin pukeutuneita miehiä.

Ensimmäiseksi määrättiin veisattavaksi virsi. Sen päätyttyä uskonnon lehtori piti tavanmukaisen aamuhartauden aivan kuin olisimme seisseet joka-aamuisissa rukouksissamme. Hänen lopetettuaan astui esiin vanha, kunnioitettu johtaja P., joka selosti tilannetta muutamin sanoin:
"... eihän tämän kaiken ehdottomasti tarvitse merkitä vakavinta, mutta olisi anteeksiantamatonta olla valmistautumatta kaikkien mahdollisuuksien varalta."

Hän puhui, viitaten juhlasalin seinällä olevaan sankaritauluun, niistä uhreista, jotka edellinen sota oli laitokseltamme vaatinut, ja kiinnittäen katseensa hiljaiseen mutta vakavaan ja päättäväisen näköiseen poikajoukkoomme, lausui aavistuksensa olevan, että sen joukon keskuudesta oli tuleva lisää nimiä marmoritauluumme.

Useiden tyttöjen oli vaikea pidättää itkuaan. Kun sitten annettiin kaikille tytöille määrys pakata tavaransa ja poistua, mikäli mahdollista, koko kaupungista mitä kiireimmin, kyyneltyivät yhä useamman silmät. Irene, jonka isä ja äiti ovat jo viikon verran toimineet poikkeustilanteen vaatimissa tehtävissä, nojasi olkaani vasten ja nyyhkytti sydäntäsärkevästi. Vain harvat jaksoivat hillitä itsensä loppuun asti veisatessamme päätteeksi "Jumala ompi linnamme" - tuon ikuisesti ihanan, rauhoittavan virren hartaita säkeistöjä.

Kurkkuani kuristi ja silmiäni poltti, mutta en voinut itkeä, en muiden nähden. Pakotin itseni pysymään tyynenä ja olemaan näyttämättä mitään tunteita.

Hajaannuimme nopeasti, ja kukin kiiruhti kokoamaan tavaroitaan. Matkalla naisluokille Kai pysäytti minut. Hän puristi minua tiukasti käsivarresta ja kysyi vihaisena:
- Eikö tämä liikuta sinua vähääkään? Eikö tilanne ole mielestäsi vielä tarpeeksi vakava? Näet minutkin kenties viimeisen kerran, ajattelepa sitä!

Kiskaisin itseni irti ja sanoin uhmakkaasti:
- Minä en pillitä toisten nähden. Sitä paitsi näinä aikoina sankaripoikien sisarten ja morsiamien täytyy osoittaa uljuutta kaikissa tilanteissa. Tämähän on vasta alkusoittoa. Ja minulla on tärkeämpiäkin muistettavia kuin sinä!

Sillä välin luokkatoverini olivat asettuneet valokuvattaviksi luokkien sisäänkäynnin eteen. Ehdin parahiksi mukaan tullakseni ensimmäistä kertaa valokuvattavaksi heidän kaikkien kanssa yhtä aikaa. Kenties se on myös viimeinen kuva, jossa olemme kaikki koolla.

Koetin päästä luokasta ja koko koulualueelta pois mahdollisimman pian. Toiset tytöt hyvästelivät toisiaan halaillen, itkien ja suudellen toisiaan. Minä en kestä sellaista ja yritin livahtaa tieheni. Ulko-ovella kuitenkin Aune S. seisahtui eteeni ja pyysi hellyttävästi tämän ainoan kerran saada syleillä minua. Mitään sanomatta annoin hänen tehdä niin, vaikka olisin halunnut riuhtaista itseni irti ja paeta taakseni katsomatta jonnekin, missä olisin saanut olla yksin ja kohdata itsekseni kaiken sen mitä mielessäni liikkui!

Vihdoinkin pääsin pois. Raahasin pulpetista kaiken irtaimen omaisuuteni kassissani ja selkärepussa kolme kilometriä tänne majapaikkaani. Perille päästyäni pyysin saada heti soittaa Tuulikille. Minun oli kysyttävä häneltä, mitä minun olisi viisainta tehdä - lähteä hänen luokseen vai kotiin isän luokse. Mieluiten haluaisin lähteä rintamalle ambulanssiautojen mukana tai jäädä tänne lottatyökomennukselle.

Valtion keskuksessa oli kiire, joten sain kauan odottaa puhelua. Kun se vihdoin saapui, Tuulikki ilmoitti heti tarvitsevansa apuani. Lupasin mennä hänen luokseen ensimmäisellä autolla.

Lähdin vielä kerran seminaariin, sillä minulla oli palautettavia lainakirjoja. Vanha kirjastonhoitaja, meidän historian lehtorimme, oli yksin paikalla. Hänen rauhoittava, ystävällinen hymynsä tervehti minua astuessani sisälle. Pyysin anteeksi, kun olin unohtanut ottaa mukaan Uuden Suomen sunnuntailiitteet, jotka olin lainannut jo kesällä.
- Älähän hättäile, tyttö, älähän hättäile. Ennättääpä ne semmoset, jos tästä rauha pallaa. Ja jos tullee sota---. Hän teki kädellään paljonpuhuvan eleen, ja jatkoin lausetta:
- ... niin mitäs näistä maallisista.
- Aivan niin, tyttö, aivan niin. Mitäs näistä maallisista sitten välitettään.

Hän nauroi hyvän tuulisesti ja raapi kaljua päälakeaan musteen tahrimin sormin. Lähtiessäni hän ojensi kätensä hyvästiksi ja toivotti minut palaamaan terveenä sitten, kun koulun ovet jälleen avataan.

Menin ilmoittamaan johtajattarelle uuden osoitteeni.
- Miksi menette vielä enemmän itään päin? hän kysyi. - Eikö kotinne ole Länsi-Suomessa?
- Kyllä, mutta sisareni odottaa kolmatta lasta ja sanoi tarvitsevansa minua apunaan, joten menen hänen luokseen.
- Pitäkää te sitten huoli, että hän tulee lapsineen evakuoiduksi ajoissa turvallisempaan paikkaan, johtajatar sanoi.

Niin koitti lähdön hetki. Täti ja minä olimme tarpeettomasti viivytelleet käytännöllisissä pikkuseikoissa, jotta unohtaisimme pääasian. Nyt sitä ei voinut enää sivuuttaa. Olin juomassa lähtökahvia, kun täti tuli istumaan minua vastapäätä ja urhoollisesti liikutustaan hilliten sanoi:
- Arvo on jo mennyt tuntemattomaan sijoituspaikkaan ja Eino lähtee huomenna kello kahdeksan. Väinökin on jäljellä vain siksi, että hän sairastui ja hänet siirrettiin sotasairaalaan. Nyt lähdet sinäkin. Milloin te kaikki palaatte ja palaatteko enää milloinkaan?

Tädin harmaatukkainen pää vapisi nyyhkytyksistä. Siihen jäi kahvini. Kiersin käteni tädin kaulaan ja yhdessä annoimme kyynelille vapaan vallan. Kaikki sovinnaisuudet oli unohdetty. Tädin ja minut yhdisti sama tunne, rakkaus heihin, jotka äsken mainittiin. Tädille he olivat rakkaita, koska olivat hänen poikiaan, minulle koska olin oppinut heidät tädin luona kortteerissa asuessani tuntemaan. Ja yksi heistä oli minulle muita rakkaampi, omaa elämää kalliimpi.

Ero rakkaasta, pienestä kodista, jota olin jo tottunut pitämään omanani, vanhasta sedästä, jonka leikkipuheet niin usein olivat minua huvittaneet, ja tädistä, jonka sydämellinen huolenpito oli minua toista vuotta ympäröinyt, tuntui tuskalliselta. Kuin sumuverhon takaa näin heidän seisovan ruusupapuköynnösten somistamalla portaallaan jälkeeni katsellen, kun huiskutin heille jäähyväisiksi.

Kaiken tämän tuskallisen kaipauksen keskellä kykenin kuitenkin tajuamaan myös lähtöni koomillisuuden. Ajoin näet kaupunkiin talon työntörattailla. Istuin selkä menosuuntaan lavan perässä ja jalkani roikkuivat reunan yli. Poukkoilin rattailla ylös alas, kun ne kulkivat pitkin uusia asfalttikatuja ja mukulakiviä linja-autoasemalle. Kiittäessäni renkiä hyvästä kyydistä oli masennukseni jo tipotiessään. Tunnen itseni vapaaksi ja taistelutahtoiseksi niin että saatan pelkäämättä kohdata tulevat vastukseni, ovat ne mitä laatua hyvänsä.

Nyt olen Tuulikin luona pienessä vieraskamarissa ja kello on yli keskiyön. Aamulla on aikainen herätys, joten hyvää yötä!